Mielen murtaja

Antaisitko minulle hetken aikaa,

puhaltaa pois pahaa ilmaa.

Sekunniksi unohtaa maailman.

Nielen kyyneleet,

ja selkäsi takana syljen ne pois.

Rikon mieleni, rikon hymyn.

Piilotan sirpaleet,

hautaan surun silmiesi edessä.

Et saa nähdä heikkouttani,

koska en itsekkään sitä halua.

Lennän.

Karkaan.

Katoan.

Et sinä minua halua varusteltuna surulla,

koristeltuna mustilla ajatuksilla.

En löydä tälle sanoja, niitä ei oo. Kyyneleitä löytyy ja ei tuu loppuu.

Pelottaa.

Oon vahva.

tarpeeks vahva?

Enkö mie vois kerrankii olla tarpeeksi jotain.

Nään mustaa, valkosta ja harmaata.

Taas.

Antakaa jooko anteeks miulle.

En ehkä ookkaan super ihminen.

ouch! I have lost myself again.

Mie tahtois just nytten muuta ku olla yksin oman mieleni kanssa. Vaikka tiedän, ettei se ois yhtään hyvä juttu. Ainakaa pitemmän päälle. Haluisin vaan olla pieni. Huomaamaton, sallii itelleni jotain hyvää. Muttei liikaa hyvää. Tuskin loppupeleis oonkaan sen arvonen. Minkää arvonen? kuka tietää... Mistä nää ajatukset taas tulee? Kuka ne miulle taas työns? Miun päähän ne ajatuksen. Kuka päästi mun suusta ne sanat, "mie haluisin vaan pois.." Ei näin voi käydä enää. Tappelen tätä vastaa, itteni kanssa taas pyörin mieleni sisällä kehää. Vaikka lupasin, etten enää koskaa ajautus tähä tilanteeseen, että nään vaihtoehtona, sen, että poistuisin täst maailmasta. On huojentavaa itelleni, että se lukee nyt tossa. Tilanne ei siis ole niin paha ku se vois olla. Voisin pitää sen ajatuksen sisälläni, vaalia, valmistella, hieoa, sitä. Tehdä siitä kauniin itselleni. Ei se on ruma ajatus. Mutta silti sitä ajattelen, pikkuhiljaa siihen totun taas.

Huomasin sen tänään. Pitkän ajan jälkeen. Peilistä ei enää katsonut joku, jolla oli mielestäni arvoa. Siellä oli olento, joka hieman etoi minua. Lapsekkaan näköinen, pyöreä, mauton kuva. Sen minä näin. Näin itseni. Haluisin taas olla jotain ihan muuta ku oon.

Ja tiiän sen, että mie reagoin tällee ku miua pelottaa.
Haluisinki tietää, että mitä mie nyt pelkään?

taistele, sinnittele, pidä kiinni tiukasti.

Tän piti olla hengähdys tauko. Vaikka kyl tiesin, ettei tuu olee helppoo. Olin varma, etten kestä ees viikkoo töissä. Se on nähty aikasemminkii, ettei musta oo siihe. Mukamas. Oli kuitenkii, alkaa olee työssäoppimiin loppusuoral. Oon ylittäny itteeni. Miulle on ihan sama, miten kukaan muu arvioi miun suoriutuneen tästä. Jokanen työpäivä on mulle saavutus. Poikkeuksetta joka aamu se on sama tappelu itteni kanssa nousenko ylös ja meen töihi. Ihan sama kuin hyvin edelliin päivä ois menny. Mun ei oo mikää pakko mennä sinne, aina voi keksii valeen ja jättää välii, soittaa ryhmänohjaajalle ja jättää tää leikki kesken. Niin en tee, mie en luovuta. En, en, en!

