perjantai 19. joulukuuta 2014

Pieni lapsen toive täyttyä vois, jos hän sais isän jouluksi kotiin.

Pikku hiljaa alkaa olee edessä yks suuri päivä ilman iskää. Ei faija ollu faija kyllä viime joulunakaan, mutta iskä tunnisti vielä äitin ja kyseli, miten miulla ja Kallella menee. Me oltiin iskän maailmassa sillon pieni lapsi ja iskä kattoi miua ja Kallee hämmentyneenä ku seistiin siinä vieressä. Iskä varmisteli, että kaikki on valmiina joulua varten. Että lahjat on ostettu ja että äiti osaa varmasti paistaa kinkun oikein. Sain toivottaa iskälle hyvät joulut, vaikka iskä ei tunnistanutkaan enää mua, silti minussa oli kuulemma jotain tuttua. Ainut mitä tänä vuonna voin tehä on sytyttää kynttilä iskän haudalle. Tänäkin vuonna miulla on ainoastaan yksi joulu toisin kun pari vuotta sitten. Silloin oli iskä-joulu ja äiti-joulu. Tänä vuonna melkein kuitenki kävi niin ettei olisi ollut kumpaakaan. Meinasi tulla yksinäinen joulu, mutta onneksi lähen kohti etelää pitkästä aikaa huomenna. Olikin jo kamala ikävä etelän ihmisiä. Saan kaks viikkoo kerätä ikävää Jesseä ja Juliaa varten. Äsken ne vasta lähti ja nyt istun tyhjässä kämpässä yksin. Miten masentavaa... No huomenna auton keula osottaa kohti etelän aarinkoa. Ja pitkästä aikaa joulu tuntuu joululta, kiitos Julian ja Pauliinan jotka on valanu joulumieltä minuu onnistuneesti ja ehkä vähän Jesseenki. Myö ei oikee perustettu joulusta suuremmin mutta nyt tuo naapurinki kollikka vaikutti ihan ilosin mielein lähtevän viettämää kuusijuhlaa. Mutta nyt jatken joulusiivousta niin sitte on ens vuonna mukava tulla puhtoiseen kotiin <3

maanantai 1. joulukuuta 2014

Lopun alkua.

Tänään kaikki on mustempaa kun pitkään aikaan. Oikeastaan, miun maailma on ollu synkenmpi jo kauan. En mie oikeesti tahtois ku nukkua. Kaikki ahistaa. Mitä jos mie en jaksakkaan enää? Mitä jos tän ei oo tarkotus mennä tällee, jos mua ei ookkaan tehty selviytymään. Jos oon huijannu kohtalooni jo moneen kertaan. Mä yritän epätoivosest räpiköidä eteenpäin, mut aina ku saan otettuu yhen askeleen ni sen jälkeen pakitan vähintään kaks harppausta. Oon väsyny, aivan helvetin väsyny.

lauantai 22. marraskuuta 2014

Sellainen, ketä säälin ennen.

Aikasemmin oon kirjottanu siitä, miten oon tullu semmoseks mitä oon aikasemmin halunnu olla. Nyt huomaan, että on sellanen ihminen ketä säälin ennen. Musta on tullu iljettävä. Säälittävä. Itsekäs. Oon joskus tuntenu itteni huonoks ihmiseks, mutta ikinä se tunne ei oo ollu voimakas. Miulla on ongelma. Ja se on alkoholi. Vittu miten kauan voi ihmisellä kestää tajuta se. Ajattelin aluks, että tilanne on ihan hallinnassa ja vähän eteenpäin siitä hetkestä olin jossain vetämässä perseet olalle. Aloin just ajattelemaan, että oon oonko ollu viikkoo pitempää juomatta sen jälkee ku sain tuon kirotun täysi-ikäisyyden saavutettua. Vastaus on: en ole. En todennäkösest oo ollu kokonaista viikkoo juomatta. En mä tämmöstä koskaa halunnu. Ja vaikka tiedän ja ymmärrän nyt itekkin, että suunta ei oo se mikä sen pitäis olla niin en osaa tehä muutosta. Se on ihan helvetin vaikeeta. Nyt ymmärrän minkä takii tätä sanotaan sairaudeks, koska sairastahan tää on. Ei tää enää oo millään tapaa hauskaa. En mä enää taho juoda. Ei mua huvita enää semmonen. Mut silti teen niin. Mua ällöttää ku otan ekan huikan viinipullosta. Se on pahaa. Sitte kiskasen pullon tyhjäks ja kävelen baarii. Puolentunnin päästä on hilpeetä. Tosi kivaa. Tiedän kaiken, osaan kaiken, oon voittamaton. Todellisuudessa häpäsen itteni vaa joka ilta uudesta ja joka kerta pahemmin. Aamulla on paha olla ja darra on hyvä tekosyy olla tekemättä mitään. Tuskin mä muutenkaan mitää tekisin, oon niin samaton ihminen. Mä tahon muuttua, oppia elämään. Mut pystynkö mä siihen koskaan? En mä oo mikään aikuinen. Ainoastaan keskenkasvunen lapsi, joka on tajunnu, että rahalla saa viinaa jaa viinalla saadaa nuppi sekasin.

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Sekavuutta.

On olemassa paikka hiljaisuudessa. Siellä jossain pimeässä, missä kuiskauskin on huuto. Sekuntti on vuosi ja rakkaus on vain sana. Siinä talossa ei ole ovia, eikä ikkunoita. Ei kukkia pihassa tai kuistilla mattoa. Sen talon pihassa kuulet vain lohdutonta itku, mikä hajottaa sydäntäsi, niin kuin se olisi tarkoitettu muiden rikottavaksi. Aivan kuin sillä ei olisi mitään tehtävää. Se vain hajoaa ja tappaa sinut sen jälkeen sisältäpäin. Et voi muuta kuin nukahtaa joka ilta ja aamulla herätä pimeyteen, mikä kuitenkii sattuu silmiäsi auringonvalon lailla. Asuttuasi tuossa talossa viikon muutut sokeaksi. Asuttuasi siellä kuukauden, menetät nälkäsi. Vuoden jälkeen olet vain ihmiskuori, varusteltuna hymyilevällä naamarilla. Olet niin kylmä, että hengität ulos pakkasilmaa. Olet niin etäinen, että seinätkin pakenevat sinua. Miten sinä pieni ja avuton meinasit löytää täältä ulos? Eihän täällä ole ovia tai ikkunoita. Sinä et sitä voi tietää, ennen kuin tajuat, miten ahdistit itsesi tähän nurkkaan jossa joka hetki kuolet sisälläsi uudestaan. Ei sinua kukaan pelasta. "sinä olet yksin", kuiskaa seinälista päin naamasi. Niimpä niin. Sinä säälittävä ihmislapsi, joka luulit olevasi yliihminen. Sinä, joka luulit selviäväsi. Luulit voittaneesi nämä demonit, kun ne olivat kadonneet sänkysi alka. Etkö sinä heiveröinen otus ymmärrä, nyt ne nukkuvat pääsi sisällä. Eikä sielläkään ole ovia tai ikkunoita. Älä vain nukahdata tähän taloon, muuten herätät ne. Toivotan kuitenkin sinulle hyvää yötä. Et ole niin vahva kuin itsellesi lupasit.

maanantai 10. marraskuuta 2014

Isänpäivä.

Eilen nukuin pitkään. Olo oli tosi väsyny kolmen päivän dokausputken jälkeen. Aattelin, että mielummin kuolen ku elän isänpäivän ilman faijaa. Mut toisin kävi. Heräilin puol neljän aikoihin iltapäivällä. Makasin ehkä vartin sängyssä ja sitten tuli itku, mikä kesti lopulta koko päivän. 

Lopulta löysin itteni kirkosta. Itkin siellä hetken ja tunsin halauksen miun ympärillä, vaikka ketää ei näkyny missään. Laahustin kotiin ja katoin parvellee, voin vaikka vannoo, että tuhkakuppi savus, vaikken ollu käyny tupakalla viimeseen kahteen tuntii kotona. Säikähin, mut menin silti kattomaan. Parvella tuoksu ihan sikaarilta ja iskän partavedeltä. Mulle tuli ihan kamala olla, ikävä sai pienen helpotuksen, mutta se tuntu vaan ihan hirveeltä. Olin ihan varma, että en ollu yksin siinä hetkessä. Joku oli jossain ihan lähellä. En usko Jumalaan tai vastaavaan, mut joku siinä oli jollain tavalla.

Eilinen oli taas yks pieni askel siihen, että päästän iskästä irti kokonaan. Pieni askel kohti sitä, että asia hyväksytään. Ja tänää kävin varaamassa uuden tatuointiajan. Ens viikon tiistaina saan faijan symbolisesti miun oikeeseen käteen kulkemaan miun mukana kaikkialle. En malta odottaa!

maanantai 27. lokakuuta 2014

Ajatuksia.

Teinkö kaiken se, mitä tehtävissä oli?
Voisinko vielä tehdä jotain lisää.
Loppuiko aikani, onko nyt jo liian myöhäistä?
Miksei kukaan vastaa?
Kenen sormien välistä aikani valuu,
jos ei omieni.
Voin kuulla kuinka viisarit lyö.
Hitaammin.
Sekuntteja venytellen,
kepeästi,
unisen kissanpennun tapaan.




Opimme sanomaan "kiitos",
mutta koska opimme tarkoittamaan sitä?
Maailmassa on kolme valhetta:
kiitos, anteeksi ja rakkaus.
Oletko koskaan valmis valheenpaljastustestiin?
Tai antamaan anteeksi kaikki kolme valhetta?



Lennä kuuhun ja takaisin.
Kerro minulle, 
näytinkö edes sieltä saakka tarpeeksi pieneltä,
että jaksaisit pitää minut sylissäsi hetken.
Kaksi ajatusta hajalla lattialla.
Vain kaksi.
"mitäs jos sittenkin..."
Sekä hänen kaksoisveljensä,
"...ei kuitenkaan, ei ikinä minulle"


Jos saisin päättää,
kieltäisin maanantain lailla.
Poistaisin sen hetken,
kun pyörryn paniikin voimasta ruokalan lattialle.
Kaikki se olisi olematta.
Kolme tuntia keveyttä.
Aikaa hengittää.
Viiden minuutin sukellus,
mihin meinaa hukkua.
Tässä olen minä.
Tiedä se.
Olen tässä niin kauan kun vaaditaa
ja senkin jälkee tuhat vuotta lisää.
En muutu.
En uskalla.
Haluahan oppia jossain vaiheessa tuntemaan itseni.
Tietämään, miksi olen heikko.



lauantai 25. lokakuuta 2014

Kylmää kahvia.

Korvissani soi kappale
soitettuna kitaralla,
mitä en malta tunnistaa.
Ääni vaeltaa mielessäni.
Se suunnistaa ja etsii kohtaa,
jota voisi koskettaa.
Kylmää kahvia,
kitkerää ja vahvaa.
Vain pieni tippa mukin pohjalla,
se on jäljellä aamukahvista.
Kylmempää kuin ilma ulkona.
Uskallan väittää,
että se ei ole kylmempää kuin sydämeni,
mutta yhtä kitkerää kuin minä.
Huivi ympärilläni.
Se peittää minusta jokaisen kohdan,
jota olen oppinut inhoamaan.
Vihaamaan.
Häpeämään.
Tahtoisin vain lisää kahvia,
mutta pitäisi odottaa, että se on kylmää.
Yhtä kylmää kuin ilma ulkona.
Minä en malta,
en millään malta.
Tuhat ja yksi ajatusta hajottamassa mieltäni.
Särkemässä onnellisuutta ja kitkerää sydäntäni.
Makeaa, imelää, sitä se tarvitsisi.
Mutta ei sokeri liukene tarpeeksi nopeasti kylmään.
Lämpöä ja välittämistä tarvittaisiin lisäksi.
Kitara soi ja minä teeskentelen rauhallista.
Mietin, että en oikeasti edes pidä kahvista.
Ymmärrän, että kaikkea voi oppia sietämään.
Aivan kaikkea, paitsi ikävää.

torstai 23. lokakuuta 2014

Puolivuotta ikävää.

Puolvuotta. Niinkö kauan jo? Moni on miulle sanonu, että tää helpottaa ajan kanssa. Miten se voi helpottaa, ku ikävä vaan kasvaa joka päivä suuremmaks. Se pala kurkussa kasvaa, koko ajan on vaikeempi hengittää ja nieleskellä sitä oloo. Mut Julia oli ainut joka perusteli tuon väitteen. "Marskuli kuule, jossain vaiheessa se ikävä ei enää voi kasvaa. Siitä tunteesta tulee turta ja se alkaa puuduttamaan". Noi sanat helpotti enemmän ku mikään. Vaikka tuntuu pahalta, mut ne lohdutti suunnattomasti.

Viime sunnuntaina Saara tuli käymään. Tiesin, että maanantaina tulis puolvuotta täyteen. Me puhuttiin Sarben kanssa iskästä. Muisteltiin, kauan. Ja sitte tuli itku. Tai oikeestaan kyyneleet vaan valu, en itkeny. On niin lohduttavaa puhuu jollekkii iskästä kuka on tuntenu iskän. Koska tiiän, etten koskaan osaa tarpeeks hyvin kuvailla millain faija oli Julialle tai Jesselle. Ku me puhuttiin Saaran kanssa mä pystyin niin elävästi muistamaan kuinka faija vei meijät aina korkkaamaa laskukauden Messilään. Pitkästä aikaa mie muistin miltä iskä oikeesti näytti. Ihan ku faija olis ollu istumassa siinä vieressä. Se muistikuva tuntu niin lohduttavan todelliselta. 

Maanantai tuli ja meni. Samoin tiistai. Sitten tuli keskiviikko ja keskiviikko ilta. Ja jostain vaan taas muistin miltä iskän ääni kuulosti. Se kaiku miun päässä. Muistin miltä iskä näytti ja miltä se kuulosti. Istuin keittiössä koneen ääressä ja kuvittelin iskän miun viereen juoman kahvia miun kanssa. Mä vaan olin ja itkin. Ja sitten musta tuntu, että iskä katos. Taas. Ihan niin ku iskä ois kuollu uudestaan. Mä hajosin. Olin menossa hakemaan takkia, että pääsen tupakalle, parvekkeelle puhumaan iskälle. Tipahin keittiön lattialle. Itkin, huusin ja raivosin. Puolentunnin jälkee sain kaivettuu puhelimen taskusta ja laitettuu Jesselle viestin. Ne kymmenen minuutti mitkä Jessellä kesti vastata, tuntu vuodelta. Ovikello soi ja sain raahattua itteni aukasemaan oven. Heti ku sain avattua oven Jesselle mä tipahin eteisen lattialle. Hengittäminen tuntu vaikeelta, mut miulla ei ollu mitään hätää enää. En ollu yksin. Itkin ja yritin puhua miltä musta tuntu. Muutamia lauseita sain ulos suustani. Me vaan istuttiin eteisen lattialla. Itkulle ei vaan näkyny loppua. "Tiiäkkö, ei oo mittää hättää", Jesse sano ja mie uskoin. Aina välillä sain melkein itkun loppumaan, katoin Jesseä ja aloin itkemään, koska ei ollu mitään hätää. Itkin lopulta ihan vaan sen takia, että vihdoin se itku tuli ulos. Itkin, koska miulla oli niin turvallinen olla. Itkin, koska Jesse tuli auttamaan. Itkin, koska kaikki oli hyvin vaikka kaikki tuntukii välillä pahalta. Sitten Julia tuli kotiin. Istu meijän kanssa lattialle, halas miua ja rupesin taas vollottamaan. Sitä ei kestäny enää kauaa ja sitten me naurettiin. Makoiltiin lattialla ja naurettiin niin, että mahaan sattu. Ja miusta tuntu, että iskä näki sen jostain tuolta ylhäältä ja kiitti miun kanssa, että nuo kaks marakattia on olemassa.

torstai 16. lokakuuta 2014

Vain kirjaimia.

Putoavia lehtiä.
Keltaisia ja oranseja,
kaiken värisiä näiden väliltä.
Mutta minä en välitä.
Ei silläkään mitään väliä.
Mutta se mitä on meidän välillä,
tai siis välissä.
Kaksi metriä etäisyyttä.
Annetaan sen olla.
Tarpeeksi lähellä.
Tunnen lämmön ja kuulen äänesi.
Tarpeeksi kaukana.
Et voi satuttaa.
Voit kysyä, minua ei kukaan pakota vastaamaan.
Voin juosta, karata koska vain.
Kidutan itseäni,
Mutta kukaan muu ei enää ikinä niin saa minulle tehdä.
Nään itseni takapihalla.
Lehtinä,
Rikottuna ympäriinsä.
Keltaisina ja oransseina.
Kaiken värisinä niiden väliltä,
Eikä kukaan välitä,
ei kukaan huomaa,
minussa on miljoona väriä,
Ihminen olkoon värisokea.
Olenhan minäkin.
Mutta en tunteistani vaiti 
tai sinun äänellesi kuuro.

torstai 9. lokakuuta 2014

Olen onnellinen, mitä sä luulit?

