Eikö ikinä, eikö koskaan mun taakkani kevene.

Luulin päässeni pois myrskyn silmästä, mutta maailma keräsi vain voimiaan vetääkseen mua ihan vitun kovaa uuestaan turpaan. Monen räpiköidyn vuoden jälkeen istuin tänään psykiatrisen poliklinikan odotusaulassa. Kädet täristen, hioten, puutuen odotin kenelle joudun selittämään jälleen kerran tarinaani. Minua tuli hakemaan mukavan oloinen sairaanhoitaja. Hän vei miut huoneeseen missä odotti psykiatri. Pahoittelin ääni väristen, etten kättele koska olen kipeä. 

Psykiatri oli vähän jännä, ilmeisesti virolainen ihan niin ku miun psykiatrini oli Lahenkin polilla. Molemmat kyseli miulta kysymyksiä. Pysyin rauhallisena. Kunnes kysyttiin itsemurha ajatuksista. Kerroin, ettei miulla oo mitään suunnitelmaa millä veisin iteltäni hengen. Tarkensin vielä " se on vaa semmonen lohdullinen ajatus, että koska vaan voisin lopettaa kaiken. Iltasin yleensä pyydän, että jos joku tuola ylhäällä kuulee mua niin tahtoisin olla heräämättä aamulla" Murruin totaalisesti. Itkin pitkästä aikaa sillee, että joku muu kun Esa näki. Hieroin käsiäni yhteen ja sopersin tietäväni, että iskä on mua siellä jossain vastassa. Sanoin, että pääsisin kiipeemään iskän syliin kolmen vuoden jälkeen, että se olisi kaikista paras asia minkä juuri nyt voin kuvitella.

Psykiatri sanoi, etten voi ottaa Mirtatzapinia niin paljo kun nyt otan. Miun tuttu ja turvallinen lääkkeeni lasketaan pikku hiljaa 30 milligrammaan. Samalla alotetaan uusi lääke Sertralin joka pikku hiljaa nostetaan 150 milligrammaan päivässä. Todellisuus oli kamala, eihän miulle oo ennenkään laitettu mitään lääkettä noin paljoa? Luin Sertralinin sivuoireita huuli pyöreenä kotona. Lista oli lähes yhtä pitkä ku raamattu: unettomuutta, painajaisia, ruokahaluttomuutta, huonovointisuutta, oksentelua, uneliasuutta, maniaa, epätodellista oloa, liiallista onnellisuuden tunnetta, itsemurha ajatuksia, sydämen rytmihäiriöitä, pyörtymisiä, paniikkikohtauksia ja ties mitä muuta on luvassa uuden lääkkeen myötä. Sivuoireet tulevat ystäväkseni oletettavasti myös joka kerta kun annosta nostetaan. Se, että alkaako lääke toimimaan ikinä niin kun pitää ei kukaan tiedä. Se siltää samaa ainetta kuin Seronil, joka miulla ei toiminut. En tiedä mitä miun pitäs edes odottaa.

Miksi ihminen edes voi masentua? Miks ei masennus vois vaan kadota, ettei kenekään tarvisi siitä ikinä kärsiä? Mikä helvetti tätä maailmaa vaivaa kun on niin paljon ihmisiä joilla on aivan tajuttoman paha olla. Jos mä voisin, ottaisin kaikkien pahan olon, kantaisin sen kaiken pahan ja hajottavan mukanani hautaan, vaati se sitten itsemurhan taikka sen, että eläisin sen kaiken paskan kanssa vielä vuosituhannen eteenpäin. Teki sen silti, koska tiedän kuinka pahoin voi elämä syödä ihmsitä sisältäpäin jättäen jälkeensä vain tyhjän, tunnottoman ja robottimaisen ihmiskuoren.

Tahtoisin vain nukkahtaa ilman, että joudun heräämään aamulla. Ei millään ole mitään väliä. Ei miulla kai ole enää edes koulupaikkaa. Ei mitään, mitä voisin tältä maailmalta saada tai sille antaa. Oon alkanu miettimään hautajaisiani jo etukäteen, ettei kenekään tarvi arpoa sitten mimmoset mie olisin tahtonu.

Sitten kun aika on tahdon, että hautajaisissani soitetaan Heli Kajon  Jos mä kuolen nuorena sekä Stepan Lastenlaulu. Te rakkaat ihmiseni saatte itkeä jos siltä tuntuu. Koittakaa muistamaan ne hetket kun nauroin typerille jutuille tai mietin, miksi mansikan siemenet on sen ulkopuolella. Naurakaa miun tyhmille jutuilleni ja sille kun en uskaltanut koskaan hankkia ajokorttia. Tahdon, että paras ystäväni Saara pitää muistopuheen koska Saara tuntee miut melkee paremmin kun äiti. Tahdon, että Ronja saa syödä niin paljon karkkia ja herkkuja kun pienen prinsessani mahaan mahtuu. Haluan valkoisen arkun, niin halvan kuin vain löydätte. Tahdon arkkuani kantamaan enoni, veljeni sekä Esan. Kukkasien haluan olevan sinisiä ja vaalenapunaisia. Polttakoon vieraat niin paljon tupakkaa kuin kehkot kestää. Ystäväni ketkä tiesivät kuinka juhlin baarissa, juokaa itsenne konttauskuntoon. Menkää tanssimaan ja tanssikaa niin vajaasti kuin miekin tanssin. Muistakaa ne kerrat kun miut on pitäny kantaa kotiin ja ennen sitä pitänyt pakottaa juomaan jäävettä. Luottakaa siihen, että nään teidät. Ottakaa mukaan taskumatit ja juokaa oksennusrefleksiä uhmaten tequilaa. Minut siunatkoon haudan lepoon sama pappi joka minut on kastanut. Älkää olko liian surullisia. Elämäni oli vaikeaa, mutta nauroin vähintään yhtä paljon kun vuodatin kyyneliä. Rakastan kaikkia lähimmäisiäni ja lupaan lähtöni jälkeenkin olla teidän jokaisen elämässä tasavertaisesti. Te tunnet minut hyvin, olkoon siis hautajaiseni minun näköiset ei liian vakavat todellakaan. Tahdon mummon, äidin ja Kallen tietävän, että kerron iskälle teiltä terveisiä ja halaan iskää teidänkin puolestanne. Saaralle lupaan, että ylhäältä etsin eteesi helpomman reitin. Lupaan tehdä elämästi ylhäältä käsin niin helppoa kuin vain voin.

Ei elämän loppuminen ole aina itsestä kiinni, siksi halusin vähentää muiden pohtimista hautaamiseni suhteen.

Iskän pumpula.

Se mie olin pienenä. Viimesen päälle iskän tyttö. Vaikka iskä ei ikinä lupauksiaan pitäny, sillä ei ollu aikaa miulle ja vaikka iskä tuppas syyttämään mua mitä ihmeellisimmistä asioista, mie jaksoin uskoa siihen, että iskä muuttuu. Semmoseks ku muiden iskät oli. Iskä oli tärkee ja rakas. En oikein enää osaa sanoa, että miksi. Iskä vaan oli. 

Nyt ku oon vähä vanhempi (kyllä jo aikasemminkii) ni iskä aina osti miulle kaiken, kai jotenkii pitääksee miut lähellä tai korvataksee sen töppöilyjä. Sen oon koko ajan tajunnu. Omatunto ei miulla pahemmin huutanu tai kolkuttanu koska oonhan  mie tuolle nykyään niin tuntemattomalle miehelle sukua. Senpä takia otin sen kaiken vastaan. Osasin pyytää ja kinuta hyvinpitkälti kaiken mitä halusin. Lopulta mie sain sen. Aito rakkaus oli hukutettu ja peitelty materialismin alle. Jos sitä niinsanottua rakkauta koskaan miun ja iskän välillä on ollukkaa. Jos on ollu ni se on taitanut olla yksipuolista. 

Sitte miulle riitti. Kattelin iskän touhua aika pitkään, annoin anteeksi ja uskoin, että muutos on tulossa. Niin se tulikii, pahempaan suuntaan tiettävästi. Iskä kuulemani mukaan rikko sen ainoon lupauksen, jolla oli melkeimpä elämää suurempi merkitys miulle. Ja itse annoin iskälle lupauksen vastineeks oman sanani, "sen jos tän lupauksen rikot, oot miulle kuollu ihminen". Ehkä vähän tuomitsevaa, mutta se ihminen on saannu liian monta kertaa 'toisen' yrityksen ja liian monelta ihmiseltä.

Oon ollu kohta kolme kuukautta pitämättä mitään yhteyttä tuohon mieheen. Kävi jo mielessä poistaa tai muutta iskän numero puhelimesta. En haluis oikeestaa muistaa koko ihmisen olemassa oloa. Ehkä vähä julmaa jonkuu mielestä, mutta miks arvostaa sellasta, joka käytti aikasa lapsien sijasta viinaan ja valheisiin. Puhelimen loki näyttää punasta suurimmaksi osaksi. Vastaamaton puhelu; iskä. Se siellä lukee ainakin viisikymmentä kertaa. Pari viikkoa sitten, joku soitti miulle ja kysy iskää. Mietin hetken nimeä, oliko se edes tuttu? Meinasin jo sulkea puhelimen ja sanoa, etten tunne kyseistä henkilöä, kunnes tajusin, että se on faija. Tai soittajakii ihmetellä ku niin pitkään mietin. 

Miun ollu paljon helpompi olla näin. Ajattelematta koko ihmistä. Sillee faijakii on varmaan miettiny miusta ku oon ollu pieni... En halua olla siihen enää yhteydessä. Eikä iskälläkää ollu aikaa miulle ku olin pieni, ni miks sillä nyt olis? Liian monta kertaa oon antanu anteeksni, enää en koe tarvetta sellaselle. Pilatkoon ihminen elämänsä, enää en anna sen minuun vaikuttaa.

Iskän syli oli miulle turvallinen paikka pienenä kaikesta huolimatta. Rakastin ja välitin siitä hassun näkösestä parrakkaasta miehestä ihan tosissani. Mutta samanlaista lapsuutta en omille lapsilleni sitte joskus tulevaisuudessa haluu. Eikä ne sellasta jouduu kokemaan, se on jo selvää.

taistele, sinnittele, pidä kiinni tiukasti.

Tän piti olla hengähdys tauko. Vaikka kyl tiesin, ettei tuu olee helppoo. Olin varma, etten kestä ees viikkoo töissä. Se on nähty aikasemminkii, ettei musta oo siihe. Mukamas. Oli kuitenkii, alkaa olee työssäoppimiin loppusuoral. Oon ylittäny itteeni. Miulle on ihan sama, miten kukaan muu arvioi miun suoriutuneen tästä. Jokanen työpäivä on mulle saavutus. Poikkeuksetta joka aamu se on sama tappelu itteni kanssa nousenko ylös ja meen töihi. Ihan sama kuin hyvin edelliin päivä ois menny. Mun ei oo mikää pakko mennä sinne, aina voi keksii valeen ja jättää välii, soittaa ryhmänohjaajalle ja jättää tää leikki kesken. Niin en tee, mie en luovuta. En, en, en!

Se paikka ahistaa mua, ne pari ihmistä, ne keiden kanssa oon siellä. Jokanen moite sattuu. Oon pelkokas. Kyselen koko ajan mitä teen seuraavaks, miten, missä, miksi, millä. Virheet pelottaa ja niistä kuuleminen. En oo niin oma-alotteinen ja reipas, pirtee omaitteni mitä oon koulussa ja koulun ruokalassa. Koko ajan oon varpaillani ja jännittyny. Kestän aina sen pari tuntii ja sitte meen vessaa. Itken sen kaiken ahistuksen pihalle, kasaan itteni ja palaan keittiöö. Kertaakaan en valita niille. En sano, etten jaksa, en pyydä päästä lähtemään, en valita jos joku sanoo pahasti. En tee niin, en voi, en pysty. Mie kestän. Ainakii haluun jokasen luulevan niin. Se on henkinen helvetti. Pelkästään se paikka ja ne pari ihmistä, jotka on siin samas rakennukses, ne jotka satutti mua eniten. Ja sitte ihan vaan silka pelko.

Kaikki muuttu viel pelottavammaks maanantaina. Se päivä oli muutenkii omituinen, töissä oli menny suht kivasti. Puhelin soi. Iskä on joutunu sairaalaan taas. Toistaiseks tuntemattomast syystä. Sitte syy selvii. Aivoinfartti. Vittu. Saatana. Perkele. Helvetti. Teki miel huutaa, raivota, itkee, just siltä seisomalta lähtee Päksii, ettii iskä ja alkaa huutaa sille ihan niin kovaa ku ikinä pystyn. Huutaa, kuinka sen takii joudun pelkää viel enemmän. Pieneks hetkeks ku se unohan sen, että se ihminen on kenen menettämistä miun kaikist aiheellisinta pelätä käy tällee. Ite se on sen aiheuttanu, että kuuluu riskiryhmää. Saanko iskää ikinä ihan iskänä takas? Sitä ei lääkärit uskalla luvata. Oonko koskaa ees iskää tuntenu? en tiiä. Tiiän vaa sen, että pelottaa, vaikka asialle en mitää voi. Ajattelen liikaa, ja murehin asioita, mille en mitään voi.

Tää kaikki on kuitenkii ollu jokseenki helppoo. Joka päivä oon saanu puhuu mietteeni ja ajatukseni ihmiselle, kuka oikeesti kuuntelee ja auttaa, on tukena ja lähellä, vaikka fyysisesti onkii about sadan kilometrin päässä. Rauhotun heti ku kuulen sen tutun lämpösen äänen, silloin mulla ei oo mitään hätää. Hetkeekään miun ei tarvii miettii, välittääkö vaiko eikö, ja välitänkö vai enkö. Se on selvää, täysin kirkas asia.

Huomenna kaikki helpottuu lisää, tää tuki ja turva on oikeesti lähellä. Voin vaa unohtaa, koko muun maailman ja, että huominen työpäivä tulee. Olla sylissä ja olla lähellä, tuntee itteni pieneks ja hyväks, viattomaks, avuttomaks, mut silti olon turvalliseks. Nauraa, olla oma itteni, sanoo kaiken mikä tulee mielee, pussimäyräillä, perseillä, itkeekki jos siltä tuntuu, mut siihe tuskin on tarvetta. Tätä jatkuu koko viikonlopun yli. Pääsen vähä etäämmälle Kausalasta ja satunnaisista ikävistä ihmisistä. Tiiän tasan tarkkaa sen, että siinä vaiheessa viimestään ku käännytään siiihe jo aika tutuks tuulleelle  mutkaselle  hiekkatielle kaikki ahistus ja pelko katoaa. Kukaa ei sinne pääse mua hajottamaan, ei ees mun omat ajatukset.

Turhien lupausten mies

Isä... Ei vaan tuntematon henkilö, jota pelkäsin pienenä. Sä oot mulle tärkee, liianki ja mie ihmettelen, että miks. Miksi mie välitän sen kaiken jälkee mitä oot tehny mulle. Kuinka oot satuttanu. En tiedä, taaskaan en tiedä. Sie et voi sanoo, ettetkö muka tietäs mitä teet väärin, sulle on ainakii kymmenen ihmistä sen kertonu. Tuskin enää ees osaat laskee kymmenee. Oot sokee. Ainut mitä näät on se saatanan viinapullo. Oon monesti sulle kertonu kuinka muhun sattuu ku juot. Voit kuulemma lopettaa, niin varmaan... Tiiätkö kuinka monta kertaa toi on kuultu? Voin kertoa, että sekosin jo laskuissa. En usko enää, anteeksi siitä. Liian monesti oot pettäny lupaukses, liian monesti oot valehellu mulle. Oot syyttäny mua pienestä pitäen, onneks äiti tajus, että valehtelet. Et ota vastuuta teoistas, etkä myönnä virheitäs. Niin kauan ku et myönnä, et oo tehny mitään väärin. Etkö muka ymmärrä, että kaikki muut kyllä huomaa. Ne tietää millanen oot, mut silti ne on sun lähelläs. Se kertoo, että ne välittää. Mieki välitän. Ainut huono puoli tässä on se, että sie et välitä takas. Välität vaan siitä viinapullostas, mut se ei välitä takas, yrittäisit muistaa edes sen, jooko? 

Tiiätkö millasta on elää ku joudun pelkäämään? Oon monesti sulle kertonu, että pelkään sun menettämistä enemmän ku mitään muuta. Mitä sie oot tehny silloin? Sie oot nauranu mulle päin naamaa. Se kertoo siitä, et oon menettäny sut jo. En tunne sua enää, oonko koskaan edes tuntenukkaa... Liian kauan tuhlasin energiaani siihen, että uskoin sun valheistas. Tiiätkö kuinka monesti oon rukoillu sun puolestas? Joka yö siihen asti ku tajusin, että se on turhaa. Enkä mie enää edes usko Jumalaa, mut silti mie rukoilen. Haluisin uskoo, se varmaan auttais jaksamaan paremmin. Toivoin, että ymmärtäisit oman parhaas ja lopettaisit. Eka pyysin, että lopettaisit miun takia, kun luulin, että välittäisit musta. Luulin väärin. Pyysin, että lopettaisit ittes takia, koska vaan itestäs sie enää välität, ei muilla ihmisillä oo mitään väliä, oot ainut täs maailmas, tai siis siinä viinan huuruisessa paikassa missä oman pääsi sisällä elät. 

Oksetat mua, mut silti välitän susta. Ehk sen takia, koska en tiedä mitä mulle tapahtuis mulle jos sie jättäisit mut... En kestäis sitä. Tarviin sua, nääthän sie ees sen ? Elättelen vielkii toivoita siitä, että oisit niinku vaikka Tiian iskä. Huutaisit mulle joskus edes, kieltäisit ja halaisit, noi kaikki kertois siitä, että välität. Haluisin isän. Ja ainostaa sie voi mulle sellanen olla. Jari on saanu mut huomaamaa, että miehiin voi luottaa, että kaikki miehet ei oot tollasia molopäitä niin ku sie. Jari välittää enemmän ku sie oot ikinä välittäny. Se huolehtii musta, se tekee mun olon turvalliseks, tiiän, että Jari ei ikinä satuttais mua. Mutta Jari ei oo mun isä, se ei haluu olla ja ymmärrän sen. Sie voisit viel muuttuu jos haluaisit, mut sun on vaa helpompi olla tollane  alkoholisti paska, kerjätä sääliä ja tehä niin ku ite haluut. Et oo normaali. Ei siinä mitään pahaa, mutta ku oot sairas. Ymmärrä se jo. Kato peiliin, ei oo normaalii, että 50w miehen oma äiti käy viel siivoomas pojallaa ja vie sille ruokaa. Oot säälittävä. Pelkään, että musta  tulee samanlainen. En haluu olla sellanen, haluun pärjätä elämässä. Oot ollu mulle roolimallani. Siis siitä, että miten ei saa tehdä. Oot varottava esimerkki. Haluisin, että sie näät tän, mutta sie kuitenkaa ymmärtäs. Kaikkien pitää aina ymmärtää sua. Niin miekii luulin, ku mulla oli paha olla, että kaikkien pitää aatella kuinka paha olla mulla on, mut se ei mee sillee. Se on itsekästä aatella sillee. 

Haluisin huuta niin kovaa, että sie heräisit siitä koomasta mihin oot ittes juonu. Sie et kuuntele vaikka kerron, että välitän susta, katon sua suoraa silmii ja sanon "iskä mie rakastan sua", silloinki on ilmaa sulle. Tulisit takasin. En voi tulla hakemaan sua, jos voisin ni oisin tullu jo. Sun pitäs itse kävellä tää tie takasin kotii. Se ei oo helppoo, mut nyt ois viimeset hetket tehä se, vaihtaa suuntaa.

Oon ehkä ilkee ku kirjotan tällee, mut rakastan sua ♥ haluisin jonkuu syyn sille.