Se paikka ahistaa mua, ne pari ihmistä, ne keiden kanssa oon siellä. Jokanen moite sattuu. Oon pelkokas. Kyselen koko ajan mitä teen seuraavaks, miten, missä, miksi, millä. Virheet pelottaa ja niistä kuuleminen. En oo niin oma-alotteinen ja reipas, pirtee omaitteni mitä oon koulussa ja koulun ruokalassa. Koko ajan oon varpaillani ja jännittyny. Kestän aina sen pari tuntii ja sitte meen vessaa. Itken sen kaiken ahistuksen pihalle, kasaan itteni ja palaan keittiöö. Kertaakaan en valita niille. En sano, etten jaksa, en pyydä päästä lähtemään, en valita jos joku sanoo pahasti. En tee niin, en voi, en pysty. Mie kestän. Ainakii haluun jokasen luulevan niin. Se on henkinen helvetti. Pelkästään se paikka ja ne pari ihmistä, jotka on siin samas rakennukses, ne jotka satutti mua eniten. Ja sitte ihan vaan silka pelko.

Kaikki muuttu viel pelottavammaks maanantaina. Se päivä oli muutenkii omituinen, töissä oli menny suht kivasti. Puhelin soi. Iskä on joutunu sairaalaan taas. Toistaiseks tuntemattomast syystä. Sitte syy selvii. Aivoinfartti. Vittu. Saatana. Perkele. Helvetti. Teki miel huutaa, raivota, itkee, just siltä seisomalta lähtee Päksii, ettii iskä ja alkaa huutaa sille ihan niin kovaa ku ikinä pystyn. Huutaa, kuinka sen takii joudun pelkää viel enemmän. Pieneks hetkeks ku se unohan sen, että se ihminen on kenen menettämistä miun kaikist aiheellisinta pelätä käy tällee. Ite se on sen aiheuttanu, että kuuluu riskiryhmää. Saanko iskää ikinä ihan iskänä takas? Sitä ei lääkärit uskalla luvata. Oonko koskaa ees iskää tuntenu? en tiiä. Tiiän vaa sen, että pelottaa, vaikka asialle en mitää voi. Ajattelen liikaa, ja murehin asioita, mille en mitään voi.

Tää kaikki on kuitenkii ollu jokseenki helppoo. Joka päivä oon saanu puhuu mietteeni ja ajatukseni ihmiselle, kuka oikeesti kuuntelee ja auttaa, on tukena ja lähellä, vaikka fyysisesti onkii about sadan kilometrin päässä. Rauhotun heti ku kuulen sen tutun lämpösen äänen, silloin mulla ei oo mitään hätää. Hetkeekään miun ei tarvii miettii, välittääkö vaiko eikö, ja välitänkö vai enkö. Se on selvää, täysin kirkas asia.

Huomenna kaikki helpottuu lisää, tää tuki ja turva on oikeesti lähellä. Voin vaa unohtaa, koko muun maailman ja, että huominen työpäivä tulee. Olla sylissä ja olla lähellä, tuntee itteni pieneks ja hyväks, viattomaks, avuttomaks, mut silti olon turvalliseks. Nauraa, olla oma itteni, sanoo kaiken mikä tulee mielee, pussimäyräillä, perseillä, itkeekki jos siltä tuntuu, mut siihe tuskin on tarvetta. Tätä jatkuu koko viikonlopun yli. Pääsen vähä etäämmälle Kausalasta ja satunnaisista ikävistä ihmisistä. Tiiän tasan tarkkaa sen, että siinä vaiheessa viimestään ku käännytään siiihe jo aika tutuks tuulleelle  mutkaselle  hiekkatielle kaikki ahistus ja pelko katoaa. Kukaa ei sinne pääse mua hajottamaan, ei ees mun omat ajatukset.

Ihmisii tulee ja menee.

Pikku hiljaa alkaa hahmottaa, et keneen voi tosissaan luottaa ja keneen ei. Paskan puhumista, selkään puukottajia ja muuten vaa jostain katkerii ihmisii. Asuntolaelämä ei aina oo unelmaa. Pikkasen ku mokaa ni joukko ihmisii käy henkisest kimppuu. Osaan hienostee tehä tilanteesta ku tilanteesta itelleni tukalan. Voi vittu. Mutta kaikella on aina kääntöpuolesa. 

