Taas, uudestaan, jälleen kerran.

Uus vuos on tulossa taas. Vittu. Pelottaa. Se sama vanha ajatus  valtaa mun pään. "sun ei pitäs elää tätä päivää, ei ois pitäny nähä tätäkään vuotta", vaikka tasan tarkaan tiiän, et oon onnellinen nytten. En vaihtais tätä vuotta mihinkään. En antais hetkeekään pois. Silti tuntuu pahalta. Tuunko ikinä pääsee yli tästä? Tuskin ainakaa silloin ku pitää olla tää aika vuodesta Kausalassa. Tähän paikkaan liittyy niin paljo muistoja. Hyvii ja huonoi. Ne hyvät vaan tuppautuu unohtuu sinne huonojen alle. Pelkään, et joudun elää sitä mun 'vanhaa' elämää aina ku oon täällä. Jos onkii kaks eri ihmistä, jonkuulainen tällä, ja jonkuulainen Monacos/Porvoos.

Mun ei pitäs antaa menneisyyden vaikuttaa nykyhetkeen. Mut menneisyys on se, mikä on tehny musta tälläsen ku tänä päivään oon. Jos vaan voisin oikeesti päästä yli. Aina ku luulen unohtaneeni, haudanneeni sen kaiken ikävän tulee joku päivämäärä, mikä muistuttaa. 

Sekavan onnellinen olo. Vaikka joulukii alkaa pikku hiljaa nyppii. Sekään ei oo enää samanlaista ku pieneen. Oikeestaan ei oo ollu pitkää aikaa. Mun joulumieli katos varmaa pysyvästi noin 5 vuotta sitte, ku porukat eros. Ei voi enää joulustakaa nauttii, mut yritän ees olla joulumielellä, koska Ronjalle se on tärkeetä. Ja ymmärtäähän sen, se on pieni lapsi ja rakastaa jouluu. Joten en todellakaan aijo pilata sitä iloo Ponkulta. Ehk tuo ipsukka saa jotenkii muakii piristettyy cc:

Oonko mä sekasin ku kaikki on hyvin?

Oih, perjantaina oli ihana bussimatka ku ei tarvinnu olla yksin. Satunen matkasi samal bussilla miun kanssa Kouvolaan ja jatkoi siitä sitten taivaltaan kotia kohti eli Mikkeliin. Kouvolasta miut Kausalaan kyyditsi Jari. Ei kyl käyny missää vaihees mielessäkään, että Jarska tulis Scanialla mua hakemaan mut eipä se mitään. Keräsin hieman katseita kun kipitin reppu seläs ja kannettava kainalossa Kouvolan assan pihassa. Sitten pärähti rekka kadun varteen, kiipesin kyytiin, nostin jalat ylös ja jatkoin dataamista. En oo ollu pitkää aikaa Scanias repsikkana, voi kuinka mukavaa se olikaa piiiiitkästä aikaa. Puhuttii Jarin kanssa sekavia, laulettiin iskelmää ja pidettii kannettavien kokoontumisajot.

Illalla otin suunnaksi Valtosten kartanon. Kävelin katulamppujen valossa, hengitin raikasta pakkasilmaa ja kuuntelin musiikkia. Täydellistäkö? Siinä samalla sai miun rakas snoukkatakkinikin talven ensimmaisen kosketuksen. Kun pääsin perille kartanolle sain lämpimän halauksen aidolta ja alkuperäiseltä Satulta :3 ♥ Vähän aikaa pyörittiin kartanolla ja sitte aloitettiin eskimoretki takaisin Kausalaan päin. Hömöpettiin kaikkea maan ja taivaan väliltä.

Tulin himaan melko aikasin. Ainakin niin aikasin, että sain syöpötellä iltapalaa Ponkun kanssa. Tai siis pikku neiti söi ja mie kuuntelin sen tarinoita. Mistä ihmeestä se lapsi repii ne juttusa? En ymmärrä. Ronjalla täytyy olla yhtä rikas mielikuvitus ku miulla. Kuitenkin pointtini on se, että Ronjan kautta näin heijastuksen itsestäni. Se sama ajatus, mikä heräsi jo Ronjan synnyttyä tuli mieleeni uudestaan. Sille pienelle ihmiselle ei saa tapahtua mitään pahaa. Ronja ei ikinä tuu joutumaan siihen samaan helvettiin mihin porukat miut tunki ku olin pieni. Ei todellakaan, jos se on musta kiinni. Tuskin sitä pelkoo ees on, Jari ei oo samanlainen kusipää ku miun iskä oli. Kuitenkin, joskus se pelottaa. Ihmiset muuttuu, maailma muuttuu. Näin kaikkee ikävää, itkin, huusin, koin tuskaa. Musta tuntuu, että oon ottanu ton kaiken paskan vastaa myös Ronjan puolesta. Yritän parhaani mukaan suojella sitä pientä viatonta kaikelta ikävältä.

^--Kato perkele,

 apinalta irtos oikee hammasmyhy o: