lauantai 25. lokakuuta 2014

Kylmää kahvia.

Korvissani soi kappale
soitettuna kitaralla,
mitä en malta tunnistaa.
Ääni vaeltaa mielessäni.
Se suunnistaa ja etsii kohtaa,
jota voisi koskettaa.
Kylmää kahvia,
kitkerää ja vahvaa.
Vain pieni tippa mukin pohjalla,
se on jäljellä aamukahvista.
Kylmempää kuin ilma ulkona.
Uskallan väittää,
että se ei ole kylmempää kuin sydämeni,
mutta yhtä kitkerää kuin minä.
Huivi ympärilläni.
Se peittää minusta jokaisen kohdan,
jota olen oppinut inhoamaan.
Vihaamaan.
Häpeämään.
Tahtoisin vain lisää kahvia,
mutta pitäisi odottaa, että se on kylmää.
Yhtä kylmää kuin ilma ulkona.
Minä en malta,
en millään malta.
Tuhat ja yksi ajatusta hajottamassa mieltäni.
Särkemässä onnellisuutta ja kitkerää sydäntäni.
Makeaa, imelää, sitä se tarvitsisi.
Mutta ei sokeri liukene tarpeeksi nopeasti kylmään.
Lämpöä ja välittämistä tarvittaisiin lisäksi.
Kitara soi ja minä teeskentelen rauhallista.
Mietin, että en oikeasti edes pidä kahvista.
Ymmärrän, että kaikkea voi oppia sietämään.
Aivan kaikkea, paitsi ikävää.

1 kommentti: