Ihmisii tulee ja menee.

Pikku hiljaa alkaa hahmottaa, et keneen voi tosissaan luottaa ja keneen ei. Paskan puhumista, selkään puukottajia ja muuten vaa jostain katkerii ihmisii. Asuntolaelämä ei aina oo unelmaa. Pikkasen ku mokaa ni joukko ihmisii käy henkisest kimppuu. Osaan hienostee tehä tilanteesta ku tilanteesta itelleni tukalan. Voi vittu. Mutta kaikella on aina kääntöpuolesa. 

Samalla ku tajusin, että pariin ihmiseen ei voi enää luottaa, yks yllättävä ihminen todisti mulle, että se ei haluu ku auttaa mua ja olla tukena. Se persoona, ketä pidin ihan hölmönä, semmosena kenen kaa voi aina apinoida ja muuten vaa päristä, olikii huolehtiva persoona. Vahingossa avasin suuni siitä, millasta miun elämä on ennen ollu, tällä kertaa se kannatti. Yksi veli lisää. On niin outoo, ku joku haluu olla tukena ja auttaa ilman mitää kusetuksen makuu. 

Torstai iltana mulla keitti ihan kunnolla. Pari pientä sanaa voi sattuu aivan vitustee. Oisin hajonnu Monninkylää, mut Fliinus vei mut pois sielt. Sain vaan puhuu, purkaa koko sydämmeni, Flinkki kuunteli ja yritti auttaa. Ei se paljoo osannu takas sanoo. Ainakaa silloin, mut aamulla soi puhelin. "jäin miettii sitä mitä puhuit.." Mua oli oikeesti kuunneltu. Ja sain kuulla ne sanat mistä ystävän tunnistaa "kai sä näät sen, että mä yritän ymmärtää sua, eikä se loppujen lopuks oo kovin vaikeeta" Olin sanaton.

Nyt tiiän kenee voi luottaa ja kenelle kannattaa vaa olla mukava, eikä mitään muuta.

Mulla on monta hyvää ystävää, veljiä ja ihana oma rakas, joka saa miut tuntee itteni arvokkaaks. Kohta alkaa työssäoppimiinkii ja pääsen pariks kuukaudeks pois Monninkylästä. Elämä jatkuu vaikka välillä tuleekii sukellettuu epätoivoon.

FOLLOW THAT CAR !!!

Huh ! Perse hellänä, ilmottaa siitä, että tänään istuttu semmoset rapeet 400km autossa parhaassa seurassa. Elikkä eilenä yks ystävä hyvä täält Monninkylästä sano, että lähtee hakee huomenna autoo kotoonta Joutsasta päiten jos saa tänää inssin läpi. Ekana sen piti mennä dösällä kotiin, mut suunnitelma muuttu semmoseks, että Sami ajo Joutsaan. Poijaat oli lähössä jo, mutta sitte Fliinus tuli kysymää keittiöön, että lähteekö joku viel mukaa matkaseuraks, ettei paluumatkalla kummankaa urhoollisen kuskin tarvii ajella yksin. Mie hyppäsin heti penkistä ylös ja sanoin, että haen vaa takin ja sit mennää. Ja sitten me mentii! Musat soi täysillä koko matkan, pojilla ja Janinalla kulu röökii ihan liikaa, iltapalat Joutsan Rollsis, kahvittelut Fliinuksella jossain päiten Tammijärvee, sulonen viesti äitiltä 18-vuotiaalle pojalleen ja ylisöpöi koiria. Matka vähä venähti, lähtii puol viien aikaa poraa to the Joutsa hooodz ja äsken tulin takas asuntolalle.

Lystiä oli, tästä pitää melkee tehä joku perinne. Popit oli 5/5, vaikkakin Siekkisen Skodan poppivehkeet on aika paskat ja hyvin säris. Jauhettii koko matka sujuvaa paskaa ja naurettii massut kipeeks. Kiitos, anteeks ja hyvää yötä. Se oli semmonen pikkunen roadtrip :D

ja laadun tarjosi Nokia E7

Nyt nukkumaan, oon venannu unta jo Heinolast lähtien c:

Tunteellinen hölmö, ilman kykyä ajatella selvästi.

Miks pitää toistaa aina samat virheet? Eikö voi kerrasta oppia. Häpeä, pettymys ja viha itteeni kohtaa. Miks oon niin vitun tyhmä, aina pitää alkaa koheltaa. Keskiviikko oli jännä päivä, kaks vai kolme pannullista mustaa kahvia ja keskustelua kaikesta maan ja taivaan väliltä. Päällimmäisenä jäi mieleen se, että olisiko miun helpompi elää jos tappaisin vaan kaikki tunteet uudestaa. Pystyin siihe ennen miks ei pystyis nyttekii. Se näyttää tekevän elämästä paljo helpompaa. Kiinnyn liikaa ihmisii ja tunteet tulee jotenkii liian voimakkaina, jään niiden alle. En pysty ymmärtää itteeni. En saa otetta siitä mitä tunnen ja meen sekasin, satutan muita ihmisiä. Etenkii jos oon tekemisissä semmosen ihmisen kaa ketä en haluis ikinä satuttaa, sellasen joka ei oikee itekkää osaa puhuu tunteista, semmosen joka vaikuttaa sisältä tosi herkältä... Miks... En pysty ees pyytämään anteeks ku en tiiä onko anteeks pyydettävää. Tai anteeksi ei voi varmaa pyytää turhaan, mutta pelkään etteä miut ymmärretää väärin. Nyt ois TVT:n tunti, yks miun lemppari aineist, mut pakko selvittää sitä, mitä mahdollisesti pääni sisäl tapahtuu. Jos vaan tapan tunteen, sellaset liian vahvat tunteet, se olis varmaan helpompaa elää ilman tunteita. Vai katoaisko siinä samalla kaikki sisältö elämästä? Olisinko omaitteni enää sen jälkee, vai pitääkö miun olla just tällänen, liian tunteellinen hölmö, joka onnistuu aina koheltaa ja vetää perseellee kaiken. En tiiä, tietäskö joku muu... Jos miun pitää olla tällänen ni pystyykö kukaa muu hyväksyy mua tällee. 

Hukun tähän.

 Häviin.

 Katoon pois.

 Vähäks aikaa. 

 Tuun takasin ihan kohta, 

mut millanen oon sitte.

Katoava ihmistyyppi.

Kiltit ihmiset. Heitä on liian vähän, sellaisia oikealla tavalla kilttejä. Kuitenkin, mie olen saanu tutustuu niin moneen kilttiin ihmiseen. En voi muuta kun ihailla sitä epäitsekkyyden määrää. Kykyä ajatella muiden tunteita viimeiseen asti, unohtamatta itseään. On vaikeeta olla kiltti, mie en oikeen osaa vaikka kuinka haluisin. 

En oikee tiiä myöskää miten kiltteys määritellään. Se on jotain, minkä on tultava suoraan sydämmestä, sitä ei voi näytellä. Kiltit ihmiset on huomaavaisii ja ottaa muut huomioon, ilman taka-ajatuksia tai halua saavuttaa jotain kiltteydellään. Pieni teko, tai pelkkä hyväntahtoinen ajatus voi tehä siusta kiltin. Tavallaan kaikki on kilttejä, ainakii joskus. Kukaa ei oo paha, kukaan ei voi vaan vihata aivan kaikkea. Jokainen osaa välittää ja omistaa tunteet, mutta jotkut tuo sen kaiken vaa vahvemmin esille.

Kiltteys voi tuottaa myös kiltteyden kipuja. Jos ei osaa ajatella itseään ja omia tunteitaan, vaan välittää ainostaan muista. Tällä tavoin alentaa itseään ja lopulta kadottaa omanitsensä kokonaan. Hukkuu muiden miellettämisen tarpeeseen ja näin kiltteys on kääntynyt sinua vastaan.

Haluisin opetella olemaan kiltti. Ehkä osaksi siksi, että ihmisten olis helpompi hyväksyy miut. Että miun ois helpompi opetella hyväksyy itteni. Voisin olla tyytyväinen...

Määränpää tuntematon.

Jännää, jännempää ja sitte tulee se mitä mie elän sisälläni, näin taivutamme adjektiivin 'jännä' vertailumuodoissa. Eilen oli jännä päivä. Sain tyhjennettyy mieleni kokonaan. Pystyin olemaan ajattelematta mitään.

Ihan normaali koulupäivä ja sitte koulun jälkee alkoi mahdoton tehtävä eli Oskulle piti hankkia huppari. Kuinka nirso joku ihminen voi olla... No ei, ei kyl tullu vastaan mitään mikä ois miellyttäny silmää. Ainakaan ihan heti. Tehtävä kuitenkin päättyi onnellisesti, sillä sen jälkeen ku oltii kävelty ympäri Porvoota herra kelpuutti Intersportista pari vaatekappaletta. Mie tietysti missasin bussin ja sain kävellä vähän lisää. Korvaukseski tästä henkisestä- ja fyysisestätuskata perin jäätelön Lidlistä. Hyppäsin bussiin Periksen kohilta. 

Asuntolalle päästyäni lisäsin vaatetusta, pakkasin kameran kameralaukkuun ja vielä kameralaukun reppuu, iskin kypärän päähän ja kiipesin piikin 'takapenkille' istumaa. Eli siis lähettii 'veliseni' kanssa ajelemaan. Meillä tai siis ainakaa miulla ei ollu mitään ideaa mihin oltii menossa. Se ei haitannu yhtää. Sain vaa istuu kyydis ja olla. Upee tunne. Ei kiire mihkää. Pystyin vaa sulkee silmät, nauttimaa ihanasta punertavasta auringonpaisteesta  ja tyhjentämää ajatukseni. Outo olo. Tyhjä, mut hyväl taval. Oudon rento olo. Ihan ku aika ois vaan pysähtyny kokonaa. Ajettii pitkää, mutkasta tietä. Miulla ei ollu mitään ideaa missä oltii. Se oli joku tosi nätti paikka. Vähä saaren tapanen, koko ajan näky vettä molemmin puolil tietä.  Auringonvalo tanssi veden päällä, oli ihan sika lämmin. Se tie vaa loppu ku seinää tai itseasiassa porttiin. Tosiaan meijän edes oli portti ja aitaa. Yleinen tie päättyi ja aidan toisel puolella oli sotilasalue. Jäätii siihen sitte vähäks aikaa ja mie kaivoin kameran repun syövereistä. Hypin siel keskellä mettää kameran kanssa, veliseni, Ossi seuras miun toimintaa ja pelkäst, et joku varastaa Yamahan. Ihan ku joku liikkuis tollases paikas varastelees kevareita..  Lähettii ajelee takasinpäin ja Ossi lupas viel pysähtyy yhes kohtaa ku sanoin, et se näytti mukavalta paikalta ottaa kuvii. Ajettii vähän matkaa ja pysähyttii. Otin muutaman kuvan ja sitte vaan ajettiin. Täydellisyyttä hipo kyl !

Pärräily ei viel loppuny tähä, ajettii viel Pukkilaa tsekkaa hiidenkirnui. Ei mitään ideaa ollu kyl siinäkään. Lisää eräjormailua mettäs. Liukas kallio ja kokoajan tuntu siltä, että pannutan. Selvisin kuitenkii hengis takas Monacoo (=asuntolaan) ja ku miulta kysyttii, että missä olin ollu en voinu ku vastata, että ois ihan kiva itekkii tietää.

Miunlla oli ihan aihekkii mistä kirjottaa, mutta se jäänee myöhemmälle, koska tota tekstiä on jo ihan kivastee cc:

joitakin epätoivosia kuvie eiliseltä :DDD

"sä voit mummoilla, juot kahvii ja luet sanomalehtii"

Tää viikko on ollu aikamoinen. Siihe on sisältynyt liikaa haavoja sormenpäissä, PURJOA, itkua, naurua siinä määrin, että mahaan sattuu, ahdistusta työturvallisuuden tunnilla, apinointia asuntolassa, tappelu huulirasvasta, kaksimielisyyttä (yllätys, yllätys), mielenkiintoinen matka Monninkylästä Lahteen ja takaisin kevarin kyydissä kanssa 'veljeni' ja kypärän, josta puuttu visiiri, tämän reissun seuraksena kylmyys ja hampaiden kalina.  Ei ainakaan Satu naurana ku yritin keittää itelleni teetä ja kädet täris ku viimestä päivää, eikä miun puheesta saanu mitää selvää ku leuka vaan väpätti. Pysty olee ihan helvetin kylmä... mutta mitäs pienistä. Täydellisyyttä hipo ku viel torstai iltana kevari reissun jälkee sai käpertyy jonkuu kainaloo kattomaa BB:tä.

Viikonloppu oli jännä, perjantai-iltana morotin ihmisiä ja lautaina laatuaikaa siskon prinsessan kanssa. Kuinka rakastankaan lastenelokuvia :3 ja kaiken huipuksi pokemon-kortit tekivät paluun. Vieläkii ihmettelen kuinka luova voi noin 4-vuotias lapsi olla.

Oon huomannu yhen uuden piirteen itestäni. Osaan nautti pienistäkin asioista, ottaa jostaa hetkestä kaiken ilon irti. Sillä hetkellä ku oon tosi tosi tooosi onnellinen en enää pelkää sen hetken loppumista, olen vaan ja nautin. Ennen ku pelkäsin sellasen onnelisen hetken katoomista se katos, vaan siks, että en osannu ottaa siitä kaikkee irti. Nyt melkein jokanen päivä pysähdyn ainakii kerran sisälläni,  en sen takii et ahdistaa, en enää. Vaan sen takii ku miulla on yksinkertasest niin hyvä olla. Onnellisuus voi olla miulle se, että kävelen jonkuu tärkeen ihmisen kaa koululta dösärille. Sen ei tarvii olla mitään suurta, nyt ymmärrän sen. Ennen luulin, että onnellisuus on jotain helvetin suurta, pidin kait itteeni henkisesti liian pienenä. Luulin, että  jotenkii hajoaisin onnellisuuden alle. Osaan olla onnelinen, opin koko ajan lisää. Oon varma, että kohta osaan näyttää tunteita enemmän ulospäin. Haluun, että ihmiset näkee ku oon onnelinen, koska oon ylpee itestäni ku vihdoin osaan olla.

Tänään huomasin myös yhen ikävän puolen itestäni. Oon liian ilkee. Liikaa pahoja sanoja, joita yritän itkee takasin illalla. En haluu olla ilkee, ennen olin liian kiltti muille ja ilkee itelleni, nyt oon taas ilkee muille. En todellakaan haluais olla. Nyt vielä voisin muuttaa kuvaa itestäni, pyyhkii ehkä sen töykeen ja ilkeen Marikin näiden uusien ihmisten päästä. Pelkään vaan, et onko tää muuttuminen jo liian vaikeeta. Tuntuu vähän siltä, etä oon mokannu taas. Ääh, vaikeeta, mut sellasta elämä on.

Ja loppuun vielä pahoitteluni. Mie otin viikonloppuna paaaaaljon kuvia, joilla miun piti piristää tätä postausta, mutta olin niin kätevä, että tänään aamulla kun 'siivosin' kameran ni poistin ne kaikki kuvat. Pieni vitutuskäyrän muutos oli havaittavissa... Mutta en kerralla sitten cc:

Kuka lupas, että tää maailman on helppo paikka? Ei kukaan myönnä ainakaan.

Tää viikko on ollu aika kamala. Liikaa itkuu,  liikaa ahdistusta. Puhelin on tippunu liian monesti kädestä, vaan sen takii, etten pysty vastaamaan ja sanomaan mitä mietin. En pysty, se satuttais. Oon kans viel vahvemmin havahtunu siihe kuinka musta pidetään huolta, tai no jotkuu pitää jotkuu ei. 

Sekosin päivissä. Miulla ei oo mitään hajua mikä päivä oli kyseessä.. Oon voittanu mielini, juossu yhen aikaan yöllä paskasta hiekkatietä ambulanssia vastaa. En oo varmaan koskaa pelänny niin paljoo. Kaikki näytti pelottavalta, katulamput, tuuli ulis. Piti vaan olla rohkee, ei ollu muuta vaihtoehtoo. Minuutti tuntuu tunnilta, aika voi loppuu kesken. Siinä vaiheessa pysähdyin kokonaan. Kaikki loppu miun sisällä. Seuraavan päivän pystyin olemaan ihan normaali. Sitä seuraavaa en. 

Sinä hetkenä ku oisin eniten tarvinnu halausta ja lupasuta siitä, että kaikki järjestyy jokainen ihminen vaan juos mua karkuun. Kukaa ei kysyny mikä mulla on, katto vaan sivusta. Ymmärrän sen. En oo katkera, ihmettelen vaan. Aloin kuitenkii rauhottuu pikkuhiljaa, oli pakko rauhottuu. Matikantunnin aikaa meil oli joku työkyky juttu. Puol luokkaa oli josaa, ja opettaja katos. Olin hajota kokonaa palasiks. "tyttö rakas, kuuntele kanssani muusiikkia", Osku vaa sanoo ku itkin kuinka mua ahdistaa. Laitoin napin korvaa ja pidin kynää tärisevässä kädessäni. " tyttö itke vaan, vaikkei se kyllä mitään auta, ei, ei. mut ei se haittaakaan." Jep, kappale oli Pyhimyksen Prinsessa. Käänsin päätäni äkkii Oskusta pois päin, en halunnu, et se näkee miun itkevän. Vaikka veikkaan et se kyl tajus kaiken. Jokanen biisi, jonka kuulin helpotti miun oloo. Luulen, et se oli tarkotuskii, en tiiä, tai sitte vaan sattumaa.

Ootan, et tää viikko loppuu ja tulee maanantai. Uus viiko, uus alku. Voin olla ilonen ja onnellinen, tehä parempii päätöksii ja valintoja. Jälleen taas sekavaa tekstiä, lupaan yrittää koota ajatuksiani. Kyllä tämä tästä c:

Mitä ikinä eteeni tuleekaan kestän sen, valoisalla mielellä läpi polkujen pimeiden..

En oo koskaa vihannu maanantaita, toisin ku muut. Miulle maanantai on uusi alku. Uus viikko alkaa ja voi taas tehä asioita toisin oppii virheistään tai ainakii yrittää oppia. Aamu ei alkanu kyl hireen hyvin, ei tosiaan. En vois sanoo, että oisin noussu väärällä jalalla sängyst ylös, sillä tiputtauduin todetakseni sen, että olisin tosiaan hereillä. Raahauduin suihkua kohti, laitoin hoitoaineen ennen shampoota ja shampoon hieroin vartalooni. Vitun hienoa... Anteeksi kielenkäyttöni, mutta se ei tosiaan ollu miun aamu. Meillä olis ollu luokkakuva, mut päätin olla osallistumatta. Hiukset värjäämättä ja leikkaamatta, näytin koomasta heränneeltä, iso finni naamas. Ei kiitos kuvia tällä naamalla, lisäks olo oli kamala, kurkkuun sattu, ja nenä valu pahemmin ku Niagaran putous. Laitoin ryhmänohjaajalle viestin, että tulisin vasta toiselle tunnille kouluun, kun totesin, että olin koulukunnossa. Vielä matkahuolto ja POMO-talo välillä onnistuin failaamaa. Ostin Ärrältä kurkkupastillirasin ja en tietenkää saanu sitä auki. En tiiä miten se on mahollista mut ku mikää ei onnistu ni silloin mikään ei onnistu. Kävelin vähä matkaa, huusin ja melkein itkin ku se saatana muoviräpellys ei lähteny. Vaihoin kadun puolta ja FilmTownin kohalla mua tuli vastaa joku pukumies. Pyysin anteeks ja kysyin voisko se auttaa mua. Mies luuli, et halusin siltä rahaa ja selitti, ettei sillä oo yhtään kolikoita. Nenää niiskuttaen ja ääni kähisten selitin, että en saa sitä kirottuu rasiaa auki, samalla heilutin rasiaa. Mies nauro mulle päin naamaa samal ku se avas sitä rasiaa miulle. Ei se mitenkää pahasti nauranu, mut viel kääntyessää kulmaan taakse se katto olkasa yli ja nauro lisää. En jaksanu ottaa itteeni tommosest, kävelin vaa koulua kohti.

