maanantai 17. maaliskuuta 2014

Sen pienen hetken tunsin painottomuuden.

Viime perjantaina olin enemmän peloissani ku koskaan. Mentiin keskustelemaan Kallen, mummon ja kotiutushoitajan kanssa mihin iskä sijotetaan siks aikaa ku löytyy sopi hoitopaikka missä kuntoutus voidaan alottaa. Tiesin, että siit ei tuu helppoo. Mummo haluis totta kai hoitaa iskää kotona. Totta kai se syyttää itteään tästä, vaikka eipä iskän "sairas" oo kenenkää syy. Ja onhan mummo sentää iskän äiti. Kukapa ei haluais tehä oman lapsesa eteen ihan mitä vaan? Mutta... Sopivan hoitopaikan löytymiseen voi mennä ties kuinka kauan aikaa. Joten miun kantani oli asiaan selvä. En halunnut, että iskä on mummon hoidettavana. Se ei olis ollu pitemmän päälle hirveen hyvä juttu, mummo ois väsyny.

Toisin ku noin viikkoo aikasemmin, iskä tunnisti miut perjantaina. "katos miun likka tuli!", sano iskä ilosena ja lopulta siltä pääs itku. Olin järkyttyny. Hyvällä tavalla. Iskä oli siis ollu koko sen viikon kotona mummon kanssa. Oli niin outoo olla taas siin talossa. Siin samassa missä koko pienen lapsuuteni olin viettäny. Itkeny ja nauranu vuorotellen. Istuttiin olkkarissa ja puhuttiin mikä ois iskälle parasta. Mie, Kalle, mummo, iskä ja se hoitaja. Ei iskä tajunnu mitä siin selvitettii, se vaan istu pyörätuolissa ja katteli ikkunasta ulos. Vähän välii iskä kuitenkii jäi kattelemaan mua. Se tavallaan häiritsi, en osannu muuta ku kattoo iskään päin ja hymyillä. Iskä teki sen pari kertaa, sitte mie kysyin, että mitä iskä oikeen mietiskelee. 

Sitte se tapahtu. Mun sydän meinas pysähtyy. Iskän silmissä joku muuttu. Se oli sekunnintuhannesosassa muuttunu oudosta sairaasta miehestä iskäks. Iskä katto mua silmiin ja sano "sinnuu mie mietin, iskän pieni pumpula..." ja samalla iskä laita käden miun polvelle ja silitteli. Sillä jäi selkeesti juttu kesken ja se katos johonkii mielesä syövyreihi. Mua alko itkettää ihan hulluna. Olin maailman onnellisin ja maailman surullisin samaa aikaa. Olin onnellinen, että se oli ton pienen hetken iskä. Minun oma faija. Se kenen kaa oon saanu separoida yleisil paikoil, se kenen kaa ajatusmaailmat kohtaa just eikä melkein. Sain pienen hetkee kattoo sitä tuttuu ja rakasta ihmistä silmiin. Ja sitte iskä oli tavallaa poissa. Iskän kasvot sai saman oudon, lasittuneen katseen. Pää kallistu vähä vasemmalle, suu oli puoliks auki ja iskä vaan pällisteli ympäriinsä.

Vaikka se kesti vaan hetken, oon onnellinen siitä. Sain rohkeutta mennä kattoo iskää enemmän. Se hoitaja lupas mulle, että se ei ollu viiminen kerta ku iskä saa tommosen selvyyden hetken. Mä uskon siihen. Tiiän etten saa faijaa takas kokonaan, mutta vähäks aikaa toi kesken jääny lause riittää mulle. Jaksan sen avulla. Tiiän, että iskä on sil viel jossaa, vankina omassa päässää. Sain koskee iskää. Toi oli ensimmäinen kerta ku iskä koskee ketään. Se inhoo nykyää, että sitä kosketaan yhtää. Tää oli miun suuri pieni juttu, josta jaksan iloita pitkään.

Tää on kai niitä elämän pieniä iloja. Sinä, joka tätä luet... Mä tahon, että säkii iloitset pienistä jutuista. Jokaisesta halauksesta, jokasesta hyvästä sanasta. Ihmisistä joita rakastat. Mä haluun, että sä kertot sun rakkailli ihmisille, että ne on tärkeitä sulle. Vaikka kuulostaa pahalta ja julmalta, ni huomista ei koskaa meille varmuudella luvata.

perjantai 7. maaliskuuta 2014

Liikaa askeleita välissä unelmien ja todellisuuden.

Miun pään sisällä on liikaa ajatuksia, joita osaan tuskin koskaan kenellekkään sanoa. Asioita, joista ei puhuta niiden oikeilla nimillä. Semmosii juttui, joita ei oo miulle tapahtunu.Vaikka oikeesti on. Yritän unohtaa ne, että pystysin viel kattomaan tiettyjä ihmisii silmii ja elää niiden kanssa, koska on pakko. Vaikka en todellakaan haluis. Haluisin pois ne ihmiset miun elämästä, mut se ei oo mahollista. Koska se vaatis totuuden, jota kukaa ei uskos.

Ahistaa. Taas. Pitkäst aikaa. En haluu takas kouluu. Haluun jäädä töihin, koska tää ei stressaa mua yhtää. Voin vaa olla töissä rennosti ja kuunnella Kapen elämän viisauksii. Miun pitäs tehä työkortit, näyttösuunnitelmat, lukee jotenkii ees läpi 106 sivuu tekstii, mistä puolet on talouslaskelmii ja yrittää ymmärtää niistä ees jotain. Kaiken tän keskellä miun pitäs pitää itteni kasassa. Tai ees yrittää. Hajottaa. Kaikki vaan hajottaa. Luulin taas kerran, että oon joku vitun superihminen. Sitte heräsin siihe todellisuuteen etten todellakaa sitä oo.

Kaiken lisäks tänää pitäs mennä kattoo iskää. En taho, en vaa taho. Itkettää, pelottaa. Mitä jos faija ei enää ees muista mua? Se on oma häpeeni, mitäs en oo menny sitä kattoo. Oon vaa ajatellu itteeni. Hävettää. Sitä mitä oon nyt menettäny en takas tuu koskaa saamaa. Mun on vaa nieltävä se, että faijaa en takas saa. Välillä sen hyväksyn ja välillä itken ku hullu. Tuskin koskaa opin elämää tän asian kanssa kokonaa. Aina välillä sen osaan.

Pelkkää hulluuttaa elää miun pään sisällä. Täs on nyt pari viikkoo menny kiduttaen itteeni. Eli kuivin suin. Haluisin vaa taas nollaa tilannetta. Että ois taas ainakii yhen illan verran hauskaa, voisin vaa sekoilla, huutaa, bailaa, laulaa ja tanssii. Mut en voi. Se lähtis taas ihan kokonaa lapasesta. Jos vaan nyt yritän pitää itteni kunnos, jotenkii.. Ehkä voin yllättää maksani juomalla viel parin viikon verran pelkkää vettä.

Niin paljon sekasvii ajatuksii vaa vaeltaa miun pään sisäl keskenää. En ota selvää, onks siel seas pahoikii ajatuksii, mut jos on,ni sen tiiän, että ne ottaa vallan ihan just.

Vittu.
Saatana.
Helvetti.

Anteeksi.