Samalla ku tajusin, että pariin ihmiseen ei voi enää luottaa, yks yllättävä ihminen todisti mulle, että se ei haluu ku auttaa mua ja olla tukena. Se persoona, ketä pidin ihan hölmönä, semmosena kenen kaa voi aina apinoida ja muuten vaa päristä, olikii huolehtiva persoona. Vahingossa avasin suuni siitä, millasta miun elämä on ennen ollu, tällä kertaa se kannatti. Yksi veli lisää. On niin outoo, ku joku haluu olla tukena ja auttaa ilman mitää kusetuksen makuu. 

Torstai iltana mulla keitti ihan kunnolla. Pari pientä sanaa voi sattuu aivan vitustee. Oisin hajonnu Monninkylää, mut Fliinus vei mut pois sielt. Sain vaan puhuu, purkaa koko sydämmeni, Flinkki kuunteli ja yritti auttaa. Ei se paljoo osannu takas sanoo. Ainakaa silloin, mut aamulla soi puhelin. "jäin miettii sitä mitä puhuit.." Mua oli oikeesti kuunneltu. Ja sain kuulla ne sanat mistä ystävän tunnistaa "kai sä näät sen, että mä yritän ymmärtää sua, eikä se loppujen lopuks oo kovin vaikeeta" Olin sanaton.

Nyt tiiän kenee voi luottaa ja kenelle kannattaa vaa olla mukava, eikä mitään muuta.

Mulla on monta hyvää ystävää, veljiä ja ihana oma rakas, joka saa miut tuntee itteni arvokkaaks. Kohta alkaa työssäoppimiinkii ja pääsen pariks kuukaudeks pois Monninkylästä. Elämä jatkuu vaikka välillä tuleekii sukellettuu epätoivoon.

tämä outo, uusi tunne.

Tunnen itteni huonoks, tavallaan. Idiootiks, petturiks, pahaks ihmiseks. Vaikka tasan tarkkaan tiiän, että valitsin oikein. Olin tavallaa itsekäs. Tiiän myös sen. Mulla on huono omatunto täst koko jutusta, mut tosiasiassa oon onnellinen näin. Pelkäsit hetken, että olin muuttunu taas tunnotomaks. Luulin, että mun pitää aina olla suhteessa se vahva, se joka pitää huolta. Totuin lyhyes ajas siihe. 

Sitte huomasin, että se ei ollu totta. Mun elämään vähä salakavalast ilmaan ihminen, joka arvosti mua ja hyväksy mut. Ja tää oli sellanen persoona jolla oli rohkeutta näyttää se. Sanoja voi aina sanoo, mut teot todistaa. 

Mut tää kaikki kuitenkii muutti mua. Oon taas vähä arempi, pelokkaampi, heikompi. Tipuin jo askeleen kohti pohjaa. Se ei ole kuitenkaa kenenkään muun syytä kuin itseni. Olisi pitäny jo aikasemmin tajuta, että semmonen suhde ei toimi, missä molemmat on hukassa. Jossa toinen välittää, sanoo sen ja toinen ehkä välittää, mut ei osota sitä millää tavalla.

Nyt mulla on taas oppimisen paikka edessä. Saan opetella siihen, että musta pidetään huolta. Pitää oppia kuulemaan kohteliaisuuksia. Siihen, että joku pitää tiukasti kiinni. Pitää tottua siihe, että oon olemassa jollekin koko ajan. Enää mua ei unoheta viikonlopuiks ja lomiks. Kohdella ku esinettä, enää en oo taakkaa tai velvollisuus. Enää se en ole minä, joka aina pyytää anteeksi, se jonka niskaan kaatuu molempien huolet. Ei enää ikinä. Tuntuu oudolta, sillä tällee tän pitäs mennäkkii. 

ja jälleen kerran mun aika alkaa elämään murehtimisen, voivottelun ja pelkäämisen sijaan.

Muuntautumisleikki.

Pitkää oon miettiny, pyörittäny päässäni kaikenlaista, ajatellu.. Pitästäny merkille asioita, piirteitä itestäni. Oon hahmotellu kuvan, siitä mitä oon. Ulkonen olemus on muuttunu aika paljo. Se on muokattu, oon menny läpi aika monesta koneesta. Suurin piirtein samanlaisen käsittelyn on saanu miun ajattelutapa ja se, miten katson maailmaa tänää. 

Pysähyin. Oikeesti pysähyin. Jäin vaa paikoilleni. En saanu ajateltuu, sanottuu mitää. Ei voi olla. Ei oo totta. Mitä ihmettä? Tänää mie oon tasan just sitä, mitä ja millanen halusin vuos sitte olla. Tai puoltoista vuotta sitte, aika kauan halusin olla. En sitä saanu vaa sanotuks. Kielsin tavallaa, että haluisin parantuu. Mut nyt... Ei herraisä. Oli vaan pakko mennä peilin etee. Kattelin itteeni varmaan viistoista minuuttii ihan hiljaa. Oli vaan pakko kattoo. Ennen en voinu kattoo. Inhosin itteeni liikaa. Mut nytte se on ihan ok. Se on minä. Vihdoin viimein nään siit peilistä itteni, enkä jotain mitä on pakottava tarve vihaa.

Aloin sitte selaa vanhoi kuvia. Ei huh, huh. Se oon oikeesti ollu minä. Ihan ku nytten vasta heränny elämää. Ihan ku oisin ollu jossaa koomassa, ihan hukassa. Ehkä pikku hiljaa löydän itteni. Tai sitte vaa jatkan ettimistä viel pitkää. En osaa sanoo. Mut tänään oon sitä, mitä haluisin vuos sitte olla. Ja tänään oon siel, mis halusin vuos sitte olla. Ou damn. Nyt vast alan ymmärtää pikkusen tätä.

Nyt uskallan tehä tänkii. Valmistaudu johonkii hirveesee. Koht edessäs miun tieni sellaseks mikä oon tänää. Taivas varjele miltä oon näyttäny...

niin mikä muutos? Hyvä olo näkyy ulospäin, todistettu juttu !

Mun sisälläni syttyi liekki.

Nyt on SAKKI Ry:n syypäivät takana päin. Ei huh, huh viikonloppu. Myönnän, mua jännitti aivan älyttömästi mennä sinne.  Tiesin, että siel olis vastassa taas paljon uusii ihmisii. Pelkäsin, että en kestäis sitä taas, mut jälleen se teki hyvää. Heti ku näin sen porukan, keiden kanssa tulisin sen viikonlopun viettää jännitys laukes. Kaikki oli aivan mahtavia!! Ohjelmassa oli erillaisia työpajoja ja luentoja. Se oli täydellistä. Viikonloppuun siis sisälty väittelyjä, leuntoja, avointa keskustelua kaikesta maan ja taivaan väliltä, ihan liikaa ruokaa, upee ilmapiiri, sain ajatella koko ajan, sekä tuoda esille sen, että miulla on ideoita ja, että haluun auttaa muita ja ajaa nuorten asioita, saunomista, uimista, pienimuotosta biletystä, yhdessä oloa ja vilpitön hyväksyntä kaikilta kaikkia kohtaan. Kaikki oli niin läheisiä keskenään tai no oli pakko olla,me saatii mahutettua 5 hengen porealtaaseen ylitte 17 ihmistä, tunnelma oli melko tiivis.

Opin viikonlopun aikana tosi paljo, ja kasvoin henkisesti. Löysin itestäni uusia puolia ja osasin olla aidosti omaitteni, ilman pelkoa. Osasin ja uskalsin heti olla omaitteni 50:nen täysin tuntemattoman ihmisen edessä. Tunsin oloni heti tervetulleeks ja tasavertaseks. Kaikki ihmiset oli niin ihania ja aitoja. Voisin elää uudestaan milloin vaa ton viikonlopun.

      Aamul venailees dösää Monninkyläs

                                       erittäin korkeelentosta :D

             edustus !

         Miun 'tyytyväinen' ilme Kaunan jälkee :d

       JOU TÄGÄILEES !

yritin hymyillä, mut oltii just lähös himaan ni ei onnistunu :c

(tän vikan kopion törkeesti facesta, sori Mikko)

Menneisyyteen ei voi vaikuttaa, pitää keskittyy tulevaan.

Tänää on 5. päivä. Illalla aloin kelaamaa sitä, aattelin, että jos itkin ahdistuksen etukätee pois, ni voisin päivällä olla ilonen ja omaitteni. Sitte huomasin jotaa outoo, itku ei tullu. Yritin ja yritin, mut yhen yhtäkää kyyneltä ei valunu mun poskee pitkin. Mietin kaikkia asioita, jotka on ollu mulle vaikeita ja arkoja. Kävin ne kaikki läpi, kaikki pelot, jokasen arven ja niiden syntytarinat, mut en itkeny. Mikää ei vaa koskettanu mua enää. Onnistuin keräämää mun harha-askeleet pois. Nyt, vihdoin ja viimein ymmärrän, että menneisyys on ollu ja menny. Sen ei tarvii vaikuttaa tähä päivää tai muhun mitenkää. Hyväksyn sen tosiasian, että oon tehny virheitä. Sellasia, joita en voi muuttuu, tai pyyhkiä pois. Sillä selvä. En enää kahlitse itteeni menneesee. Oon vapaa siitä. Ja miks en ois? Oonhan nyt uus ihminen. Oon menny niin monen jutun läpi, ja ne on muokannu mua. Oon muuttunu, kasvanu, oppinu. En oo se angstiteini, ei mulla oo ees enää samaa nimeä. On niin helpottunu olo. Oon taas askeleen lähempään sitä, että oon täysin terve. Ihan, ihan, täysin, täysin, kokonaan, kokonaan terve !!

Eikö se mennyt niin, että timantitkin syntyy vaa tarpeeks kovan paineen alla?

Ahdisti, myönnän. Paljon tuttuja ihmisiä, joka puolella. Kaikki oli mukavia, ihania... mutta... Jokaikinen niistä tietää mun tarinnan. Jokainen on nähny mun kädet silloin, ku niissä oli viiltoja, nähny miut ku kuljin hiukset silmillä ja huppu päässä. Ne on kuullu ku huudan ja raivoon, itken ja vajoon omaan sisäiseen maailmaan. Se oli kamalaa. Niillä on joku kuva siitä, millanen oon ja sen kuvan ne on piirtäny mieleensä mun menneisyyden perusteella. Sellasin perustein, mitkä ei enää tänään päde. Oisin halunnu hypätä pöydälle ja kertoo, että en oo enää semmonen ku olin ennen, mutta ihan ku niitä ois oikeesti se kiinnostanu. Olisin kuitenkii halunnu pyyhkiä jokasen mielestä sen väärän kuvan minkä oon ihan itse sinne piirtänyt mun typerällä käytöksellä ennen.

Selvisin tästä tilaanteesta hymyillen ja huomasin, että se oli aitoo hymyy. Sitä ei tarvinnu maalata mun kasvoille enää, se oli siinä aidompana ku kukaan niisä ihmisistä on ikinä nähny. Toivon todella, että ees osa heistä tajus mun muuttuneen. Parantuneen, nousseen ylös siitä kurasta mihin olin itteni ajanu.

On muutenki ollu aika pelottavaa olla täällä. En haluis sanoo, että oon kotona. Kuulostaa tyhmältä ja aika kiittämättömältä, mut siltä musta tuntuu. Haluun taistella itteni jollain tapaa irti tästä paikasta, tänne liittyy niin paljo hyvää, mut myös paljo pahaakii.¨

Ja kaiken lisäks on viel hirmuinen ikävä :cc en tyksi...

"kuka oikeest olen, sä kuulet vaan mun äänen.."

Se sama kysymys mitä varmaan aika moni pyörittää sisällää eli 'kuka mie oon?' Siihen kysymykseen ei voi löytää vastausta muualta ku itsestään. Haluisin todella tietää kuka mie oon,luulin jo hetken, että oisin löytäny itteni, mut sitte kaikki hajos. Se olemus ei tuntunu oikeelta, mikää ei oikee tunnu siltä. Oon omaitteni, en pysty lokeroimaa itseäni niin ku luultavast moni tekee ihmisille. Oon vaa tällänen.

Tietäsin varmaan jo kuka oon jos miun lapsuus ei olis ollu sitä mitä oli. Pelkäsin niin paljon, olin huolissani vähä kaikesta eikä iskän epäaikuismainen toiminta luonu hirveen hyvää kuvaa elämästä tai suhtautumisesta itseensä. Tää selitys tuntuu pätevältä, tällästä miulle Päksissäkii selitettii. Tais sitte vaan uskon tohon sen takia, etten alkais syyttää itteeni.

Osaan kyllä kertoo siitä millanen mie oon, mut välillä sekii on vaikeeta, pelkään, että saan jonkuu leiman otsaan. Kuitenkii olen sitä mitä oon eli kohta Porvooseen opiskelemaan muuttava 16 kesäinen tyttö, joka uskaltaa vihdoin elää. Kärsin pahasta YouTube-addiktiosta sekä muutenkii kaikesta tietokoneisiin liittyvästä on tullu aika suuri osa mun elämää (outoa, tiiän :DD). Oon tavallaa herkkä, mut se ei miun mielest tarkota sitä, ettenkö olis vahva. Kirjottaminen on lähellä sydäntä samoin hyvä ruoka ^^ Elämäni tärkeimpiin miehiin kuuluu  Timo Soini siis miun rakas lumilauta, joka pitkän tien päätteeksi sai nimen Timo Soini (aika sekava ja pitkä tarina, joten en jaksa alkaa selittämään c: ) Osaisin kertoa vielä paljon, paljon, paaaaaaaljon enemmänkii itestäni, mutta silti en osaa sanoa sitä, kuka mie oon. Kyllä mie löydän itseni, luulet et aika pian, vastaus saattaa olla jo ihan kulman takana. Tais sitten miun pitää rakentaa ulkonen kuori itsestäni, sisältö on valmis jo. Joka tapauksessa tällänen mie oon, jotkuu hyväksyy miut tälläsenä ja jotkuu ei. En kuitenkaa enää ala muuttumaan sen takia, että joku hyväksys mut. Mulla on hyvä olla tälläsenä, osaan vihdoin hyväksyy omat virheeni.

Tää oli tällänen melko sekava postaus, mutta melko sekavat on ne ajatukset mitä tuol miun pääkopassa just nyt liikkuu, sillä kohta saan uuden elämän. 5 päivää tai no kohta enää 4. Huh, huh o:

Yöllinen pohdintatuokio

Jalassani rikkinäinen lasikenkä, 

mutta tämän sadun Tuhkimo ei ole niin viaton.

Sielussa haavoja, mielessä tahroja, menneisyydessä haamuja.

Tekoja, vailla ymmärrystä, ajatuksia ilman järkeä.

Tuskaa, vaikka se oli oikeasti aiheetonta.

Jos olisin ollut vahvempi, katsonu läpi sormien,

antanu anteeksi ja kävellyt pois hymyillen,

en olisi nyt sama ihminen.

Olisin se Tuhkimo.

Sellainen, kun muut tahtovat.

Kaunis, virheetön, ajaton,

hentoinen, puhdas, satuolento,

jolla voimavara loputon.

 Aina valmis muita miellyttämään,

tietyt kriteerit täyttämään.

Olisin tyhjä kuori, tekemällä tehty.

Se kai olisi täydellisyyden hinta, menettää itsensä.

Nyt riisun lasikenkäni.

Mielummin kävelen paljain jaloin polkuni,

kuin muutun täydelliseksi Tuhkimoksi

ja samalla menetän itseni.