Koulus kaikki meni hyvin. Täydellisesti, mua ei oo kertaakaan ahdistanu koulussa, ainakaa silloin ku Osku on ollu paikalla. En osaa selittää miten tai miksi, mut siitä ihmisestä on tullu turvallinen, sellanen ahdistuksen ja pahan olon karkottaja. Nauroin ja kaikki oli hyvin. Hauskaa niin ku aina, mitään muuta ei voi olettaa ku HOTT A 12 on vauhdissa ! Sellanen perus pärinäpäivä, vaikka meijän ikävä matikanmaikka Hiekka tunkikii keittiö tunneille mukaa :c  Syötii yhes HOTT apinoiden kaa, ei siin ollu kaikkii, mut kaikki parhaat ♥ En oo vielkää tottunu et koulus saa niin hyvää ruokaa, jotaa kebabjuttuu, se jopa maistu ihan kebulta. Ja spotattii viel ruokajonos, et lisäpöydäl oli taas ylimääräsii. Eli ylijääneit herkkui pullii, leivoksii, kakkui, kuppikakkui ja sen sellasii. Maanantaina pöydältä sai poimii mukaasa muummoassa kuppikakkuja ja juustokakkuu. OM NOM NOM NOM NOOOM ! ♥

Koulusta kävelin Janitan ja Oskun kaa keskustaa. Janita meni Rilloo kahville ja Osku jäi viel miun seuraks venaa bösää. Nousin bussii ja samalla ku Osku katos näkyvist, tuli tyhjä olo. Olin varma, ettei se päivä tulis jatkuu enää niin hyvin. Havahduin siihen, et miun puhelin soi. Vastasin ja kuulin vihasen äänen. Tiedän virheeni, myönnän sen ja yritän oppii. Loppu matkan puhuin puhelimes, tai no kuuntelin ku miulle puhuttii. En ollu itkeny pitkää aikaa, mut näin sen kuinka bussikuski katto peilin kautta miten kyyneleet nuoli miun poskii. Yritin selittää, puollustella itteeni puhelimes, mut turhaa. Miulla ei oo mitään lieventävää asianhaaraa mitä voisin käyttää alibina miun paskamaiselle käytökselle. Ei mitään. Ite oon mokannu. En tiiä voinko enää paikkaa tätä kaikkee, mut samoja virheitä tuskin tuun tekee enää. Ainakii toivon nii. Kantapään kautta kai mie vaa opin. Vittu... Jos sallitte ilmaisun. 

Kävelin asuntolalle puhelin korvallani. Istuin rappusille ja kuuntelin nuhtelun loppuu. Istuin viel hetken paikallani. Päätin raahata itteni sisälle, yritin juosta äänettömästi käytävässä. Revin huoneeni oven auki ja tipuin lattialle. Itkin niin helvetisti ku vaa pystyin. Hakkasin kättäni kovaa lattiaavasten. Kuulin ku joku avas oven käytävää, sitte askelia, koputuksen ja sitte makasin jo Satun sylissä ja vaan itkin. Yritin kai selittää jotaa. Satu kuunteli ja autto parhaasa mukaan. Sitte kiipesin sänkyy, tarkotuksena oli nukkuu paha olo pois. Otin kuitenkii kynän ja paperii esille ja kirjotin sokeita ajatuksiani ylös...

 "kaikki oli liian hyvin. onnelisuus ei koskaa kestä kauaa, ainakaa miun kohal. kai onnee ja iloo on maailmas aina rajallinen määrä, se varmaan kiertää ihmiselt ihmiselle. oon kai jotenkii allerginen sille, se juoksee mua karkuu tai sitten sitä ei pysty vangitsemaan häkkilinnuks ja kantamaa mukanaa. tai sitte mie en osaa olla onnellinen. hetkes kaikki hajos palasiks, niist palasist pitäs jaksaa koota jotaa kaunista taas, mut mitä jos oon kyllästyny jo kasaamisee ja kauniisee? tai haluun elämältä enemmän, mitä jos en oikeesti haluu elämää ollenkaa. jos tää kaikki paska alkaa alusta, jos tän tarkotus on hajottaa miut. jos kaiken pitää loppuu kokonaa, jos se oli vaa paskaa sattumaa et juna oli myöhäs. jos en saakkaa miun virheit anteeks ennen ku lakkaan olemasta olemassa. On vaikeeta olla vahva ku seinät kaatuu päälle. anteeks."


Heräsin vähän ennen seittemää illalla. Menin vessaa ja pyyhin mustat kyynelten piirtojäljet pois poskiltani, harjasin hiukset ja kiskoin päälleni ison hupparin, sitten suuntasin olkkarii ihmisten keskelle. Katottii Unborn. HYI !!! Eka en panikoinnu, koska olin niin väsyny henkisesti. Aloin pikkuhiljaa heräämää taas eroo. Pelkäsin, huusin ja rutistin Jeren käden tunnottomaks. Aloin palaamaa tähän maailmaan. 

Yöllä kuitenkii maailma pysähty uudestaa. Siitä kirjotan lisää ku saan ajatuksen selväks.

 

Mä aattelin, et ois tyhmää jos joisin yksin täs kahvii

Miten voin olla näin itsevarma? Tai siis näinkin itsevarma, nää ihmiset on ihan uusii miulle mut oon rohkeesti sitä mitä oon ja oon onnekseni huomannu, ettei kukaa työnnä mua pois. Oon löytäny miun luokalta kaks ihmistä jotka pitää huolta. Ne tietää miun menneisyydestä ainakii jotaa, ne pitää huolta. Niin ne lupas, ja uskon sen. 

Tänää mua tuli vastaa yks ikävä ihminen, sellanen joka ei jätä rauhaa, suoranaine stalkkeri. Sen piti asuu kaukaan Porvoost, mut tänää se tuli vastaa ku oltii menos ostaa Oskulle kenkii vai menos jo kirjakauppaa, kuitenkii... Sydän meinas pysähtyy, kohtasin pahan katseen silmäst silmää. Oisin halunnu vaan juosta mut pysähdyin, onneks tää ihminen tajus jatkaa matkaasa. Jos oisin ollu yksin, se ei tasan olis tajunnu tehä sillee. Luojan kiitos, et miul oli Osku mukaan boddyguardiin, ei tarvinnu pelätä vittä sekunninsadasosaa kauempaa. Siinä on yks tosi turvallinen ihminen, melkein ku isoveli.

Huomenna sitten back to Kausala ! Aatelin, et jos ottas ton yhen hömelön mukaa :333 On se kyl aika urakka ku joutuu kestää mua koko viikonlopun, joten mie ainakii annan Teemulle abloodit sunnuntaina jos se on selvinny viikonlopust hengis :---D kihihihihi ^^

ja viel yks ilonen uutinen, niin ku ton yhen hömlön lisäks... mie lauloin tänää SingStarii ! Jos mua tuntee yhtää tietää kuinka paljo pelkään laulamista, etenkii muiden kuullen. Nyt vaa mulle iskettii mikki kätee ja vedin ihan fiiliksis Elan Anna sen soida seittemän ihmisen kuunnelles. Kädet täris ja taju meinas lähtee, mut tein sen !  Kukaa ei ees nauranu, paitsi sille ku pitelin mikkii vammasesti. Peitin samalla miun suun sillee, ettei kukaa ois 'nähny' ku laulan :--D

ps. taaskaan ei mitään järkevii kuvia, mut eiköhän viikonlopun jäliltä oo jonkuu näköst materiaali tulossa c: