tiistai 13. toukokuuta 2014

Huutoa ja hiljaisuutta.

Ikävä. Loputon ja loputtomiin se kestää. Ens lauantaina on aika herätä todellisuuteen. Niin ainakii pelkään. Siinä vaiheessa ku nään arkun ja tosissani aattelen, että iskä on siellä makaamassa ehkä ymmärrän tän kaiken. Ja sen, että tätä ei voi muuttaa. Pitää vaan oppii elämään tän kanssa. 

Tän kaiken myräkän keskellä oon saanu huomata jälleen kerran kuka välittää ja kenellä on vaan oma lehmä ojassa. Suureen osaan sukulaisista on kadonnu luotta ihan täysin. Ja nyt ku oon huomannu, että iskä ei oo enää auttamassa ni äiti on tehny sitä iskänkii puolesta. Vaikka äitilläkii on ollu rankkaa iskän takii se on silti tehny kaiken, että miun ja Kallen ois helpompi hengittää. Rauhotellu ja kertonu mitä tehdään jos alkaa ahdistamaan tai vastaavaa lauantaina. Koska iskän hautajaiset tulee olemaan henkinen helvetti. Liikaa ihmisiä keitä en oo nähny koskaan.Sellasia ihmisiä, jotka ei oo menettäny iskän mukana mitään. Tekopyhiä ihmisiä. Ällöttävää. Mie ja Kalle ei saa ees jättää rauhassa jäähyväisii. Ärsyttää ja oksettaa koko homma.

Valvoin koko viime yön. Itkin ja huusin. Välillä olin hiljaa, täysin paikallani ja ajatukset löi tyhjää. Olin hetken tuntematta mitään. Sitten ikävä ja suru tuli takasin. Olisin voinu kirjottaa tai kattoo Netflixsistä jotain, mutta mie halusin vaan olla. Katoin välillä kelloa ja vakuuttelin itelleni, että jaksan mennä samoilla silmillä kouluun. Aili tuli vähä seittemän pintaa varmistamaa, että olin hereillä.

Mua ei väsyttäny, mua ei enää itkettäny. Kuitenkii laitoin silmät kiinni ja nukahin. Se, mitä oon toivonu pitkään toteutu. Uni alko ihan normaalisti. Menin kotiin ja heitin laukkuni mun huoneen lattialle. Nostin katseeni maasta sillee, että erotin tutut harmaat villasukat, joissa on vihreitä raitoja varressa, sekä hieman kulahtaneet mustat farkut. Collari paidan, missä oli karhuja, aidon nahkatakin, huopahatun, pilottilasit ja tutun hymyn viiksien takaa. Se oli iskä. Pelästyin tavallaan, mut halasin heti iskää niin nopeesti ku vaa pystyin. Mun huoneen ovi pakeni johonkii kauas ja lopulta katos kokonaan. Iskä kyseli miten miulla menee koulussa, sain kertoo iskälle, että kaikki muuttuu koht paremmaks. Kerroin kaiken mitä iskä oli vuoden aika missanu se sairastelun takii. Iskä pyys anteeks siitä ku se on aiheuttanu mulle ja Kallelle pahaa oloo. Iskä kerto, että näin olis käyny, vaikka se ois koskaa juonu tippaakaa viinaa. Kerroin iskälle, että kuvasin videoita, jotka miun oli tarkotus näyttää sille, ku se tulee kotiin. Iskä pyys anteeks, ettei se enää voi tulla kotiin. Iskä lupas auttaa mua niin paljo ku se voi. Iskä lupas, että mie ja Kalle pärjätään. Sitte iskän piti lähtee. Roikuin iskässä ja huusin, ettei se voi taas jättää mua, että sen pitää oottaa ainakii siihe asti ku Kalle tulee kotiin. Iskä pyys, että lopetan itkemisen, ettei oo enää mitää hätää. Sitte iskä oli poissa. Taas.

Sain vielä elää jokasen hetken uuestaa, mitkä vietin iskän kaa. Ihan pikku mukulasta siihe asti ku 19.4 viimesen kerran silitin iskän poskee. Herätessäni olin onneelinen ja surullinen samaa aikaa. Katoin kelloa. Voi paska, vähän vaille yks. Ihan turha enää kiirehtii mihkää suuntaa, bussei ei enää mee ja koulu loppuu kahelta. Jäin rauhallisena köllöttelemään pussilakanan sisäänja tunsin, että kaikki on hyvin.