Kun sä katsot peiliin, mitä sä näät? Sä oot aarre hänen silmissään.

"Tuntuu niin pahalta, liikaa kilometrejä meijän välissä ja tiiän, että välimatka kasvaa koko ajan.

 Lähit alle tunti sitten ja nyt jo haluisin siut toho vieree.

 Ihan kiinni muhun. 

Haluisin kuulla sun äänen, nähä ne kasvot,

 jotka kätkee taakseen sen kaiken mitä rakastan. 

Tuntee sun huulet mun iholla, nukahtaa sun viereen, 

sun kainaloon, just siihe missä on kaikista turvallisin olla. 

Oon heikko, riippuvainen susta. 

Ei, vaan riippuvainen meistä. 

Täst kaikesta mitä me ollaan, siitä mitä me ollaan rakennettu meijän välille. 

Olo on pelokas kun tajuun, että ihan tosissani rakastan. Iso sana."

Näin mie eilen illalla kirjottelin ja pohdiskelin, edelleen pohdiskelen. Ennen ajattelin, että jos ihminen rakastaa se on heikko. Koska joku toinen merkitsee sille paljon. Rakastuminen ja rakastaminen oli pelottavaa. Se kuulosti sairaudelta, joltain tappavalta. Katoin oudosti ja halveksuvasti onnellisia pareja kaupungilla, jotka tuli vastaan. Se oli ällöttävää. Niistä ihmisistä näki, että ne on onnellisia ja riippuvaisii toisitaa. Ne hengitti toistesa kautta. Ne oli heikkoja mun mielestä.

Nyt ymmärrän, ettei se oo heikkoutta. Ei mitää sinne päinkää. Mut edellee pidän, sitä tavallaa heikkoutena. Joten oon sua varten heikko, etten työnnä sua pois. En haluu olla liian ylpee ja itsekäs, haluun pitää sut lähellä. Tiiän, ettet oo menossa minnekkään, enkä miekään oo, sie tiiät sen myös.

Kevät on hankalaa aikaa, vaikka päätin ettei se enää ois. Juuri nyt jokainen siun sanas tuntuu erityisen hyvältä, ku oot siinä vieressä ja kuuntelet, et säiky pois. Ymmärrät, välität ja pidät huolta. Mulle on aina ollu kauhee ongelma se, kuka mä oon. Oon ollu hukassa ja koko ajan kyselle iteltäni kuka mie oon. Oon tienny, että miussa on monii puolii, sellasiikii mistä en tykkää ja mistä haluisin eroo. Musta on kanssa tuntunu usein siltä, että kaikki ei nää sitä kaikkee mitä mussa on. Että ihmiset on sokeita niille mun puolille, tai että mie piilotan ne sitte muilta. Sitte sie tulit ja aloit näkemään mun jokaisen puolen. Myös ne mitä muut ei ollu aikasemmin nähny, ja ne mistä en ite tykkää. En oikee ikinä oo myöskää osannu kuulla kohteliaisuuksii, mie aina väitän vastaa, melkeimpä poikkeuksetta. Sulle en väitä vastaa. En pysty, en kehtaa, ei oo tarvetta. Kaiken mitä sanot ni uskon. En voi olla uskomatta, en voi olla kuuro sille kaikelle hyvälle mitä sanot, tunnen vaa itteni hyväks tämmösenä. Niin paljon mä luotan, uskallan, välitän ja arvostan. Haluisin muuttaa itestäni niin paljon, haluisin olla erillainen, parempi tai jotaa sen suuntasta. Mutta kun sie sanot, ettet muuttais miusta mitään, silloin mun tekis mieli väittäävastaan, inttää, olla itsepäinen, mut kuitenkii tyydyn uskomaa sen. En alota väittelyy siitä, koska tiiän koko ajan, että oisin väärässä.

Ymmärrät mua ku kiukuttelen lapsellisesti, temppuilen muuten vaa, oon hankala, oon ajattelematon, oon typerä. Koska tiiät minkä takii. Et nää asioita niin mustavalkosesti ku moni muu. Jos et tiiä koko totuutta, et keksi loppuja. Eikä sen tarviikkaa keksii, koska kaiken voin sulle kertoo, siinä menee ehkä hetki ku mietin miten asian kerron, mutta miun suusta se asia kumminkii ennen pitkää ulos tulee.

Kaikkea ei kukaan nää

Pitkän aikaa olin täysin varma siitä, että en kestä ketään ihmistä koko aikaa, eikä kukaan kestä mua. Välillä parikii päivää jonkuu saman ihmisen kanssa tuntu ahistavalta, kamalalta, oudolta, en tiiä miks. Kai pelkään, että kyllästyn tai jotain. Oon ollu niin väärässä ja pelänny turhaa. Tai toinen vaihtoehto oli se, että tulin liian riippuvaiseks jostain. 

Nyt kaikki on tasapainossa. Sanat; "välitän, rakastan, ikävöin" ei tuu robottimaisesti, sen takia, että tiiän, että ne ois kiva siitä toisesta kuulla. Ne ei tuu sen takii, että ois miellytettävä toista. Ne tulee sydämmestä ja niiden merkitys ei katoo tai kulu, nyt en voi kuluttaa niitä loppuun. Ne suurenee ja voimistuu, mut aidommiks ne ei voi muuttuu. Se on mahotonta. Ne on kirkkaita, viattomia ja aitoja, niin paljon kuin voi vain olla.

Mun ei tarvii fiilistellä jotaa rakkaulauluja ja yrittää yllä pitää pakolla semmosta outoo rakkauden huumaa. Se pysyy elossa ja mussa muutenkii. Suudelmat ei oo vaan sitä, että kahen ihmisen huulet koskee toisiaa, siinä on jotain, mitä kukaan muu ei voi nähdä tai ymmärtää.

Muutenkaan kukaan ulkopuolinen ei voi tietää niitä tunteita tai niiden aitoutta, vaan mie ja Henri se tiedetään ja tunnetaan. Se riittää ja on ihan oikein. Mun ei tarvii miettiä onko Henri mun vierellä vielä huomenna, oonko mie varma tästä, voivotella tai jossitella. Niin ku Henrikii asian tiivisti "nyt on vaan me ja tulevaisuus" Ihanan ympäripyöreä vastaus. Se ei sulje mitään hyvää pois. Se pitää sisäällään sen kaiken mitä me ikinä keksitäänkää, mihin elämä meitä kuljettaa. Koska todellisuudessa mikään ei meille oo mahotonta. Pari hassun mutkan kautta asiat käänty sillee, niin ku niiden ois pitänykkii mennä.

Suudelma, mitä jos toinenkin.

Voimakas, pehmeä, lämmin äänesi.

Minä, pienenä, täydellisenä sylissäsi.

Kokonainen päivä ilman kiirettä, monen peiton alla sängyn pohjalla.

Piilossa kaikilta muilta.

Ollaan olemassa vain toisillemme tämä ikuinen hetki.

Anna avaruuden katsoa meitä.

Anna sen hämmästyttää ja luoda tilaa sille kaikelle mikä on edessä.

Lupaa minulle, se kaikki minkä jo tiedän.

Lähelläsi minäkin olen vahva.

Oikeasti, en koskaan edes ole kaukana.

Tässä on jotain mitä muut eivät nää.

-"kulta.."

          -"rakas.."      

                   -"..tan.."

                           -"sinua"

Ihmisii tulee ja menee.

Pikku hiljaa alkaa hahmottaa, et keneen voi tosissaan luottaa ja keneen ei. Paskan puhumista, selkään puukottajia ja muuten vaa jostain katkerii ihmisii. Asuntolaelämä ei aina oo unelmaa. Pikkasen ku mokaa ni joukko ihmisii käy henkisest kimppuu. Osaan hienostee tehä tilanteesta ku tilanteesta itelleni tukalan. Voi vittu. Mutta kaikella on aina kääntöpuolesa. 

Samalla ku tajusin, että pariin ihmiseen ei voi enää luottaa, yks yllättävä ihminen todisti mulle, että se ei haluu ku auttaa mua ja olla tukena. Se persoona, ketä pidin ihan hölmönä, semmosena kenen kaa voi aina apinoida ja muuten vaa päristä, olikii huolehtiva persoona. Vahingossa avasin suuni siitä, millasta miun elämä on ennen ollu, tällä kertaa se kannatti. Yksi veli lisää. On niin outoo, ku joku haluu olla tukena ja auttaa ilman mitää kusetuksen makuu. 

Torstai iltana mulla keitti ihan kunnolla. Pari pientä sanaa voi sattuu aivan vitustee. Oisin hajonnu Monninkylää, mut Fliinus vei mut pois sielt. Sain vaan puhuu, purkaa koko sydämmeni, Flinkki kuunteli ja yritti auttaa. Ei se paljoo osannu takas sanoo. Ainakaa silloin, mut aamulla soi puhelin. "jäin miettii sitä mitä puhuit.." Mua oli oikeesti kuunneltu. Ja sain kuulla ne sanat mistä ystävän tunnistaa "kai sä näät sen, että mä yritän ymmärtää sua, eikä se loppujen lopuks oo kovin vaikeeta" Olin sanaton.

Nyt tiiän kenee voi luottaa ja kenelle kannattaa vaa olla mukava, eikä mitään muuta.

Mulla on monta hyvää ystävää, veljiä ja ihana oma rakas, joka saa miut tuntee itteni arvokkaaks. Kohta alkaa työssäoppimiinkii ja pääsen pariks kuukaudeks pois Monninkylästä. Elämä jatkuu vaikka välillä tuleekii sukellettuu epätoivoon.

FOLLOW THAT CAR !!!

Huh ! Perse hellänä, ilmottaa siitä, että tänään istuttu semmoset rapeet 400km autossa parhaassa seurassa. Elikkä eilenä yks ystävä hyvä täält Monninkylästä sano, että lähtee hakee huomenna autoo kotoonta Joutsasta päiten jos saa tänää inssin läpi. Ekana sen piti mennä dösällä kotiin, mut suunnitelma muuttu semmoseks, että Sami ajo Joutsaan. Poijaat oli lähössä jo, mutta sitte Fliinus tuli kysymää keittiöön, että lähteekö joku viel mukaa matkaseuraks, ettei paluumatkalla kummankaa urhoollisen kuskin tarvii ajella yksin. Mie hyppäsin heti penkistä ylös ja sanoin, että haen vaa takin ja sit mennää. Ja sitten me mentii! Musat soi täysillä koko matkan, pojilla ja Janinalla kulu röökii ihan liikaa, iltapalat Joutsan Rollsis, kahvittelut Fliinuksella jossain päiten Tammijärvee, sulonen viesti äitiltä 18-vuotiaalle pojalleen ja ylisöpöi koiria. Matka vähä venähti, lähtii puol viien aikaa poraa to the Joutsa hooodz ja äsken tulin takas asuntolalle.

Lystiä oli, tästä pitää melkee tehä joku perinne. Popit oli 5/5, vaikkakin Siekkisen Skodan poppivehkeet on aika paskat ja hyvin säris. Jauhettii koko matka sujuvaa paskaa ja naurettii massut kipeeks. Kiitos, anteeks ja hyvää yötä. Se oli semmonen pikkunen roadtrip :D

ja laadun tarjosi Nokia E7

Nyt nukkumaan, oon venannu unta jo Heinolast lähtien c:

Pelätä ei saa, jos tahtoo milloinkaan onnen saavuttaa.

Eilen käytii korkkaamassa Saaran kanssa laskukausi Messilässä. Se oli ehkä paras reissu ikinä! Nyt on posket kipeet nauramisesta, niin loistavaa nuitten ihmisten seura oli. Rinteeseen oon usein jättäny huoleni. Lautailu on ollu miulle jo monta vuotta pakokeino pääni sisältä. Saan olla ajattelematta yhtään mitään. Pideltiin Saaran kanssa tauko, hörpittiin kahvii ja kaakaoo, samalla sulateltiin varpaita. Naurettiin ja päristiin siinä, sitte Saara sano, "Kelaa, me oltii vuos sitte molemmat sinkkui ja aika onnettomii.." Just sillä sekunnilla koin aivan älyttömän flashbackin. Viime kausi alotettii myös Messilässä. Silloin istuttii siinä samassa pöydössä ja silloin Saara oli mulle sanonu, että vuoden päästä meillä on kaikki hyvin. Kaikki tulis muuttumaan. Meinasin tippuu siitä penkiltä, ku tajusin tän kaiken.

Jatkettiin sitte laskemista muutama tunti. Sitte lähettii herättelee jätkii, jotka nukku autossa ku pienet lapset. Se oli melko huvittava näky. Änkeydettii takas autoo ja aloteltii paluumatkaa. Juttujen laatu oli hyvin väsyny ja paluumatkan ruokaåaikan valinta oli ihan pohjasaneeraus. Eilinen oli parhain päivä pitkään aikaan.



Mutta tänään... 7.12 tuli vuosi viimeisimmästä kriisijaksostani. Koen, että parantumiseni alkoi juuri silloin. Suurin muutos tapahtui sillä osastojaksolla, joka kesti 11.11-7.12.2011. Muistan sen pelon kun astuin osaston lasiovesta ulos. "mitä jos en selviä..?" se oli ainut asia mikä päähäni mahtui. Selvisin paremmin kuin koskaa, silloin sain otteen elämästä, mikä ei ole livennyt kertaakaan. Nyt oon vuoden kasannu itteeni, parantunu. Käyny läpi asioita. Tuntuu niin oudolta. Lohdulliselta, tavallaan.

Mun sisälläni syttyi liekki.

Nyt on SAKKI Ry:n syypäivät takana päin. Ei huh, huh viikonloppu. Myönnän, mua jännitti aivan älyttömästi mennä sinne.  Tiesin, että siel olis vastassa taas paljon uusii ihmisii. Pelkäsin, että en kestäis sitä taas, mut jälleen se teki hyvää. Heti ku näin sen porukan, keiden kanssa tulisin sen viikonlopun viettää jännitys laukes. Kaikki oli aivan mahtavia!! Ohjelmassa oli erillaisia työpajoja ja luentoja. Se oli täydellistä. Viikonloppuun siis sisälty väittelyjä, leuntoja, avointa keskustelua kaikesta maan ja taivaan väliltä, ihan liikaa ruokaa, upee ilmapiiri, sain ajatella koko ajan, sekä tuoda esille sen, että miulla on ideoita ja, että haluun auttaa muita ja ajaa nuorten asioita, saunomista, uimista, pienimuotosta biletystä, yhdessä oloa ja vilpitön hyväksyntä kaikilta kaikkia kohtaan. Kaikki oli niin läheisiä keskenään tai no oli pakko olla,me saatii mahutettua 5 hengen porealtaaseen ylitte 17 ihmistä, tunnelma oli melko tiivis.

Opin viikonlopun aikana tosi paljo, ja kasvoin henkisesti. Löysin itestäni uusia puolia ja osasin olla aidosti omaitteni, ilman pelkoa. Osasin ja uskalsin heti olla omaitteni 50:nen täysin tuntemattoman ihmisen edessä. Tunsin oloni heti tervetulleeks ja tasavertaseks. Kaikki ihmiset oli niin ihania ja aitoja. Voisin elää uudestaan milloin vaa ton viikonlopun.

      Aamul venailees dösää Monninkyläs

                                       erittäin korkeelentosta :D

             edustus !

         Miun 'tyytyväinen' ilme Kaunan jälkee :d

       JOU TÄGÄILEES !

yritin hymyillä, mut oltii just lähös himaan ni ei onnistunu :c

(tän vikan kopion törkeesti facesta, sori Mikko)

Oonko mä sekasin ku kaikki on hyvin?

Oih, perjantaina oli ihana bussimatka ku ei tarvinnu olla yksin. Satunen matkasi samal bussilla miun kanssa Kouvolaan ja jatkoi siitä sitten taivaltaan kotia kohti eli Mikkeliin. Kouvolasta miut Kausalaan kyyditsi Jari. Ei kyl käyny missää vaihees mielessäkään, että Jarska tulis Scanialla mua hakemaan mut eipä se mitään. Keräsin hieman katseita kun kipitin reppu seläs ja kannettava kainalossa Kouvolan assan pihassa. Sitten pärähti rekka kadun varteen, kiipesin kyytiin, nostin jalat ylös ja jatkoin dataamista. En oo ollu pitkää aikaa Scanias repsikkana, voi kuinka mukavaa se olikaa piiiiitkästä aikaa. Puhuttii Jarin kanssa sekavia, laulettiin iskelmää ja pidettii kannettavien kokoontumisajot.

Illalla otin suunnaksi Valtosten kartanon. Kävelin katulamppujen valossa, hengitin raikasta pakkasilmaa ja kuuntelin musiikkia. Täydellistäkö? Siinä samalla sai miun rakas snoukkatakkinikin talven ensimmaisen kosketuksen. Kun pääsin perille kartanolle sain lämpimän halauksen aidolta ja alkuperäiseltä Satulta :3 ♥ Vähän aikaa pyörittiin kartanolla ja sitte aloitettiin eskimoretki takaisin Kausalaan päin. Hömöpettiin kaikkea maan ja taivaan väliltä.

Tulin himaan melko aikasin. Ainakin niin aikasin, että sain syöpötellä iltapalaa Ponkun kanssa. Tai siis pikku neiti söi ja mie kuuntelin sen tarinoita. Mistä ihmeestä se lapsi repii ne juttusa? En ymmärrä. Ronjalla täytyy olla yhtä rikas mielikuvitus ku miulla. Kuitenkin pointtini on se, että Ronjan kautta näin heijastuksen itsestäni. Se sama ajatus, mikä heräsi jo Ronjan synnyttyä tuli mieleeni uudestaan. Sille pienelle ihmiselle ei saa tapahtua mitään pahaa. Ronja ei ikinä tuu joutumaan siihen samaan helvettiin mihin porukat miut tunki ku olin pieni. Ei todellakaan, jos se on musta kiinni. Tuskin sitä pelkoo ees on, Jari ei oo samanlainen kusipää ku miun iskä oli. Kuitenkin, joskus se pelottaa. Ihmiset muuttuu, maailma muuttuu. Näin kaikkee ikävää, itkin, huusin, koin tuskaa. Musta tuntuu, että oon ottanu ton kaiken paskan vastaa myös Ronjan puolesta. Yritän parhaani mukaan suojella sitä pientä viatonta kaikelta ikävältä.

^--Kato perkele,

 apinalta irtos oikee hammasmyhy o:

"sä oot onnelinen, sokeekin pystyy sen näkemään"

Oon sanaton. En ymmärrä itteeni enää yhtään. Tai ainakaan sitä ajattelutapaa mikä mulla oli ennen. Luulin ja lopulta uskottelin itelleni, että kukaan ei välitä. Nyt ymmärrän kuinka paljon musta on koko ajan välitetty. 

Tänään kävin lukiolla ja yläasteella. Näin mun vanhoja opettajia. Äidinkielen opettaja, Luova ei tunnisanu mua ensin. Kävelin Luovaa vastaan lukion käytävällä, hän katso pitkään mut ei saanu päähänsä kuka olin. Luova lopulta tunnisti miut ja tuli kyselemään kuulumisia. Siinä me oltiin taas. Tälle opettajalle on kertonu kaiken. Luova on aina kuunnellu mua. Se tuli meille uutena opettajana, mutta osasin luottaa häneen alusta lähtien. Luovan avustuksella pääsin kolmannen kerran osaston suojiin ja muutenkii auttanu ja helpottanu mun koulunkäyntii. Viimeksi kun Luova näki mut olin jo paljo paremmas kunnos, mutta nyt opettaja ei ees aluks tunnistanu mua. 

Silloin tajusin, kuinka paljo oon oikeesti muuttunu. En oo ikinä ollu niin innoissani kysymyksestä "miten sulla menee?". Hymyilin ja itkin ilosta selittäessäni siitä, että mulla on kaikki hyvin, kuinka oon onnelinen ja suurin piirtein sujut omanitteni kanssa. Se kaikki oli sanomattakin selvää, Luova vaan halus kuulla ku mie sanon sen ääneen. Näin Luovan silmissä kyyneleet. Kuka sano ettei opettajat välitä? "mä oon ylpee susta...koska osaat vihdoin olla onnellinen". KUULINKO MIE OIKEIN?! Sanoko Luova oikeesti, että.. Heräsin siihen, että nyt onnellisuus on mulle arkee. Ennen se oli vaa jotain mitä mulla ei ollu. Unelmoin siitä, että oisin onnellinen, että saisin, osaisin ja haluaisin olla. Ei oo helppoo hymyillä ku on ensin vuodattanu joka ilta kyyneliä enemmän ku laki sallii. Mie kuitenkii tein sen. 

Lähettiin viel Oonan kanssa käymään yläasteella. Oli pakko päästä näkemään ruotsinopettajaa, Annea. Siinä on maailman paras opettaja. Ykskään oppilas ei oo ikinä sanonu pahaa sanaa Annesta. Niin ku Luovakii, myös Anne on pitäny huolta musta. Anne on nähny  sen kaiken. Ei ollu osannu vaan tunnistaa mitä oli tekeillä ku masennus kiristi otetta musta. Anne syyttää itteään siitä, että mun olo meni niin pahaks. Me ollaan puhuttu siitä monet kerrat. Oon yrittäny vakuutta, että se ei todellakaan ollu Annen vika, ite mie peitin sen kaiken niin hyvin. Koputin ruotsinluokan oveen ja joku uusista seiskoista avas oven. Näin Annen istumassa opettajanpöydän takana hämmästyny ilme naamallaan. Annella ei ollu kaikki hyvin, näin myös sen heti. "onks jotaa sattunu..?", niin, toi kysymys on kuultu monesti. Hymyilin, ja kerroin, että kaikki on hyvin. Anne halas mua, rutisti niin kovaa ku pysty. Sen huomas käsien tärinästä. Anne päästi irti, ja katto ku mie vaa hymyilin, hän hymyili takasin. Sitte saatii kuulla Oonan kanssa, että Annen isä oli haudattu eilen. Kysyttii, että miks ihmeessä Anne oli töissä sitte tänään jo. "oli pakko, kun näiden kokeet, ja mie tietty unohin korjata ne ja nytten sitte.... ja sitte vielä.. ja ja ja". Olin jälleen kerran naamatusten epäitsekkyyden perikuvan kanssa.

Ja sitten vielä sain puhua pitkästä aikaa Oonan kanssa. Jokainen sana, joka tuli Oonan suusta ulos lämmitti mun sydäntä entisestään. Se nainen on tilanteiden ehdoton kuningas, hallitsee sanansa paremmin ku moni muu. 

Määränpää tuntematon.

Jännää, jännempää ja sitte tulee se mitä mie elän sisälläni, näin taivutamme adjektiivin 'jännä' vertailumuodoissa. Eilen oli jännä päivä. Sain tyhjennettyy mieleni kokonaan. Pystyin olemaan ajattelematta mitään.

Ihan normaali koulupäivä ja sitte koulun jälkee alkoi mahdoton tehtävä eli Oskulle piti hankkia huppari. Kuinka nirso joku ihminen voi olla... No ei, ei kyl tullu vastaan mitään mikä ois miellyttäny silmää. Ainakaan ihan heti. Tehtävä kuitenkin päättyi onnellisesti, sillä sen jälkeen ku oltii kävelty ympäri Porvoota herra kelpuutti Intersportista pari vaatekappaletta. Mie tietysti missasin bussin ja sain kävellä vähän lisää. Korvaukseski tästä henkisestä- ja fyysisestätuskata perin jäätelön Lidlistä. Hyppäsin bussiin Periksen kohilta. 

Asuntolalle päästyäni lisäsin vaatetusta, pakkasin kameran kameralaukkuun ja vielä kameralaukun reppuu, iskin kypärän päähän ja kiipesin piikin 'takapenkille' istumaa. Eli siis lähettii 'veliseni' kanssa ajelemaan. Meillä tai siis ainakaa miulla ei ollu mitään ideaa mihin oltii menossa. Se ei haitannu yhtää. Sain vaa istuu kyydis ja olla. Upee tunne. Ei kiire mihkää. Pystyin vaa sulkee silmät, nauttimaa ihanasta punertavasta auringonpaisteesta  ja tyhjentämää ajatukseni. Outo olo. Tyhjä, mut hyväl taval. Oudon rento olo. Ihan ku aika ois vaan pysähtyny kokonaa. Ajettii pitkää, mutkasta tietä. Miulla ei ollu mitään ideaa missä oltii. Se oli joku tosi nätti paikka. Vähä saaren tapanen, koko ajan näky vettä molemmin puolil tietä.  Auringonvalo tanssi veden päällä, oli ihan sika lämmin. Se tie vaa loppu ku seinää tai itseasiassa porttiin. Tosiaan meijän edes oli portti ja aitaa. Yleinen tie päättyi ja aidan toisel puolella oli sotilasalue. Jäätii siihen sitte vähäks aikaa ja mie kaivoin kameran repun syövereistä. Hypin siel keskellä mettää kameran kanssa, veliseni, Ossi seuras miun toimintaa ja pelkäst, et joku varastaa Yamahan. Ihan ku joku liikkuis tollases paikas varastelees kevareita..  Lähettii ajelee takasinpäin ja Ossi lupas viel pysähtyy yhes kohtaa ku sanoin, et se näytti mukavalta paikalta ottaa kuvii. Ajettii vähän matkaa ja pysähyttii. Otin muutaman kuvan ja sitte vaan ajettiin. Täydellisyyttä hipo kyl !

Pärräily ei viel loppuny tähä, ajettii viel Pukkilaa tsekkaa hiidenkirnui. Ei mitään ideaa ollu kyl siinäkään. Lisää eräjormailua mettäs. Liukas kallio ja kokoajan tuntu siltä, että pannutan. Selvisin kuitenkii hengis takas Monacoo (=asuntolaan) ja ku miulta kysyttii, että missä olin ollu en voinu ku vastata, että ois ihan kiva itekkii tietää.

Miunlla oli ihan aihekkii mistä kirjottaa, mutta se jäänee myöhemmälle, koska tota tekstiä on jo ihan kivastee cc:

joitakin epätoivosia kuvie eiliseltä :DDD

"sä voit mummoilla, juot kahvii ja luet sanomalehtii"

Tää viikko on ollu aikamoinen. Siihe on sisältynyt liikaa haavoja sormenpäissä, PURJOA, itkua, naurua siinä määrin, että mahaan sattuu, ahdistusta työturvallisuuden tunnilla, apinointia asuntolassa, tappelu huulirasvasta, kaksimielisyyttä (yllätys, yllätys), mielenkiintoinen matka Monninkylästä Lahteen ja takaisin kevarin kyydissä kanssa 'veljeni' ja kypärän, josta puuttu visiiri, tämän reissun seuraksena kylmyys ja hampaiden kalina.  Ei ainakaan Satu naurana ku yritin keittää itelleni teetä ja kädet täris ku viimestä päivää, eikä miun puheesta saanu mitää selvää ku leuka vaan väpätti. Pysty olee ihan helvetin kylmä... mutta mitäs pienistä. Täydellisyyttä hipo ku viel torstai iltana kevari reissun jälkee sai käpertyy jonkuu kainaloo kattomaa BB:tä.

Viikonloppu oli jännä, perjantai-iltana morotin ihmisiä ja lautaina laatuaikaa siskon prinsessan kanssa. Kuinka rakastankaan lastenelokuvia :3 ja kaiken huipuksi pokemon-kortit tekivät paluun. Vieläkii ihmettelen kuinka luova voi noin 4-vuotias lapsi olla.

Oon huomannu yhen uuden piirteen itestäni. Osaan nautti pienistäkin asioista, ottaa jostaa hetkestä kaiken ilon irti. Sillä hetkellä ku oon tosi tosi tooosi onnellinen en enää pelkää sen hetken loppumista, olen vaan ja nautin. Ennen ku pelkäsin sellasen onnelisen hetken katoomista se katos, vaan siks, että en osannu ottaa siitä kaikkee irti. Nyt melkein jokanen päivä pysähdyn ainakii kerran sisälläni,  en sen takii et ahdistaa, en enää. Vaan sen takii ku miulla on yksinkertasest niin hyvä olla. Onnellisuus voi olla miulle se, että kävelen jonkuu tärkeen ihmisen kaa koululta dösärille. Sen ei tarvii olla mitään suurta, nyt ymmärrän sen. Ennen luulin, että onnellisuus on jotain helvetin suurta, pidin kait itteeni henkisesti liian pienenä. Luulin, että  jotenkii hajoaisin onnellisuuden alle. Osaan olla onnelinen, opin koko ajan lisää. Oon varma, että kohta osaan näyttää tunteita enemmän ulospäin. Haluun, että ihmiset näkee ku oon onnelinen, koska oon ylpee itestäni ku vihdoin osaan olla.

Tänään huomasin myös yhen ikävän puolen itestäni. Oon liian ilkee. Liikaa pahoja sanoja, joita yritän itkee takasin illalla. En haluu olla ilkee, ennen olin liian kiltti muille ja ilkee itelleni, nyt oon taas ilkee muille. En todellakaan haluais olla. Nyt vielä voisin muuttaa kuvaa itestäni, pyyhkii ehkä sen töykeen ja ilkeen Marikin näiden uusien ihmisten päästä. Pelkään vaan, et onko tää muuttuminen jo liian vaikeeta. Tuntuu vähän siltä, etä oon mokannu taas. Ääh, vaikeeta, mut sellasta elämä on.

Ja loppuun vielä pahoitteluni. Mie otin viikonloppuna paaaaaljon kuvia, joilla miun piti piristää tätä postausta, mutta olin niin kätevä, että tänään aamulla kun 'siivosin' kameran ni poistin ne kaikki kuvat. Pieni vitutuskäyrän muutos oli havaittavissa... Mutta en kerralla sitten cc:

Mitä ikinä eteeni tuleekaan kestän sen, valoisalla mielellä läpi polkujen pimeiden..

En oo koskaa vihannu maanantaita, toisin ku muut. Miulle maanantai on uusi alku. Uus viikko alkaa ja voi taas tehä asioita toisin oppii virheistään tai ainakii yrittää oppia. Aamu ei alkanu kyl hireen hyvin, ei tosiaan. En vois sanoo, että oisin noussu väärällä jalalla sängyst ylös, sillä tiputtauduin todetakseni sen, että olisin tosiaan hereillä. Raahauduin suihkua kohti, laitoin hoitoaineen ennen shampoota ja shampoon hieroin vartalooni. Vitun hienoa... Anteeksi kielenkäyttöni, mutta se ei tosiaan ollu miun aamu. Meillä olis ollu luokkakuva, mut päätin olla osallistumatta. Hiukset värjäämättä ja leikkaamatta, näytin koomasta heränneeltä, iso finni naamas. Ei kiitos kuvia tällä naamalla, lisäks olo oli kamala, kurkkuun sattu, ja nenä valu pahemmin ku Niagaran putous. Laitoin ryhmänohjaajalle viestin, että tulisin vasta toiselle tunnille kouluun, kun totesin, että olin koulukunnossa. Vielä matkahuolto ja POMO-talo välillä onnistuin failaamaa. Ostin Ärrältä kurkkupastillirasin ja en tietenkää saanu sitä auki. En tiiä miten se on mahollista mut ku mikää ei onnistu ni silloin mikään ei onnistu. Kävelin vähä matkaa, huusin ja melkein itkin ku se saatana muoviräpellys ei lähteny. Vaihoin kadun puolta ja FilmTownin kohalla mua tuli vastaa joku pukumies. Pyysin anteeks ja kysyin voisko se auttaa mua. Mies luuli, et halusin siltä rahaa ja selitti, ettei sillä oo yhtään kolikoita. Nenää niiskuttaen ja ääni kähisten selitin, että en saa sitä kirottuu rasiaa auki, samalla heilutin rasiaa. Mies nauro mulle päin naamaa samal ku se avas sitä rasiaa miulle. Ei se mitenkää pahasti nauranu, mut viel kääntyessää kulmaan taakse se katto olkasa yli ja nauro lisää. En jaksanu ottaa itteeni tommosest, kävelin vaa koulua kohti.

Koulus kaikki meni hyvin. Täydellisesti, mua ei oo kertaakaan ahdistanu koulussa, ainakaa silloin ku Osku on ollu paikalla. En osaa selittää miten tai miksi, mut siitä ihmisestä on tullu turvallinen, sellanen ahdistuksen ja pahan olon karkottaja. Nauroin ja kaikki oli hyvin. Hauskaa niin ku aina, mitään muuta ei voi olettaa ku HOTT A 12 on vauhdissa ! Sellanen perus pärinäpäivä, vaikka meijän ikävä matikanmaikka Hiekka tunkikii keittiö tunneille mukaa :c  Syötii yhes HOTT apinoiden kaa, ei siin ollu kaikkii, mut kaikki parhaat ♥ En oo vielkää tottunu et koulus saa niin hyvää ruokaa, jotaa kebabjuttuu, se jopa maistu ihan kebulta. Ja spotattii viel ruokajonos, et lisäpöydäl oli taas ylimääräsii. Eli ylijääneit herkkui pullii, leivoksii, kakkui, kuppikakkui ja sen sellasii. Maanantaina pöydältä sai poimii mukaasa muummoassa kuppikakkuja ja juustokakkuu. OM NOM NOM NOM NOOOM ! ♥

Koulusta kävelin Janitan ja Oskun kaa keskustaa. Janita meni Rilloo kahville ja Osku jäi viel miun seuraks venaa bösää. Nousin bussii ja samalla ku Osku katos näkyvist, tuli tyhjä olo. Olin varma, ettei se päivä tulis jatkuu enää niin hyvin. Havahduin siihen, et miun puhelin soi. Vastasin ja kuulin vihasen äänen. Tiedän virheeni, myönnän sen ja yritän oppii. Loppu matkan puhuin puhelimes, tai no kuuntelin ku miulle puhuttii. En ollu itkeny pitkää aikaa, mut näin sen kuinka bussikuski katto peilin kautta miten kyyneleet nuoli miun poskii. Yritin selittää, puollustella itteeni puhelimes, mut turhaa. Miulla ei oo mitään lieventävää asianhaaraa mitä voisin käyttää alibina miun paskamaiselle käytökselle. Ei mitään. Ite oon mokannu. En tiiä voinko enää paikkaa tätä kaikkee, mut samoja virheitä tuskin tuun tekee enää. Ainakii toivon nii. Kantapään kautta kai mie vaa opin. Vittu... Jos sallitte ilmaisun. 

Kävelin asuntolalle puhelin korvallani. Istuin rappusille ja kuuntelin nuhtelun loppuu. Istuin viel hetken paikallani. Päätin raahata itteni sisälle, yritin juosta äänettömästi käytävässä. Revin huoneeni oven auki ja tipuin lattialle. Itkin niin helvetisti ku vaa pystyin. Hakkasin kättäni kovaa lattiaavasten. Kuulin ku joku avas oven käytävää, sitte askelia, koputuksen ja sitte makasin jo Satun sylissä ja vaan itkin. Yritin kai selittää jotaa. Satu kuunteli ja autto parhaasa mukaan. Sitte kiipesin sänkyy, tarkotuksena oli nukkuu paha olo pois. Otin kuitenkii kynän ja paperii esille ja kirjotin sokeita ajatuksiani ylös...

 "kaikki oli liian hyvin. onnelisuus ei koskaa kestä kauaa, ainakaa miun kohal. kai onnee ja iloo on maailmas aina rajallinen määrä, se varmaan kiertää ihmiselt ihmiselle. oon kai jotenkii allerginen sille, se juoksee mua karkuu tai sitten sitä ei pysty vangitsemaan häkkilinnuks ja kantamaa mukanaa. tai sitte mie en osaa olla onnellinen. hetkes kaikki hajos palasiks, niist palasist pitäs jaksaa koota jotaa kaunista taas, mut mitä jos oon kyllästyny jo kasaamisee ja kauniisee? tai haluun elämältä enemmän, mitä jos en oikeesti haluu elämää ollenkaa. jos tää kaikki paska alkaa alusta, jos tän tarkotus on hajottaa miut. jos kaiken pitää loppuu kokonaa, jos se oli vaa paskaa sattumaa et juna oli myöhäs. jos en saakkaa miun virheit anteeks ennen ku lakkaan olemasta olemassa. On vaikeeta olla vahva ku seinät kaatuu päälle. anteeks."


Heräsin vähän ennen seittemää illalla. Menin vessaa ja pyyhin mustat kyynelten piirtojäljet pois poskiltani, harjasin hiukset ja kiskoin päälleni ison hupparin, sitten suuntasin olkkarii ihmisten keskelle. Katottii Unborn. HYI !!! Eka en panikoinnu, koska olin niin väsyny henkisesti. Aloin pikkuhiljaa heräämää taas eroo. Pelkäsin, huusin ja rutistin Jeren käden tunnottomaks. Aloin palaamaa tähän maailmaan. 

Yöllä kuitenkii maailma pysähty uudestaa. Siitä kirjotan lisää ku saan ajatuksen selväks.

 

" et sä oo vajaa, sä oot tyhmä!"

Nyt ois sitte toinen viikko kouluu takanapäiten. Tää viikko on ollu aika jännä :---D Kaiken laista on satunnu ja tapahtunu. Ekat itku on itketty Monninkyläs mut onneks ympärillä on upeita ihmisiä,jotka jaksaa pitää huolta, kuunnella ja silittää päätä ku on mieli maassa.  Täl viikol oon tutustunu enemmän miun luokkalaisii ja täytyy myöntää et HOTT A 12 on täynnä upeita ihmisiä, veikkaan et näiden kolmen vuoden aikana ei tuu hiljasii hetkii paljoo eikä pidäkkää tulla. 

Jalat kuolee ja perse huutaa apua, samoin niskat on aika kovilla ollu ton laukun raahaamisen ja moneen muunkii asian takii. Eilinen yö ja täysin vaille unta, just ku olin nukahtamassa pojat tulee kitaran kaa musisoimaan meijän tasoon, sitte loppu yö/aamu meni käytävällä istuessa, kuunnellessa mitä mielenkiintoisimpia kappaleita ja muuten vaan koomatessa.

Olis niin paljo asiaa, mut ei jaksais kirjottaa tai ei oikee osaa pukee ajatuksii sanoiks. Miun piti tehä videopostaus, se olis ollu helpompi sillee, mut Teemulle tuntu kameran pitäminen ja hiljaa oleminen tuottavan kauheita vaikeuksii, joten se vähän jäi.

Sä tiesit kaiken ja mie unohin kuunnella

Eilen oli jännä päivä. Tulin Monnist kotii ja istuin hiljaa sängyllä. Ketää ei ollu kotona, ihan äänetöntä, loputonta. Miun huone oli ku pommin jäliltä, sen verran kiire lähtö tuli Monnii tiistaina. Mua pelotti silloin ihan kamalasti, niin ku oon varmaa sanonukkii. En olis halunnu ees lähtee, must tuntu siltä, että olin tekemäs suurta virhettä. Tajusin kyl heti pureuttuani laukut, että asuntola on oikee paikka mulle. Luulin äitin epäilevän, pelkäävän ja jännittävän samaltaval ku mie, niin se varmaa tekikii. Outo, aikuismainen, luottavainen, en oikee tiiä millanen, mut jännä tunne heräs ku äiti tänää sano miulle, et "mä kyl tiesin, että se asuntolaa muutto olis hyvä juttu". Tiesin sen ite jo aikoi sitte,epäilin vaa aika paljo, mutta se ku äiti sanoo tollee sen kaiken jälkee mitä oon tehny. Se tietää kaiken, ainakii melkein. Vuos sitte kotoonta muutto ei olis ollu ees puheenaiheena. Ja nyt saan kuulla tuollaset ihanat sanat.

Nii viel eilisee iltaa. Pitkäs aikaa sain istuu mauton repsikkana, puhuu sujaa paskaa sekä syvällistä kuraa kera Annin. Oon jotenkii heränny vihdoin eloo, alkanu oikeesti elämää. Tämä tämmönen herääminen johtuu... en oikee tiiä mistä johtuu, kai siihe jotenkii liittyy asuntola ja koulu niin suurimpina vaikuttajina. Kuitenkii, se ihminen josta pelkäsin etääntyneeni liikaa olikii ihan lähellä taas.Olin niin onnelinen, se hyvä palanen vanhaa elämää, masennus aikaa oli tallella. Se miun tukipilari on tallella, miun ensimmainen enkeli on viel mun lähellä. Se tuntuu tosi hyvältä.

tätä postausta siis alottelin lauantaina c:

Pienessä hetkessä teistä tuli miun koko maailma ♥

En osaa sanoo enää yhtään mitää. Kaikki on ihmeen hyvin, oon onnellisempi ku piiitkään aikaan. Hetkessä hyvä olo muuttu viel paremmaks oloks. En käsitä, eikä miun varmaa tarvii, eii pakko ymmärtää kaikkee, se olis tyhmää. Ei voi löytyy näin pajlo samanhenkisiä ihmisiä :DD Nyt on todettu pariin otteeseen, että kahvin juominen noin klo 22 illalla ei oo oikee kannattavaa, mutta sekään ei haittaa koska se on sitäkin lystikkäämpää cc;
ps. ei saa raiskata Ernestiä :cc

Love ya ♥ :3