sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Oonko mä sekasin ku kaikki on hyvin?

Oih, perjantaina oli ihana bussimatka ku ei tarvinnu olla yksin. Satunen matkasi samal bussilla miun kanssa Kouvolaan ja jatkoi siitä sitten taivaltaan kotia kohti eli Mikkeliin. Kouvolasta miut Kausalaan kyyditsi Jari. Ei kyl käyny missää vaihees mielessäkään, että Jarska tulis Scanialla mua hakemaan mut eipä se mitään. Keräsin hieman katseita kun kipitin reppu seläs ja kannettava kainalossa Kouvolan assan pihassa. Sitten pärähti rekka kadun varteen, kiipesin kyytiin, nostin jalat ylös ja jatkoin dataamista. En oo ollu pitkää aikaa Scanias repsikkana, voi kuinka mukavaa se olikaa piiiiitkästä aikaa. Puhuttii Jarin kanssa sekavia, laulettiin iskelmää ja pidettii kannettavien kokoontumisajot.

Illalla otin suunnaksi Valtosten kartanon. Kävelin katulamppujen valossa, hengitin raikasta pakkasilmaa ja kuuntelin musiikkia. Täydellistäkö? Siinä samalla sai miun rakas snoukkatakkinikin talven ensimmaisen kosketuksen. Kun pääsin perille kartanolle sain lämpimän halauksen aidolta ja alkuperäiseltä Satulta :3 ♥ Vähän aikaa pyörittiin kartanolla ja sitte aloitettiin eskimoretki takaisin Kausalaan päin. Hömöpettiin kaikkea maan ja taivaan väliltä.

Tulin himaan melko aikasin. Ainakin niin aikasin, että sain syöpötellä iltapalaa Ponkun kanssa. Tai siis pikku neiti söi ja mie kuuntelin sen tarinoita. Mistä ihmeestä se lapsi repii ne juttusa? En ymmärrä. Ronjalla täytyy olla yhtä rikas mielikuvitus ku miulla. Kuitenkin pointtini on se, että Ronjan kautta näin heijastuksen itsestäni. Se sama ajatus, mikä heräsi jo Ronjan synnyttyä tuli mieleeni uudestaan. Sille pienelle ihmiselle ei saa tapahtua mitään pahaa. Ronja ei ikinä tuu joutumaan siihen samaan helvettiin mihin porukat miut tunki ku olin pieni. Ei todellakaan, jos se on musta kiinni. Tuskin sitä pelkoo ees on, Jari ei oo samanlainen kusipää ku miun iskä oli. Kuitenkin, joskus se pelottaa. Ihmiset muuttuu, maailma muuttuu. Näin kaikkee ikävää, itkin, huusin, koin tuskaa. Musta tuntuu, että oon ottanu ton kaiken paskan vastaa myös Ronjan puolesta. Yritän parhaani mukaan suojella sitä pientä viatonta kaikelta ikävältä.








^--Kato perkele,
 apinalta irtos oikee hammasmyhy o:

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Eikö se mennyt niin, että timantitkin syntyy vaa tarpeeks kovan paineen alla?

Ahdisti, myönnän. Paljon tuttuja ihmisiä, joka puolella. Kaikki oli mukavia, ihania... mutta... Jokaikinen niistä tietää mun tarinnan. Jokainen on nähny mun kädet silloin, ku niissä oli viiltoja, nähny miut ku kuljin hiukset silmillä ja huppu päässä. Ne on kuullu ku huudan ja raivoon, itken ja vajoon omaan sisäiseen maailmaan. Se oli kamalaa. Niillä on joku kuva siitä, millanen oon ja sen kuvan ne on piirtäny mieleensä mun menneisyyden perusteella. Sellasin perustein, mitkä ei enää tänään päde. Oisin halunnu hypätä pöydälle ja kertoo, että en oo enää semmonen ku olin ennen, mutta ihan ku niitä ois oikeesti se kiinnostanu. Olisin kuitenkii halunnu pyyhkiä jokasen mielestä sen väärän kuvan minkä oon ihan itse sinne piirtänyt mun typerällä käytöksellä ennen.

Selvisin tästä tilaanteesta hymyillen ja huomasin, että se oli aitoo hymyy. Sitä ei tarvinnu maalata mun kasvoille enää, se oli siinä aidompana ku kukaan niisä ihmisistä on ikinä nähny. Toivon todella, että ees osa heistä tajus mun muuttuneen. Parantuneen, nousseen ylös siitä kurasta mihin olin itteni ajanu.

On muutenki ollu aika pelottavaa olla täällä. En haluis sanoo, että oon kotona. Kuulostaa tyhmältä ja aika kiittämättömältä, mut siltä musta tuntuu. Haluun taistella itteni jollain tapaa irti tästä paikasta, tänne liittyy niin paljo hyvää, mut myös paljo pahaakii.¨




Ja kaiken lisäks on viel hirmuinen ikävä :cc en tyksi...



maanantai 15. lokakuuta 2012

"sä oot onnelinen, sokeekin pystyy sen näkemään"

Oon sanaton. En ymmärrä itteeni enää yhtään. Tai ainakaan sitä ajattelutapaa mikä mulla oli ennen. Luulin ja lopulta uskottelin itelleni, että kukaan ei välitä. Nyt ymmärrän kuinka paljon musta on koko ajan välitetty. 