Eilen kello 11 reikäreikä aamulla pimputin Jessen ovikelloa. Jessen kämppis aukas oven sillävälin ku Jesse keräs ittesä unisena sängyn pohjalta. Annoin Nissanin avaimet Jesselle joka oli lupautunu toimimaan miulle kuskina ja sitten matka kohti etelää starttasi.

Päälle 600 kilometriä, päälle 12 tunti, yli 6000 kaloria. Nauramista, päättömiä läppiä, liikaa tupakkaa. En muista koska viimeks oisin nauranu niin paljo, mahan kipeeks.

Suunnattiin eka Porvooseen ja siitä asuntolalle moikkaamaan Ailia. Aili nauraa räkättii miun puheelle, ku tuo Savon murre on tupannu vähä näköjää tarttumaa. Kinttupolkua melkein Korialle asti. Jessellä oli vaikeuksia saada päähäsä miten se Koria oikein sanotaan, korja, koiria, korea. Mitä näitä nyt on. Siellä höpöteltiin hyvä hetki Saaran kanssa ja naurettiin vähä lisää. Ensimmäinen kysymys minkä Saara kysy ku päästiin pihaan oli, "paljo sä oot juonu?". En mitään, en tippaakaan, silti miulla oli aivan tajuttoman hauskaa. Ehkä väsymyksellä oli osuutta asiaan tai sitte se oli vaan hyvä matkaseura.

Korialta ajettiin Kausalaan morottamaan lisää ihmisiä. Ongelmoitiin paluumatkan syöpöttelyä ja lopulta päädyttiin Nastolaan täyttämään masuja. Jesse päätti vaatimattomasti vetästä Ylipäällikön ranuineen ja lippareineen. Pohjaton kaivo oli täyttynyt. Ehkä. Kuunneltiin koko matka hyvvee mussiikkii ja laulettiin iloisesti mukana.

Heinola- Jyväskylä välillä raikasi suomipoppi enemmän ja vähemmän. Minuu ei enää yhtää haitannu, etten osaa laulaa. Vedettiin niin tunteella jokanen kappale mikä radiosta tuli. Välillä kunnolla ja nätisti hoilaten ja välillä ihan päin helvettiä mouruten. 

Lopulta ku pääsin oman sänkyy nukkumaan oli olo omituinen. Jotenkin vaa koko miun mielen valtas puhdas onnellisuus. Olin rättiväsyny ja miun olemattomat vatsalihakset huus armoa 12 tunnin melkein taukoamattoman nauramisen jälkee. Laitoin silmät kiinni ja nukahin melkein samantien. Aamulla lähin vähä väsyneennä, mutta silti edelleen iloisella mielellä psykologille. Säälin kyllä hieman Jesseä, joka lähti kaheksaan kouluun ja tulee siellä viettämään kymmenen tuntia. Mutta se kesti minuu kakstoista tuntia, joten ei tuo koulupäivä sinänsä kuulosta pahalta, hahah.

En voi muuta sanoa ku, että oli aivan mahtava reissu ja todellakin tiedän kenelle antaisin maailman paras naapuri- palkinnon.

tiistai 30. syyskuuta 2014

Tiikerin päiväuni

Mä muistan jokasen aamun lapsuudesta.
Jokasen retken metsässä ja tulikuuman pannuteen.
Muistan kuinka syötii aina puuroo aamupalaks.
Kuinka sun viikset vipatti ku nauroit.
Ku otit mut sylii ja vaihettii nenii.
Jokasen riidan ja jokasen sovinnon.
Muistan sun huopahatun ja pilottilasit.
Puukengät ja vanhan nahkatakin.
Sun kuivat vitsit ja hymyn.
Yks tee, yks tuttu maku ja tuhansii muistoi
Ihan ku vielä eilis aamuna oisit mut herättäny kylmää aamu. 
Kamat pakattuun oltas lähetty metsää tarpoo ja ettii hirven jälkii. 
Mä en unohda ikinä.
En hetkeekään.
Rakkautes on mulle ikuinen ja yhtä lempeä kuin tiikerin päiväuni.

perjantai 26. syyskuuta 2014

Polttavaa kylmyyttä.

Niin monta asiaa, mitkä on tekemättä. Makaan vaan sängyn pohjalla. En jaksa. Oon loppu. Hukassa pääni sisällä, ympärillä vaan humisee. Miun olo helpottaa rakkaat ihmiset, ketkä yrittää pitää minuu pinnalla. Ja hereillä. Nää lääkkeet väsyttää aivan helvetisti. 

Toissapäivänä join aamukahvin kahden aikaan päivällä. Ei, en keittänyt sitä itse, koska en jaksanut. Enkä kaatanut sitä kuppiin itse. Se tuotiin minulle sänkyyn. Sinä maanittelit minut istumaan ja juomaan sen, että heräisin tähän maailmaan. Minä yritin aivan tosissani pysyä hereillä. Meni kaksi minuuttia ja nukahdin syliisi. Taas. Lämpöiseen ja pehmeään. Tuskin mikään olisi voinut tuntua sillä hetkellä paremmalta. Nousit ja kerroit, että sinun on nyt mentävä töihin. Silitit vielä päätäni ja suukotit otsaani. Sitten minä jäin siihen kuuntelemaan kun ulko-ovi painuu perässäsi kiinni.

Eilen minä heräsin aikaisin. Yksin kylmään aamuun. Se oli tuskaa. Yritin hieman meikata ja laittaa hiuksia. Lopulta päätin vain laittaa pipon päähän. Julian kyydittämänä pääsin assalle. Aamutee picnicissä ja sitten hyppäsin junaan. Nukuin kolme tuntia ja löysin itseni kausalasta. Ikinä en oo pelännyt niin paljoo mennä sinne. En tiiä miks.

Astuin tutusta ovesta sisään. Nenässäni tuoksui koti. Eteisessä oli paljon takkeja. Eri kokoisia. Paljon kenkiä. Eri kokoisia. Ronja leikki huoneessaan ja Kalle odotti paperivuoren kanssa keittiönpöydän ääressä. Kalle on ärtynyt. Ihan aiheesta. Tunnelma on kireä ja kylmä. Yritin jutella niitä näitä, mutta oon pettäny Kallen luottamuksen. Sydämeni jättää muutaman lyönnin välistä kun ulko-ovi taas käy. Äiti on saapunut kotii. Tunnelma kirenee entisestään. Moitteita. Aiheesta. Mutta ei huutoa. Ei äänen korottamista. Ja sitten se mistä äidin tunnistaa "mä oon sanonu näille, ettet sä oo ihan kunnossa" Yep. Kukaan ei tunne miua niin oudon hyvin ja huonosti samaan aikaa ku äiti.

Tilanne rauhottu. Miua ei pelottanu enää yhtää. Miun oli helppo olla. Piirtää Ronjan kaa ja höpöttää äitille. Sain taas olla lapsi. Turvassa. Ei kiire mihkää,ei mitään hätää. Äiti teki ruokaa ja syötii kaikki yhessä. Kalle ja Jari isoilta lautasilta, ilman haarukkaa. Ronja nalle-Puh lautaselta, haarukan ja veitsen kanssa, niin ku isot tytöt tekee ja mie äitin kanssa isoista vihreistä kulhoista.

Vähän ajan päästä löysin itteni istumasta autosta. Matkalla haustausmaalle. Kahestaan mutsin kanssa. Pitkästä aikaa. Se tuntu ikuisuudelta se matka. Ku mie kävelin kohti siunauskappelia miun henkee alko ahistamaan. Päässäni kelasin iskän hautajaisii koko ajan. Sitä ihmisten paljoutta ja mustaa vaatemerta. Puristin hautakynttilää kädessäni. Ulkona oli kylmä, mut se kylmyys vaan pakeni. Kaikki äänet hukku ja päässä vaan humis. En itkeny,kyyneleet vaan nuoli miun poski. Tärisin. Pelosta. Ikävästä. Surusta. Olisin vaan halunnu käpertyy maahan ja itkee. Tuntee, että iskä on lähellä. "Marikki, sun pitää jatkaa elämää, mennä eteenpäin", äiti sano ja rupes samalla itkemään. "iskä ei tuu takas, vaikka me tehtäis mitä ja itkettäis kuinka. Se helpottaa ajan kanssa, siitä on vasta viis kuukautta". Sitten mie itkin. Itkin ku hullu. En oo pitkää aikaa saanu itkettyy kunnolla ja nyt se kaikki tuli ulos. Ulkona tuuli ihan kamalasti. Yritin sytyttää kynttilää, varjelin pienenä ja avuttomana palavaa liekkiä, niin ku miun elämä ois kiinni siitä. Kulkin sumussa takasin autolle. Kausalassa vaihoin äitin autosta Oskun ja Ellun kyytii ja matkattiin Lahteen. HYppäsin junaan, nukahdin ja heräsin vasta Jyväskylässä seuraavan kerran puolenyön aikaan.

Julia oli minuu asemalla vastassa, vaikka olin sanonu, että selviin kotiin itekkin. Kuokkalan sillan kohalla meitä tuli vastaan tuttu hahmo."ai sie oot jos siinä",  Nisokii oli lähtyny minuu vastaa. Olin oudolla tavalla liikuttunu. Päästiin kotii ni vähän ajan päästä soi ovikello. Aukasin oven ja yllättäen rappukäytävässä seisoskeli naapurin hymypoika Jesse "kuulet sä ton?" Jesse kysy ja nyökkäs päällään oman kotikolonssa ovee päin. "siel ois makaroonit kiehumassa!". Syöpöteltiin legendaarisesti keskellä yötä makaroonia ja naurettiin. Se oli samalla pitkästä aikaa kamalin ja ihanin päivä.

kirjoitettu 24.9

keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Loputonta, lohdutonta, mutta silti niin pysyvää.

Silitän nukkuvaa selkääsi. Vastaat tyytyväisellä hyminällä. Käännyt minuun päin ja vedät minut nukkumaan kainaloosi. Hiljaa hipsuttelet hiuksiani, vaikka tiedät, että näytän peikkotytöltä sen takia aamulla. Uni alkaa virtaamaan. Väännän ja käännän itseäni puoliunessa. Lopulta löydän hyvän asennon. Selkäni vasten mahaasi, kädet ympärilläni. Minulla ei ole juuri sillä sekunnilla mitään hätää. "kaikki hyvin?", sinä kysyt. Yritän vastata, mutta lääke on jo vaikuttanut niin kauan, etten osaa muodostaa järkeviä sanoja. Nukahdan siihen. Pehmeään ja lämpimään halaukseen.

Heräilen kesken unen. Käännän kylkeä ja potkin peittoja. Sinä etsit minut puoliunisena viereesi. Ja edelleenkään minulla ei ole mitään hätää. Aamulla kello soi. Noin kaksi tuntia ennen kuin sinun pitää lähteä. Päivä alkaa halauksilla, suudelmilla ja läheisyydellä.

Kömmit lämpimien peittojen seasta suihkuun. Sitä ennen saan suukon otsalle. Kuluu noin vartti ja olet sängyn reunalla istumassa metsästäen sukkiasia huoneeni lattialta. Mittailen sinua katseellani. Epäkohtia löytyy nolla kappaletta. Tulet vielä hetkeksi viereeni, sitten sinun on mentävä töihin. Vielä yksi suudenlma, vielä yksi halaus, sitten minä jään jatkamaan unia.

Tämä on unta. Unelmaa. Joka kerta kun herään yksin, olen varma, ettet ole todellinen. Liian hyvä ollakseen totta. Mutta tämä on jotain. Ei liian vakavaa, ei liian ahdistavaa tai pelottavaa. Tämä kaikki vain on, tässä ja nyt. Ei mitään sen enempää tai ihmeellisempää. Tämä on jotain, mitä juuri nyt tarvitsen.

tiistai 9. syyskuuta 2014

Hope.

Eilen illalla Jesse tuli taas ihan normaalisti syömää meille. Yllättäen. Ja vaati saada riisimurokarkkeja, no pakkohan niitä oli sitte alkaa tekemään. Sain karkit pakkaseen ja tiskattua. Luikin omaa huoneeseeni ja virittelin telkkarin seinää tarkotuksena kattoo Näin Unta Elämästä niminen dokumentti, joka käsittelee itsemurhaa.

Istuin sängylle ja halasin tyynyä. Sitte Jesse tuli miun huoneesee. "älä kato tämmöstä, sulle tulee vaa paha mieli, älä itketä ittees", Jesse sano ja samalla istu mun vieree. Vastasin, että haluun kattoo sen dokumentin. Jesse hymyili miulle ja sano "sitte myö katotaa tää siun kaa, JK! Tuu tänne!" Ja sitte Jesse ja Julia katto sitä miun kanssa. Ne välillä vilkas minuu itkenkö, mut en mie itkeny. Niko laitto viestin, että on alhaalla. Kävin avaa oven ja kömmin uuestaa sänkyy. 

Siinä myö oltii kaikki neljä yhessä kasassa kattomassa nyyhkydokumenttii. Luulen, että se jotenkii autto porukkaa ymmärtämää minuu taas paremmin. Se oli pieni juttu, mut se autta minuu tajuumaan, etten todellakaan oo yksin. Kaikki oli siinä ihan lähellä niin ku ne aina on. Nää tyypit ei anna miun ees lähtee yksin hakemaa tupakkaa jos miul on paha päivä. Mie en tarvii mitää enempää ku nää sekopäät naurattamaa minuu ja luomaa idioottimaisii ideoit miun kaa :D


JA!

Kävin tänää ottamassa miun ekan leiman. Siihe on kiteytettynä monen vuoden tuska. Hoitojaksot, kaikki diagnoosit. Unettomat yöt, miljoonat kyyneleet, sadat viillot ja ennen kaikkea loputon toivo, mikä on tuonu miut tähä pisteesee missä oon. Vaikka edelleen tappelen samojen asioiden kanssa päivittäin ni oon onnellinen, että kestin vähä lisää kipua tajutakseni, kuinka vahva oikeesti oon.


keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Vieläkin.

Puolenvuoden sisällä koko miun pieni elämä on kääntyny ihan ylösalasin. Oon aivan eri ihminen kutän vuoden alussa. Kaikki on muuttunu. Paitsi se olo mikä miul on sisällä ja se, että pidän edelleen veistä miun yöpöydän laatikossa. Masennus rotta ei mee pois. Se nyki minuu hiuksis, tökki kylkeen ja kitis. Otin sen syliin. Nyt se on istumas miun olkapäällä 24/7. Se ainut asia, mikä on tuttu ja turvallinen.

Kaiken pitäs olla hyvin. Ei miul oo mitää hätää. Mut se ei mee sillee. Ku se rotta yliotteen ei osaa olla omaittesä. Miun elämässä on paljo hyvää. En kiellä sitä. Oon kiitollinen ihmisille ketä miul tääl on ja niille ketkä tukee kauempaaki. Ilman niitä mie en selviäis. Mut perkele. Siinä vaiheessa ku jään yksin miun ajatusten kanssa helvetti on irti.

Pystyn nauramaa tyhmille jutuille Jessen ja Julian kanssa sillee, että poskii ja mahaa sattuu. Ja muutenkii olee pirtee, sen takii tuntuu niin hölmöltä puhuu asioista jotka pelottaa ja ahistaa.

Ehkä mie pääsen täst olosta joskus eroo, sillee kokonaa. Haluun sitä melkee enemmän ku mitään muuta. Mut se ei oo niin helppoo. Oon tapellu masennus rotan kanssa koht viis, melkee kuus vuotta. Tää alkais pikku hiljaa riittää. Mut miun voimat on loppu, en jaksa kiivetä täält kuopas ylös. Ehkä kohta. Jossain vaiheessa. Nyt haluun vaan olla ja oottaa mitä huominen tuo. Selviytyy huomisest hengissä ja pelätä kuollakseni perjantaita.

Mä en haluu kuolla tänä yönä

Pelkään panna silmät kiinni jos ne eivät aukeekkaan
Aamulla kuin aina ennen jäisin siihen makaamaan
Enkä voisi kättä nostaa saati pysty sanomaan

Mä en haluu kuolla tänä yönä
Mä en haluu kuolla tänä yönä

Olen kesken en siis lainkaan valmis täältä poistumaan
Juuri kun on meno käynyt elämältä maistumaan
Mulla olis yksi toive, yksi pieni pyyntö vaan

Mä en haluu kuolla tänä yönä
Mä en haluu kuolla tänä yönä

Lupaan lukea raamatun ja raitistun
Jos saan aikaa se varmasti onnistuu
Muttei tänä yönä
Jääkööm taakseni syntinen entinen
Pystyn muuttumaan vielä mä tiedän sen
Muttei tänä yönä

Annathan siis katsoo vielä miltä näyttää huominen
Niin mä teen mun parhaani et oisin hyvä ihminen
Tiedän ettдäkuulet tämän pyyntöni mun rukouksen

Mä en haluu kuolla tänä yönä

sunnuntai 31. elokuuta 2014

Minä.

Nyt mie tahon taas selvittää tätä ajatusmyttyä päässäni.
Nyt kerron kuka olen tällä hetkellä.

Minä olen se tyttö, kelle maistuu turhan paljon mustikkashotit.
Aivan liikaa.
Mut kuitenkin yritän rauhottua.

Oon se tyttö, joka kiljuu riemusta ku kuulee whats upin viestiäänen.
Ja hymyilen typerästi ku viestissä lukee "10min ni oon siinä"

Oon se tyyppi, kuka luukuttuu aina musiikkia kotona ja tanssii samalla ku tiskaa.

Oon se kuka, ei osaa olla yksin.

Oon se kuka ihastuu väärii ihmisiin.

Oon se, kenellä on kamala ikävä koko ajan.

Oon se tyttö kuka hymyilee, mut on silti sisältäpäin aivan hajalla.

Oon se tyttö kuka pelkää.
Aina ja kaikkea.

Oon se, kuka ei osaa elää.
Tai edes tiedä, mitä elämältä haluaa.

Elän päiväni viien minuutin pätkissä.
En suunnittele mitään etukäteen.

Oon se tyyppi, kellä on maailman paras kämppis
ja söpö naapurinpoika Jesse.
Keiden kanssa voi juua kahvii yhen aikaa yöllä ja kattoo kissavideoita youtubesta.

Oon se, kuka väsyy helposti ja jää vaan peiton alle makkoo aamulla.

Oon se kenen elämä menee päin helvettiä.

Oon se kuka nauraa melkee koko ajan.
Mutta ku joudun olee yksin itken melkein taukoamatta.

Oon se, kenen perää pittää aina kattoo.

Oon se, kuka selviää aina.
Hyvin, huonosti tai hyvin huonosti.

maanantai 25. elokuuta 2014

Vaikka rakastaa se ei välttämättä riitä

Mä muistan sen kuinka rakastin sua enemmän ku mitään. Olit mun syy herätä aamulla ja se, minkä takii hengitin. Olit kaikki kaikessa. En haluu sua takasin, yrittää uudestaan, en haluu meitä enään. Se vaan sattuu muistaa. Oon miettiny pääni puhki, että missä meni vikaan. Mut en oo tajunnu, oikeestaa en oo ees jaksanu aatella. Oon vaan antanu olla. Se oli täydellistä, liianki. 

Mä muutuin. Vajosin, hajotin elämäni. Tiiän, että oisin auttanu viimeseen asti. Ollu tukena, mut en enää halunnu sitä. En haluu, että joudut kannettelemaan. Oot liian hyvä siihen. Kuuntelemaan miun itkua. Löytämään viiltoja joka viikko lisää. Oon ehkä paha ihminen ku tää ei enää satuta mua. Muistan kaiken. Sun äänen, hymyn kaiken. Ihan kaiken. Mut mulla ei ole ikävä. Se on ollu ja menny. Oon käsitelly tän asian läpi miun päässä niin monta kerta, mut jotenkii vaa palaan tän äärelle. Kuitenkii yritän jatkaa eteepäin menemistä. Oon onnistunukkii siinä. Ihme ja kumma.

En ees tiiä miks ajattelen tätä nyt. Oon kussu elämäni. Pitää rauhottuu. Nyt ois vähä pakko. En oo uskonu ketää, kuka on yrittäny puhuu järkee. Mut se muuttu. Yks ihminen vaan ilmesty jostain. Tiiän tasan tarkkaa, että tää tyyppi tietää mistä puhuu. Se on eläny tän kohan sen elämästä. Outo luottamus ja kunnioitus. Oon semmoin ihminen kuka oppii kantapään kautta. Nyt oon ihan tarpeeks kauan hakannu päätä seinää ja nyt tajuun, ettei se ehkä oo ollu kovin järkevää. Nyt taas hengitän jonkun kautta. Joku vois sanoo, että typerää ja epätoivosta. Mut näin on hyvä. Ku mikää ei oo varmaa,niin kaikki on mahollista.

maanantai 18. elokuuta 2014

Ei elämä helpoks muutu, vaikka sitä koittais värittää

Mä oon ontto. Tyhjä. Vajaa. Hajalla. En ketään tai mitään, kenellekkään. Luulin pari vuotta sitte, että olin yksin. Nope. Nyt mie oon yksin. Kaikki se millä oli elämää suurempi merkitys miulle on poissa. Ja ketään muuta en voi siitä syyttää ku itteäni.

Valehtelin sulle aivan helvetisti. Mut ku sanoin, etten osaa elää ilman sua, tarkotin sitä. En osaa nousta sängystä ylös. En jaksa raahautuu kouluun. En sen suuremmin kauppaankaan. Makaan peiton alla sikiöasennossa ja mietin, että onko millään mitään väliä enää.

Mut helpompi miun tän olon kanssa on olla omassa kodissa ku Kausalassa. Kenenkää ei tarvii kattoo, eikä nähä tätä. Saan olla ihan rauhassa. Itkee. Huutaa. Ei tarvi selittää kenellekkään.

Oon työntäny melkein kaikki miulle rakkaat ihmiset pois. Mietin, että miksi. Vaikka tasan tarkkaan tiiän vastauksen. Turha paino pois. Lähtemiin on aina helpompaa, mitä vähemmän pakkaa mukaansa.

Niin surkuhupaisaa. Oon kussu asiani totaalisesti. Ihmiset on varotellu, että koht oon yksin. No mutta perkele. Opin kantapään kautta ja tällä hetkellä en jaksa opetella. Oon loppu.

maanantai 11. elokuuta 2014

Mä meen pois.

"Kato äiti, ilman käsiä! 
Sillä tavoin minä nyt huudan,
kun syöksyn vapaasti alas mäkeä
uudella ja vittumaisella polkupyörälläni.
Antaumuksella vedän keuhkoni samalla täytee
utuista, tuttua ja rauhoittavaa savua.
Tupakka on pahasta. Niin äitini sanoi.
Hän ei enää sano mitään.
Eipä oikestaan kukaan muukaan.
En tiedä missä olen.
Puolet matkasta on tuttua.
Mutta se puoli on vielä edessä.
Yritän laskea katulamppuja.
Tämä orpo on aivan hukassa
ja kaikenlisäksi vielä humalassa.
Poljen niin kovaa kuin tällä
kaksivaihteisella paskalla pääsee.
Tämäkin on melkein sellainen kuin tahdoin.
Mutta huonompi.
Ironisesti nimetty Onniksi.
Olen hukassa.
Jossainpäin Jyväskylää.
Puhelin on sammunut noin puolituntia sitten.
En osaa sanoa.
Olen aivan yksin.
Ja tällä kertaa se ei ole vain harhaluulo.
Olen päästänyt kaikki käsistäni.
Nyt en voi muuta kuin rutistaa pyörän sarvia
ja toivoa, että osaan polkea samalla kun ohjaan."



Kysyn itseltäni saman kysymyksen kerta toisensa jälkeen : "mikä vittua sua vaivaa!?!" En tiedä. Oon hakannu päätäni liian kauan seinään. Tajunnu lopettaa vasta sitten kun olen saanut lievän kallonmurtuman. Minulla ei ole mitään. Ei enää ketään, kenelle voin kertoa kaiken. Ei faijaa, ei mutsia, ei Henkkaa. Ei mitään. Kahden kohalla olisin voinut vaikuttaa asiaan. Mutta ei. FUCK IT. Kaikki hyvä päin seinää ja paskaksi. Jotenkii pelkään, että oon alitajusesti työntäny kaikki pois miun luota. En oo ollu omaitteni ainakaan viimeiseen puoleenvuotee. 

Tänään mä tein sen taas. Sen, mikä on miulle kaikista vaikeinta heti anteekspyytämisen jälkee. Mie kävin pyytämässä apua. Häpesin itteeni silmät päästä, ku kolmantena koulupäivänä jouduin myöntämään haukanneeni ehkä hieman liian suuren palasen. Luulin, että minuu katottais pahasti. Ei mitään semmosta. Sain ymmärtävän katseen, hymyn ja lupauksen: "ei me sua tänne kouluun hajoteta. Nyt oot hyvissä käsissä. Kevennetään vähän. Lyhennetään päiviä. Pääset juttelemaan. Ja lapsi rakas, tää ei oo mitään erikoiskohtelua, eikä mitään semmosta mitä pitäis hävetä. Kyllä me susta vielä kokki tehdään". Purskahin itkuun. Ei mitään hätää? kai? On taas aika alottaa taistelu itteeni vastaan. Jos tällä kertaa voittasin koko matsin, enkä ainoostaan yhtä erää.

perjantai 25. heinäkuuta 2014

Ei kaikkea voi kukaan ymmärtää.

Tässä mie istun nyt, kannettavan kanssa Coffarissa ja teen muuttoilmotusta. Olo on helpottunu. Viimesin viikko on ollu samalla helvetti ja helpotus. En oo jaksanu ajatella enkä vakuutella ihmisille, että toimisin oikein ja että tässä kaikessa ois ees jonkuulainen järki. Tuskin uskon siihe itekkään. Joskus on pakko muuttaa suunitelmii lennossa.

 Ai miksikö? Empä tiiä. Siksi, että pystyn siihe. Siksi, etten ajattele. Siksi, että ei Kausalaa miulla jääny hirveen paljo. Ja kyllä, lähdin karkuun, tavallaan. Mutta ne ketä jäi etelään on kultaakii kalliimpia miulle. En suurimmalle osalle ees sanonu "hyvästejä" mie vaan lähin. Tuntu oudolta, pelottavalta, ilkeeltä, mut samalla hyvältä laittaa vaan viesti "kävin hakemassa kamat teiltä, jätin avaimen pöydälle, nähää joskus" Ei mitään hyvästejä. Mie en semmosee pysty. Miun hyvästit oli siinä ku itkin koko keskiviikko-torstai yön. Oisin halunnu herättää ja sanoo, että tulee ikävä. Soittaa kaikille miullekkii ja kiittää. Mut en pysty sellasee.

 En oo kadonnu mihkää, oon va vähä kauempana ja toki meen viel käymää kausalassa. Mut siihen on toivon mukaa pitkä aika. Tarviin nyt etäisyyden sinnesuuntaa ja lähemmäs sen tai siis hänet kuka täällä on. Nyt tälle älyttömälle säätämiselle tulee stoppi. Nyt on aika selvittää omaa päätä eikä juosta auttamassa ketää muita. Jos vaikka nyt osaisin keskittyy itteeni?

perjantai 11. heinäkuuta 2014

niin paljon, mutta kuitenkin hieman liikaa.

Tää paikka on antanu miulle paljon, hyvää sekä huonoa. Ja samalla ottanu, niin hyvässä ku pahaassakii. Niin paljo ihmisii, joita tulee ikävä, jotka on koht paljo kauempana. Mutta tiiän, että ne ketkä on oikeita ystävii, ni ne ei katoo mihkään. 

En voi sanoo, että miun ois pakko lähtee. Ennen hoin sitä seinille öisin. Itkin ja huusin. Oon mie nyttekii itkeny. Ilosta. Ei lähteminen tarkotakkaa, ettei enää ikinä tulis takas. Mie tuun. Mut ei tää oo miun koti enää. Miulla on oma koti. Ison tytön elämä ja ison tytön huolet. Mut tuun kuitenkii aina olee iskän ja äitin pieni pumpula.

Istun miun tyhjässä huoneessa. Tuijotan seinii. Harmaata ja vaaleen sinistä. Kirjotuksii siellä täällä. Teipin jälkii, sinitarratarhroi. Lommoja nyrkeistä. Nää seinät on nähny paljo. Näihi oon nojannu ja näitä oon nyrkein hakannu. Katon yhtä tiettyy nurkkausta. Sitä, mikä on ollu turvapaikka moneen kertaan. Siinä oon istunu vilttii kääriytyneenä. Vapissu ja pelänny henkeni edestä. Enää miun ei tarvii tukeutuu tuohon kulmaukseen. Ei ikinä, ei kertaakaan.

Miua odottaa pikkuinen asunto Jyväskylässä. Pieni ja omituinen, niin ku miekii. Huomenna kannetaa Henkan kaa miun kamat sinne. Olo on jotenkii omituinen. En vaan jaksa uskoo, että oon saanu tän kaiken aikaan. En yksin, moni on auttanu ja suuri kiitos siitä <3 Mie pääsen pois Kausalasta, täst pienestä tuppukylästä, mihi liian moni tukehtuu.

Oon onnellinen. Vielä hetken stressaantunu, mutta huomenna illalla voin vetää syvään henkee ja polttaa iltaröökin omalla parvekkeella, nukahtaa omaan kotiin, omaan sänkyyn, mutta tuttuun kainaloon. Jotain turvallista pitää aina olla... Ja nukkuu niin pitkään ku ikinä haluun. Voi luoja! Miulla on voittajaolo, vahva semmonen. About kakstoist tai kolmetoist vuotta sitte huusin into pinkeenä meijän pihassa "iskä, kato!! Mie osaan!" ku opin ajaa ilman apupyörii ja huomenna saan kattoo ylpeenä taivalle ja kuiskata, "iskä kato, mie pystyin siihe" ja tiiän, että mutsi pelkää, mut iskä on ylpee. Mie vaan tiiän sen, outoo sinänsä. Mutta nyt unta palloon, huomenna on aikanen herätys ja monta laatikkoo kannettavana.

perjantai 27. kesäkuuta 2014

Only know you love her when you let her go

Jokin muuttu. Liikaa ja liian nopeesti. Taas miun pään sisällä naksahti. Mä halusin vaan karkuun. Ihan kaikkea, liiallista läheisyyttä, sitä, että joku kertoo rakastavansa. Se kaikki alko ällöttää, tuntuu vastenmieliseltä. En rakasta enää, välitän hirmu paljon, mutta en rakasta. Tuntuu pahalta, taas. Mutta se on tehtävä, mikä itestään tuntuu hyvältä.

Oon varmaan päästäni vialla ja jo huomenna tajuun, etten osaa elää ilman sua. Tai sitte en. Ehkä tajuun myöhemmin tai sitte en. Mitään en lupaa, koska lupauksiani en osaa pitää. Oon tämmönen sekasikiö. Osaan olla hetken paikallani ja sitte oon jo menossa ihan eri suuntaa mihi alunperin piti mennä.

Nyt oon sunnuntaist lähtien pyöritelly tätä kaikkee päässäni. Asiat on alkanu selkeytyy. Molemmissa on ollu vikaa. Nyt oon osannu ajatella miltä siusta on tuntunu ja miks oon ollu niin huolehtiva, liianki. Ymmärtän nyt. Vaikka rakastaa se ei välttämättä riitä. Se riittää taas jokus. Nyt haluun vaa olla yksin. Nään edelleen yhteisen tulevaisuuden, mutta se on sitte ku oon saanu kaiken muun selkeemmäks.

Vapautunu olo, mut samalla pelkään, että tajuut ansaitsevas jotain parempaa. Mutta se on sitte oma mokani. Mie siut käsistäni päästin. Mut mikää ei oo lopullista. Kunhan vaan saan ajatukset selviksi ja kasattuu lasimaailmani ni uskallan taas päästää siut lähelle, mut nyt haluun, että pysyt kauempana.



tiistai 13. toukokuuta 2014

Huutoa ja hiljaisuutta.

Ikävä. Loputon ja loputtomiin se kestää. Ens lauantaina on aika herätä todellisuuteen. Niin ainakii pelkään. Siinä vaiheessa ku nään arkun ja tosissani aattelen, että iskä on siellä makaamassa ehkä ymmärrän tän kaiken. Ja sen, että tätä ei voi muuttaa. Pitää vaan oppii elämään tän kanssa. 

Tän kaiken myräkän keskellä oon saanu huomata jälleen kerran kuka välittää ja kenellä on vaan oma lehmä ojassa. Suureen osaan sukulaisista on kadonnu luotta ihan täysin. Ja nyt ku oon huomannu, että iskä ei oo enää auttamassa ni äiti on tehny sitä iskänkii puolesta. Vaikka äitilläkii on ollu rankkaa iskän takii se on silti tehny kaiken, että miun ja Kallen ois helpompi hengittää. Rauhotellu ja kertonu mitä tehdään jos alkaa ahdistamaan tai vastaavaa lauantaina. Koska iskän hautajaiset tulee olemaan henkinen helvetti. Liikaa ihmisiä keitä en oo nähny koskaan.Sellasia ihmisiä, jotka ei oo menettäny iskän mukana mitään. Tekopyhiä ihmisiä. Ällöttävää. Mie ja Kalle ei saa ees jättää rauhassa jäähyväisii. Ärsyttää ja oksettaa koko homma.

Valvoin koko viime yön. Itkin ja huusin. Välillä olin hiljaa, täysin paikallani ja ajatukset löi tyhjää. Olin hetken tuntematta mitään. Sitten ikävä ja suru tuli takasin. Olisin voinu kirjottaa tai kattoo Netflixsistä jotain, mutta mie halusin vaan olla. Katoin välillä kelloa ja vakuuttelin itelleni, että jaksan mennä samoilla silmillä kouluun. Aili tuli vähä seittemän pintaa varmistamaa, että olin hereillä.

Mua ei väsyttäny, mua ei enää itkettäny. Kuitenkii laitoin silmät kiinni ja nukahin. Se, mitä oon toivonu pitkään toteutu. Uni alko ihan normaalisti. Menin kotiin ja heitin laukkuni mun huoneen lattialle. Nostin katseeni maasta sillee, että erotin tutut harmaat villasukat, joissa on vihreitä raitoja varressa, sekä hieman kulahtaneet mustat farkut. Collari paidan, missä oli karhuja, aidon nahkatakin, huopahatun, pilottilasit ja tutun hymyn viiksien takaa. Se oli iskä. Pelästyin tavallaan, mut halasin heti iskää niin nopeesti ku vaa pystyin. Mun huoneen ovi pakeni johonkii kauas ja lopulta katos kokonaan. Iskä kyseli miten miulla menee koulussa, sain kertoo iskälle, että kaikki muuttuu koht paremmaks. Kerroin kaiken mitä iskä oli vuoden aika missanu se sairastelun takii. Iskä pyys anteeks siitä ku se on aiheuttanu mulle ja Kallelle pahaa oloo. Iskä kerto, että näin olis käyny, vaikka se ois koskaa juonu tippaakaa viinaa. Kerroin iskälle, että kuvasin videoita, jotka miun oli tarkotus näyttää sille, ku se tulee kotiin. Iskä pyys anteeks, ettei se enää voi tulla kotiin. Iskä lupas auttaa mua niin paljo ku se voi. Iskä lupas, että mie ja Kalle pärjätään. Sitte iskän piti lähtee. Roikuin iskässä ja huusin, ettei se voi taas jättää mua, että sen pitää oottaa ainakii siihe asti ku Kalle tulee kotiin. Iskä pyys, että lopetan itkemisen, ettei oo enää mitää hätää. Sitte iskä oli poissa. Taas.

Sain vielä elää jokasen hetken uuestaa, mitkä vietin iskän kaa. Ihan pikku mukulasta siihe asti ku 19.4 viimesen kerran silitin iskän poskee. Herätessäni olin onneelinen ja surullinen samaa aikaa. Katoin kelloa. Voi paska, vähän vaille yks. Ihan turha enää kiirehtii mihkää suuntaa, bussei ei enää mee ja koulu loppuu kahelta. Jäin rauhallisena köllöttelemään pussilakanan sisäänja tunsin, että kaikki on hyvin.

keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

Uudet tuulet puhaltaa!

Oon vellonu epätoivossa. Meinannu peruu koko jutun koulun vaihtamisesta, ollu varma, etten tuu pääsemään Jyväskylään. Ahdistunut ajatuksesta, että jäisin Porvooseen vielä vuodeksi. Eihän se periaattees ois muuttanu mitään. Siinäpä se halusin muutosta. En tiedä miksi. Halusin levittää siipeni ihan kunnolla, saada oman kodin ja näyttää, että pärjään. Ja tämän kaiken mie nytte saankiin. Kesän jälkeen pääsen Jyväskylään suorittaman kolmannen vuoden opinnoistani. Oon niin onnelinen! Meillä on sitten heti oma koti valmiina kun Henkka pääsee Kajaanista.

Tiiän, että tulee olemaan taas jännää ja kuumottavaa lähteä ihan uuteen paikkaan ja kohdata taas ihan tuntemattomia ihmisiä. Mutta hyvin miulla näidenkii marakattien kanssa täällä Porvoossa menny. Melkein kaikki miun  luokkalaiset on miua tänää onnitellu ja on onnellisii miun puolesta, että pääsen täältä rotankolasta pois.

Vähä päälle viikko sitte yks puhelinsoitto mursi miut ihan kokonaan ja tänään sain puhelun joka paikkas miua. Tiiän, että faija on muista ylpee ja tuolta jostain ylhäältä kattoo miun perää vieläkii. Heti kun sain kuulla, että pääsin, ajattelin, että tää on jotenkii faijan ansioo. Se on tuolla yläkerrassa varmaan tehny järjestelyjä ja sen takii nyt miun pienei maailmani muuttuu aika paljo. Helpottaa ajatella, että iskä on nyt miun mukana mihi ikinä meenkään.

Heti ku pääsen kotii ni laitan asuntohakumuksii menemään ja toivon sydämmeni pohjasta, että löydän jonkuu kivan pikku kodin :)

maanantai 21. huhtikuuta 2014

Kai sä vieläkin oot auttamassa?

Mä haluisin nähä sen punasen Opelin viel kerran ajavan meijän pihaa. Kattoo mun huoneen ikkunasta ku astut autost ulos varovasti, ettei metsänvihree huopahattu tipu päästä. Haluisin viel kerran halata ja kuulla sun äänen. Haluun sen kaiken, mikä ei enää koskaa oo mahollista. Nauran ja itken vuorotellen. Oon onnellinen, ettei sun tarvii enää kärsii. Mut se muuttuu itkuks heti ku tajuun, että en enää koskaan saa nähä sua. En saa kuulla, ku kerrot kuin ylpee oot musta. En pääse siun kyyissä Porvoosee. En voi soittaa ku on hätä. Se ihminen, kelle on aina kaiken voinu kertoo, on nyt poissa. Haluun nähä sun naurusta vipattavat viikset vielä kerran. Miks tän piti mennä tällee? Oon kuitenkii vaa keskenkasvanun kakara, joka on ihan hukassa.

maanantai 17. maaliskuuta 2014

Sen pienen hetken tunsin painottomuuden.

Viime perjantaina olin enemmän peloissani ku koskaan. Mentiin keskustelemaan Kallen, mummon ja kotiutushoitajan kanssa mihin iskä sijotetaan siks aikaa ku löytyy sopi hoitopaikka missä kuntoutus voidaan alottaa. Tiesin, että siit ei tuu helppoo. Mummo haluis totta kai hoitaa iskää kotona. Totta kai se syyttää itteään tästä, vaikka eipä iskän "sairas" oo kenenkää syy. Ja onhan mummo sentää iskän äiti. Kukapa ei haluais tehä oman lapsesa eteen ihan mitä vaan? Mutta... Sopivan hoitopaikan löytymiseen voi mennä ties kuinka kauan aikaa. Joten miun kantani oli asiaan selvä. En halunnut, että iskä on mummon hoidettavana. Se ei olis ollu pitemmän päälle hirveen hyvä juttu, mummo ois väsyny.

Toisin ku noin viikkoo aikasemmin, iskä tunnisti miut perjantaina. "katos miun likka tuli!", sano iskä ilosena ja lopulta siltä pääs itku. Olin järkyttyny. Hyvällä tavalla. Iskä oli siis ollu koko sen viikon kotona mummon kanssa. Oli niin outoo olla taas siin talossa. Siin samassa missä koko pienen lapsuuteni olin viettäny. Itkeny ja nauranu vuorotellen. Istuttiin olkkarissa ja puhuttiin mikä ois iskälle parasta. Mie, Kalle, mummo, iskä ja se hoitaja. Ei iskä tajunnu mitä siin selvitettii, se vaan istu pyörätuolissa ja katteli ikkunasta ulos. Vähän välii iskä kuitenkii jäi kattelemaan mua. Se tavallaan häiritsi, en osannu muuta ku kattoo iskään päin ja hymyillä. Iskä teki sen pari kertaa, sitte mie kysyin, että mitä iskä oikeen mietiskelee. 

Sitte se tapahtu. Mun sydän meinas pysähtyy. Iskän silmissä joku muuttu. Se oli sekunnintuhannesosassa muuttunu oudosta sairaasta miehestä iskäks. Iskä katto mua silmiin ja sano "sinnuu mie mietin, iskän pieni pumpula..." ja samalla iskä laita käden miun polvelle ja silitteli. Sillä jäi selkeesti juttu kesken ja se katos johonkii mielesä syövyreihi. Mua alko itkettää ihan hulluna. Olin maailman onnellisin ja maailman surullisin samaa aikaa. Olin onnellinen, että se oli ton pienen hetken iskä. Minun oma faija. Se kenen kaa oon saanu separoida yleisil paikoil, se kenen kaa ajatusmaailmat kohtaa just eikä melkein. Sain pienen hetkee kattoo sitä tuttuu ja rakasta ihmistä silmiin. Ja sitte iskä oli tavallaa poissa. Iskän kasvot sai saman oudon, lasittuneen katseen. Pää kallistu vähä vasemmalle, suu oli puoliks auki ja iskä vaan pällisteli ympäriinsä.

Vaikka se kesti vaan hetken, oon onnellinen siitä. Sain rohkeutta mennä kattoo iskää enemmän. Se hoitaja lupas mulle, että se ei ollu viiminen kerta ku iskä saa tommosen selvyyden hetken. Mä uskon siihen. Tiiän etten saa faijaa takas kokonaan, mutta vähäks aikaa toi kesken jääny lause riittää mulle. Jaksan sen avulla. Tiiän, että iskä on sil viel jossaa, vankina omassa päässää. Sain koskee iskää. Toi oli ensimmäinen kerta ku iskä koskee ketään. Se inhoo nykyää, että sitä kosketaan yhtää. Tää oli miun suuri pieni juttu, josta jaksan iloita pitkään.

Tää on kai niitä elämän pieniä iloja. Sinä, joka tätä luet... Mä tahon, että säkii iloitset pienistä jutuista. Jokaisesta halauksesta, jokasesta hyvästä sanasta. Ihmisistä joita rakastat. Mä haluun, että sä kertot sun rakkailli ihmisille, että ne on tärkeitä sulle. Vaikka kuulostaa pahalta ja julmalta, ni huomista ei koskaa meille varmuudella luvata.

perjantai 7. maaliskuuta 2014

Liikaa askeleita välissä unelmien ja todellisuuden.

Miun pään sisällä on liikaa ajatuksia, joita osaan tuskin koskaan kenellekkään sanoa. Asioita, joista ei puhuta niiden oikeilla nimillä. Semmosii juttui, joita ei oo miulle tapahtunu.Vaikka oikeesti on. Yritän unohtaa ne, että pystysin viel kattomaan tiettyjä ihmisii silmii ja elää niiden kanssa, koska on pakko. Vaikka en todellakaan haluis. Haluisin pois ne ihmiset miun elämästä, mut se ei oo mahollista. Koska se vaatis totuuden, jota kukaa ei uskos.

Ahistaa. Taas. Pitkäst aikaa. En haluu takas kouluu. Haluun jäädä töihin, koska tää ei stressaa mua yhtää. Voin vaa olla töissä rennosti ja kuunnella Kapen elämän viisauksii. Miun pitäs tehä työkortit, näyttösuunnitelmat, lukee jotenkii ees läpi 106 sivuu tekstii, mistä puolet on talouslaskelmii ja yrittää ymmärtää niistä ees jotain. Kaiken tän keskellä miun pitäs pitää itteni kasassa. Tai ees yrittää. Hajottaa. Kaikki vaan hajottaa. Luulin taas kerran, että oon joku vitun superihminen. Sitte heräsin siihe todellisuuteen etten todellakaa sitä oo.

Kaiken lisäks tänää pitäs mennä kattoo iskää. En taho, en vaa taho. Itkettää, pelottaa. Mitä jos faija ei enää ees muista mua? Se on oma häpeeni, mitäs en oo menny sitä kattoo. Oon vaa ajatellu itteeni. Hävettää. Sitä mitä oon nyt menettäny en takas tuu koskaa saamaa. Mun on vaa nieltävä se, että faijaa en takas saa. Välillä sen hyväksyn ja välillä itken ku hullu. Tuskin koskaa opin elämää tän asian kanssa kokonaa. Aina välillä sen osaan.

Pelkkää hulluuttaa elää miun pään sisällä. Täs on nyt pari viikkoo menny kiduttaen itteeni. Eli kuivin suin. Haluisin vaa taas nollaa tilannetta. Että ois taas ainakii yhen illan verran hauskaa, voisin vaa sekoilla, huutaa, bailaa, laulaa ja tanssii. Mut en voi. Se lähtis taas ihan kokonaa lapasesta. Jos vaan nyt yritän pitää itteni kunnos, jotenkii.. Ehkä voin yllättää maksani juomalla viel parin viikon verran pelkkää vettä.

Niin paljon sekasvii ajatuksii vaa vaeltaa miun pään sisäl keskenää. En ota selvää, onks siel seas pahoikii ajatuksii, mut jos on,ni sen tiiän, että ne ottaa vallan ihan just.

Vittu.
Saatana.
Helvetti.

Anteeksi.

tiistai 18. helmikuuta 2014

Elämää, ei sen enempää.

Kaikki on enemmän vituillaa ku koskaan, mutta oon onnelinen. Oon terve, kuinka hyvältä se tuntuukaan kuulla äitin suusta moneen kertaan ne sanat "lapsi rakas, tota on normaali elämä. Sä et oo ollu noin terve viimesee kolmee vuotee". Totta se on. En pala loppuun töissä, siellä on hauskempaa ku oisin ikinä voinu kuvitella. Paras TO-paikka ikinä. Rentoo, mut samalla opin. Miulla on pitkästä aikaa monta ihanaa ihmistä ympärillä, en vaa emää työnnä kaikkii pois ja pelaa varman päälle ihmissuhteissa. Pääsen töistä, mut en enää mee vaa kotii nukkumaa tai jumittaa facebookkii. Nään ihmisiä ja oon sosiaalinen ja oon ihan älyttömän ylpee itestäni! Enkä feikkaa mitään ihmisten edessä tai panikoi. Herranjumala mie elän! Tai no koko aika oon eläny, mut nyt tää tyttö elää täysii. Kaikkien hukattujen vuosien jälkee. Tiiän, että miun maailma on koko ajan vaakalaudalla kiikkumassa ja romahtaa yhteen puhelinsoittoon, mutta itkun aika on vast hautajaisissa.

ja kaiken lisäks miun ja Henrin vuosipäivä lähenee hurjaa vauhtia. Tosin joudun sen päivän olee kullasta erossa, koska vitun armeija. Mut vuos, huh, huh! Se on pitkä aika miulle ainakii. Vuoden sisällä miun elämää on taas tullu loistavii ihmisii lisää. Oon ystävystyny semmosten ihmisten kanssa joita katoin viime vuonna vitun pitkää. Ja sellasii tyyppejä, että ei oikee ees tajuu missä vaiheessa on alkanu niille juttelee ja laittaa viestii. Mutta vaikka miun ympärillä on toinen toistaa mahtavampii karvakorvii ni Henkka on edellee numero yksi. Se on jaksanu tsemppaa mua koht vuoden, oikeestaa enemmänkii. Kuunnellu monet itkut ja huudot, silti se on miun vierellä vielkii, monen pahan sanan jälkee. 

Oon niin onnellinen, että voisi itkee. Vaikka huominen ei oo koskaa varma... Mut elän jokasen päivän niin ku se ois viimenen täst lähtien. En hukkaataa tätä sekavaa, mut ah, niin vapaata aikaa, eli nuoruutta :)

Iloinen Marziaano kiittää ja kuittaa!

torstai 9. tammikuuta 2014

Virtaavaa.

Istun suihkun lattialla halaten jalkojani. Vesi virtaa koko ajan. Se ei lopu, se jaksaa aina virrata eteenpäin ja antaa itsestään sen, mitä ihmiset haluaa. Lämpöisenä ja hellivänä se kulkee jokaista ääriviivani pitkin. Ikään kuin se halaisi minua, rauhoittaisi ja tekisi lupauksen paremmasta huomisesta. Juuri sitä mie tarvitsisin. Läheisyyttä ja turvaa. Tiiän, ettet oo liian kaukana, sillä oot tän saman taivaan alla. Sen laskelmoin rajaksi sille, kuinka kauaksi ikävä ylettää siedettävänä.

Hengitän tyynesti, minun on hyvä olla. Vaikka se on vain tämä hetki kun osaan nähdä kirkkaasti niin naurin siitä. Haluaisin niin kovasti nukahtaa siihen. Harmaalle kaakeloidulle lattialle. Antaa veden viedä virratessaan kaiken pahan ja lannistavan pois.

Kuljetan katsettani vasemmasta nilkasta reittä pitkin pysähtyen oikean puolimmaiseen kylkeeni ja siitä jatkaen vasempaan käsivarteen. Vesi kiertyy jokaisen kohtani ympärille ja valuu minua pitkin maahan. Se on kaunista, kirkasta ja puhdasta. Vesi voisi värjääntyä punaiseksi. Mieleni tahtoisi suuresti sen saavan tuon kauniin punaisen värin, samalla kirvelevän kivun, muistutukseksi siitä, että voin kulkea vielä eteenpäin. Ei tarvitse pysähtyä, peli ei ole vielä menetetty, vaikka mieleni minua siihen uskomaan huijaa.