lauantai 22. marraskuuta 2014

Sellainen, ketä säälin ennen.

Aikasemmin oon kirjottanu siitä, miten oon tullu semmoseks mitä oon aikasemmin halunnu olla. Nyt huomaan, että on sellanen ihminen ketä säälin ennen. Musta on tullu iljettävä. Säälittävä. Itsekäs. Oon joskus tuntenu itteni huonoks ihmiseks, mutta ikinä se tunne ei oo ollu voimakas. Miulla on ongelma. Ja se on alkoholi. Vittu miten kauan voi ihmisellä kestää tajuta se. Ajattelin aluks, että tilanne on ihan hallinnassa ja vähän eteenpäin siitä hetkestä olin jossain vetämässä perseet olalle. Aloin just ajattelemaan, että oon oonko ollu viikkoo pitempää juomatta sen jälkee ku sain tuon kirotun täysi-ikäisyyden saavutettua. Vastaus on: en ole. En todennäkösest oo ollu kokonaista viikkoo juomatta. En mä tämmöstä koskaa halunnu. Ja vaikka tiedän ja ymmärrän nyt itekkin, että suunta ei oo se mikä sen pitäis olla niin en osaa tehä muutosta. Se on ihan helvetin vaikeeta. Nyt ymmärrän minkä takii tätä sanotaan sairaudeks, koska sairastahan tää on. Ei tää enää oo millään tapaa hauskaa. En mä enää taho juoda. Ei mua huvita enää semmonen. Mut silti teen niin. Mua ällöttää ku otan ekan huikan viinipullosta. Se on pahaa. Sitte kiskasen pullon tyhjäks ja kävelen baarii. Puolentunnin päästä on hilpeetä. Tosi kivaa. Tiedän kaiken, osaan kaiken, oon voittamaton. Todellisuudessa häpäsen itteni vaa joka ilta uudesta ja joka kerta pahemmin. Aamulla on paha olla ja darra on hyvä tekosyy olla tekemättä mitään. Tuskin mä muutenkaan mitää tekisin, oon niin samaton ihminen. Mä tahon muuttua, oppia elämään. Mut pystynkö mä siihen koskaan? En mä oo mikään aikuinen. Ainoastaan keskenkasvunen lapsi, joka on tajunnu, että rahalla saa viinaa jaa viinalla saadaa nuppi sekasin.

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Sekavuutta.

On olemassa paikka hiljaisuudessa. Siellä jossain pimeässä, missä kuiskauskin on huuto. Sekuntti on vuosi ja rakkaus on vain sana. Siinä talossa ei ole ovia, eikä ikkunoita. Ei kukkia pihassa tai kuistilla mattoa. Sen talon pihassa kuulet vain lohdutonta itku, mikä hajottaa sydäntäsi, niin kuin se olisi tarkoitettu muiden rikottavaksi. Aivan kuin sillä ei olisi mitään tehtävää. Se vain hajoaa ja tappaa sinut sen jälkeen sisältäpäin. Et voi muuta kuin nukahtaa joka ilta ja aamulla herätä pimeyteen, mikä kuitenkii sattuu silmiäsi auringonvalon lailla. Asuttuasi tuossa talossa viikon muutut sokeaksi. Asuttuasi siellä kuukauden, menetät nälkäsi. Vuoden jälkeen olet vain ihmiskuori, varusteltuna hymyilevällä naamarilla. Olet niin kylmä, että hengität ulos pakkasilmaa. Olet niin etäinen, että seinätkin pakenevat sinua. Miten sinä pieni ja avuton meinasit löytää täältä ulos? Eihän täällä ole ovia tai ikkunoita. Sinä et sitä voi tietää, ennen kuin tajuat, miten ahdistit itsesi tähän nurkkaan jossa joka hetki kuolet sisälläsi uudestaan. Ei sinua kukaan pelasta. "sinä olet yksin", kuiskaa seinälista päin naamasi. Niimpä niin. Sinä säälittävä ihmislapsi, joka luulit olevasi yliihminen. Sinä, joka luulit selviäväsi. Luulit voittaneesi nämä demonit, kun ne olivat kadonneet sänkysi alka. Etkö sinä heiveröinen otus ymmärrä, nyt ne nukkuvat pääsi sisällä. Eikä sielläkään ole ovia tai ikkunoita. Älä vain nukahdata tähän taloon, muuten herätät ne. Toivotan kuitenkin sinulle hyvää yötä. Et ole niin vahva kuin itsellesi lupasit.

maanantai 10. marraskuuta 2014

Isänpäivä.

Eilen nukuin pitkään. Olo oli tosi väsyny kolmen päivän dokausputken jälkeen. Aattelin, että mielummin kuolen ku elän isänpäivän ilman faijaa. Mut toisin kävi. Heräilin puol neljän aikoihin iltapäivällä. Makasin ehkä vartin sängyssä ja sitten tuli itku, mikä kesti lopulta koko päivän. 

Lopulta löysin itteni kirkosta. Itkin siellä hetken ja tunsin halauksen miun ympärillä, vaikka ketää ei näkyny missään. Laahustin kotiin ja katoin parvellee, voin vaikka vannoo, että tuhkakuppi savus, vaikken ollu käyny tupakalla viimeseen kahteen tuntii kotona. Säikähin, mut menin silti kattomaan. Parvella tuoksu ihan sikaarilta ja iskän partavedeltä. Mulle tuli ihan kamala olla, ikävä sai pienen helpotuksen, mutta se tuntu vaan ihan hirveeltä. Olin ihan varma, että en ollu yksin siinä hetkessä. Joku oli jossain ihan lähellä. En usko Jumalaan tai vastaavaan, mut joku siinä oli jollain tavalla.

Eilinen oli taas yks pieni askel siihen, että päästän iskästä irti kokonaan. Pieni askel kohti sitä, että asia hyväksytään. Ja tänää kävin varaamassa uuden tatuointiajan. Ens viikon tiistaina saan faijan symbolisesti miun oikeeseen käteen kulkemaan miun mukana kaikkialle. En malta odottaa!