Tänään kävin lukiolla ja yläasteella. Näin mun vanhoja opettajia. Äidinkielen opettaja, Luova ei tunnisanu mua ensin. Kävelin Luovaa vastaan lukion käytävällä, hän katso pitkään mut ei saanu päähänsä kuka olin. Luova lopulta tunnisti miut ja tuli kyselemään kuulumisia. Siinä me oltiin taas. Tälle opettajalle on kertonu kaiken. Luova on aina kuunnellu mua. Se tuli meille uutena opettajana, mutta osasin luottaa häneen alusta lähtien. Luovan avustuksella pääsin kolmannen kerran osaston suojiin ja muutenkii auttanu ja helpottanu mun koulunkäyntii. Viimeksi kun Luova näki mut olin jo paljo paremmas kunnos, mutta nyt opettaja ei ees aluks tunnistanu mua. 

Silloin tajusin, kuinka paljo oon oikeesti muuttunu. En oo ikinä ollu niin innoissani kysymyksestä "miten sulla menee?". Hymyilin ja itkin ilosta selittäessäni siitä, että mulla on kaikki hyvin, kuinka oon onnelinen ja suurin piirtein sujut omanitteni kanssa. Se kaikki oli sanomattakin selvää, Luova vaan halus kuulla ku mie sanon sen ääneen. Näin Luovan silmissä kyyneleet. Kuka sano ettei opettajat välitä? "mä oon ylpee susta...koska osaat vihdoin olla onnellinen". KUULINKO MIE OIKEIN?! Sanoko Luova oikeesti, että.. Heräsin siihen, että nyt onnellisuus on mulle arkee. Ennen se oli vaa jotain mitä mulla ei ollu. Unelmoin siitä, että oisin onnellinen, että saisin, osaisin ja haluaisin olla. Ei oo helppoo hymyillä ku on ensin vuodattanu joka ilta kyyneliä enemmän ku laki sallii. Mie kuitenkii tein sen. 

Lähettiin viel Oonan kanssa käymään yläasteella. Oli pakko päästä näkemään ruotsinopettajaa, Annea. Siinä on maailman paras opettaja. Ykskään oppilas ei oo ikinä sanonu pahaa sanaa Annesta. Niin ku Luovakii, myös Anne on pitäny huolta musta. Anne on nähny  sen kaiken. Ei ollu osannu vaan tunnistaa mitä oli tekeillä ku masennus kiristi otetta musta. Anne syyttää itteään siitä, että mun olo meni niin pahaks. Me ollaan puhuttu siitä monet kerrat. Oon yrittäny vakuutta, että se ei todellakaan ollu Annen vika, ite mie peitin sen kaiken niin hyvin. Koputin ruotsinluokan oveen ja joku uusista seiskoista avas oven. Näin Annen istumassa opettajanpöydän takana hämmästyny ilme naamallaan. Annella ei ollu kaikki hyvin, näin myös sen heti. "onks jotaa sattunu..?", niin, toi kysymys on kuultu monesti. Hymyilin, ja kerroin, että kaikki on hyvin. Anne halas mua, rutisti niin kovaa ku pysty. Sen huomas käsien tärinästä. Anne päästi irti, ja katto ku mie vaa hymyilin, hän hymyili takasin. Sitte saatii kuulla Oonan kanssa, että Annen isä oli haudattu eilen. Kysyttii, että miks ihmeessä Anne oli töissä sitte tänään jo. "oli pakko, kun näiden kokeet, ja mie tietty unohin korjata ne ja nytten sitte.... ja sitte vielä.. ja ja ja". Olin jälleen kerran naamatusten epäitsekkyyden perikuvan kanssa.

Ja sitten vielä sain puhua pitkästä aikaa Oonan kanssa. Jokainen sana, joka tuli Oonan suusta ulos lämmitti mun sydäntä entisestään. Se nainen on tilanteiden ehdoton kuningas, hallitsee sanansa paremmin ku moni muu. 






keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Paikkailen, koska alko ärsyttää :c


Juu siis tosiaan, katoin pariin kertaan ite ton edellisen videon ja alko kismittää se kun olin niin myrtsin olonen.
Se johtuu varmaan siitä aiheesta mistä puhuin ja pienen järjen taonnan jälkeen tajusin myös sen, että oon aika väsyny. Oon ollu muuten niin hyvä tuulinen ja pirttee ni en oo ees tajunnu, että pitäs nukkuu enemmän. Juu lässynlää enpäs selitä enempää :DD







Ps. pahoittelen paikoittaista sönköstystä. Se johtu ihan vaan siitä, että en osaa puhuu kameralle muutenkaa ja sitte ku on joku kuuntelemassa ni se on viel vaikeempaa :DD

sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Epämääränen mussutustuokio

Pahoittelen äänenlaatua tai siis sitä, ettei mitään äänenlaatua ole olemassa. Ja jossain kohtaa mun sanoista ei taho saada mitään selvää, koska aloin piipittää ja mutisemaan. Toivon, että pääasia tulee selville ja, että ymmärrätte mitä ajan takaa cc: