sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Miun uusi lohdullinen ajatus.

Elämä on taas hetken aikaa ollut hyvää. Muistan kun synkimpinä masennusvuosinani kannoin mielessäni lohdullista ajatusta kivun ja tuskan loppumisesta. Se oli aina vaihtoehtona pääsyksi pois umpikujasta. Se, että kaikki loppuu eli itsemurha. Se oli silloin miun lohdullinen ajatus. Pikku hiljaa mie olen rakentanu pääni sisään uuden tälläisen ajatuksen, joka on nyt kokonaan syrjäyttänyt tuon yön mustan ajatelman. Oon päättäny odottaa päivää kun kaikki on hyvin. Oon päättänyt, että se päivä tulee. Huomenna se on taas lähempänä kuin tänään. Tämän pumpulimaisen toiveen avulla mie jaksan ja selviän.

Eilis iltana huomasin olevani sosiaalinen ja mukava ihmisotus. Luulin haudanneeni jo nuo ominaisuudet itsestäni ihmispelon alle. Lähettii työkaverin kanssa ottamaan haltuun yöelämää. Loppupeleissä löysin itseni JAMKilaisten seasta. Hetken istun aivan totaalisen turpa kiinni helvetillisen paniikin vallassa. Meni hetki ja aukasin suuni, enkä ollu hiljaa koko loppu iltana. Ihmiset oli hirmu mukavia ja miulle ei tullu tukalaa oloa, vaikka en tuntenu noin kolmesta kymmenestä ihmisestä aluksi ku Esan. Ilta meni mukavasti ja miust tuntuu, että ens kerralla ku meen Joonaksen kanssa JAMKille tupakalle voin nähä muutaman tutun naaman, jeij :D

Miun sisällä on hassu tunne minkä alkuperä on miulle vielä tuntematon. Tuntuu, että miulla on vaaleenpunaset lasit silmillä, koko maailma on tehty hattarasta. En oikein oo osannu tässä parin viikon ajan ku hymyillä ja kikatella. Oon toki välillä pysähtyny aattelemaan iskää, mutta kuitenki päättäny, että tästä mennään läpi. Se päivä tulee, en voi sille mitään. Se on vaan elettävä. Kyllä mie silloinki aattelin hymyillä, ei iskä tahtos miun itkevän koko päivää.

lauantai 7. maaliskuuta 2015

Kaksi vuotta sitten.

Siitä on nyt parisen vuotta, kun miun pahimmasta painajaisesta tuli totta. Siitä, kun helvetistä tuli maanpäällinen olotila. Sain kuulla, että iskällä ei ole kaikki hyvin. En mie oikeen osaa olla ajattelematta mitä kaikkea oisin voinu tehä toisella tapaan. Kuinka paljon enemmän oisin voinu olla iskän tukena ja kerätä muistoja vielä iskän kanssa. Tuntuu aivan helvetin pahalta. Kurkkua kuristaa ja sydän jättää lyöntejä välistä. Mutta mie jaksan, en vaa voi muuta. Hoidan koulun ja hoidan työt. Mutta kun tuun ilalla kotiin mie vaan ajattelen, mitä kaikkea oisin voinu tehä. Sitä kaikkea epätoivoa, mitä tunsin. Avuttomuutta, häpeää, pelkoa, vihaa. 

Kohta tulee vuos siitä, ku sain silittää viimesen kerran iskän poskea. Yksin, ihan rauhassa. Tiesin jotenki, että ne on jäähyväiset. Puristin iskän kättä, oon aika varma, että iskä puristi vielä kerran takasin. Vielä lähtiessäni pidättelin itkua ja sanoin iskälle "ei sun tartte enää jaksaa, nukaha vaan jos väsyttää" ja seuraavana päivä äiti soitti, että iskä on nukahtanu eikä enää herää. Kai tää ikävä kohta tulee siihen pisteeseen, ettei tää tunne voi muuttua pahemmaks? En vaan kohta enää osaa käsitellä tätä. Kaikki tuntuu toisinaan sumenevan silmissä. Kadotan suhteellisuuden tajun, oikea ja väärä sekottuu. Tuntuu, että itken joka päivä vartin enemmän ku edellisenä päivänä. Mitä sitten ku tulee se päivä ku itku ei lopu?