sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Muuntautumisleikki.

Pitkää oon miettiny, pyörittäny päässäni kaikenlaista, ajatellu.. Pitästäny merkille asioita, piirteitä itestäni. Oon hahmotellu kuvan, siitä mitä oon. Ulkonen olemus on muuttunu aika paljo. Se on muokattu, oon menny läpi aika monesta koneesta. Suurin piirtein samanlaisen käsittelyn on saanu miun ajattelutapa ja se, miten katson maailmaa tänää. 

Pysähyin. Oikeesti pysähyin. Jäin vaa paikoilleni. En saanu ajateltuu, sanottuu mitää. Ei voi olla. Ei oo totta. Mitä ihmettä? Tänää mie oon tasan just sitä, mitä ja millanen halusin vuos sitte olla. Tai puoltoista vuotta sitte, aika kauan halusin olla. En sitä saanu vaa sanotuks. Kielsin tavallaa, että haluisin parantuu. Mut nyt... Ei herraisä. Oli vaan pakko mennä peilin etee. Kattelin itteeni varmaan viistoista minuuttii ihan hiljaa. Oli vaan pakko kattoo. Ennen en voinu kattoo. Inhosin itteeni liikaa. Mut nytte se on ihan ok. Se on minä. Vihdoin viimein nään siit peilistä itteni, enkä jotain mitä on pakottava tarve vihaa.

Aloin sitte selaa vanhoi kuvia. Ei huh, huh. Se oon oikeesti ollu minä. Ihan ku nytten vasta heränny elämää. Ihan ku oisin ollu jossaa koomassa, ihan hukassa. Ehkä pikku hiljaa löydän itteni. Tai sitte vaa jatkan ettimistä viel pitkää. En osaa sanoo. Mut tänään oon sitä, mitä haluisin vuos sitte olla. Ja tänään oon siel, mis halusin vuos sitte olla. Ou damn. Nyt vast alan ymmärtää pikkusen tätä.


Nyt uskallan tehä tänkii. Valmistaudu johonkii hirveesee. Koht edessäs miun tieni sellaseks mikä oon tänää. Taivas varjele miltä oon näyttäny...













































niin mikä muutos? Hyvä olo näkyy ulospäin, todistettu juttu !

perjantai 16. marraskuuta 2012

Miten handlaan tän situationin?

Istun mukavasti sohvalla kannettava sylissäni, olkkarin pöydällä on teemukini. Tee on jo kerinnyt haaleta, mutta se ei ole nyt suurin huolistani. Olen täysin vieraassa asunossa, mikä tuntuu silti heti kodilta. Outoa... Tämä tulee kylläkin olemaan kotini jonkin aikaa, sillä kotona tehdään remonttia TAAS. Nyt on kaikki hyvin, vietin taas eilen upen päivän upeiden ihmisten kanssa. Sain paljon uusia ystäviä, opin lisää itsestäni.

Kuitenkin tänään aamulla heräsin omaan itkuuni.Olin nähnyt pitkästä aikaa unta, tai no, painajaista. Kaiken lisäksi, siihen painajaiseen oli koottu kaikki pelkoni. Painajais-mörkö hyökkäsi kimppuuni oikein kunnolla. Jotenkin alitajuisesti tiesin sen koko ajan olevan unta, mutta pelkäsin sen olevan totta.

Unessa masennus tuli takaisin voimakkaampana kuin koskaan. En näyttänyt sitä ulospäin, peitin kaikki haavani, joita oli enemmän kuin koskaan. Varastelin kaikilta lääkkeitä, ja ryyppäsin. Kesken koulupäivän sain puhelun, iskä oli ottanu liikaa, ja niin no... Lopulta jäin kiinni Mikolle. Siinä unessa se jätti mut saman tien. Itkin ja huusin, raivosin, kärsin, mutta kukaan ei enää nähny miun pahaa oloo. Sitte hyppärin Porvoonjokeen ympäripäissäni. Tähän uneni katkeaa,sillä heräsin oman itkuuni. Itkin hysteerisesti ainakin tunnin verran putkeen. Juuri tällä hetkellä, en tiedä mitään kamalampaa kuin tuon unen.

Kai tää paikka jotenkii muistuttaa Pajutietä liikaa. Sitä paikkaa mihin muutettii heti porukoiden eron jälkee. Siellä en pystyny nukkumaa, olin tosi ahdistunu koko ajan. Joten mietin vaa pystynkö olee tääl? Oon muuttunu niin paljo ja oikeestaan tää tuntuu jo kodilta, ihan jees kämppä. Mutta pahana tapana kun miulla on aina miettiä, mitä jos... Jos vaa päätän, et selviin ja en anna tän vaikuttaa muhun millää taval. Onks tää sit sillä selvä? Sovitaan, että on. Nyt haluisin vaan Mikon viekkuun ja kertoo sille kuinka paljon välitän.

maanantai 12. marraskuuta 2012

Mun sisälläni syttyi liekki.

Nyt on SAKKI Ry:n syypäivät takana päin. Ei huh, huh viikonloppu. Myönnän, mua jännitti aivan älyttömästi mennä sinne.  Tiesin, että siel olis vastassa taas paljon uusii ihmisii. Pelkäsin, että en kestäis sitä taas, mut jälleen se teki hyvää. Heti ku näin sen porukan, keiden kanssa tulisin sen viikonlopun viettää jännitys laukes. Kaikki oli aivan mahtavia!! Ohjelmassa oli erillaisia työpajoja ja luentoja. Se oli täydellistä. Viikonloppuun siis sisälty väittelyjä, leuntoja, avointa keskustelua kaikesta maan ja taivaan väliltä, ihan liikaa ruokaa, upee ilmapiiri, sain ajatella koko ajan, sekä tuoda esille sen, että miulla on ideoita ja, että haluun auttaa muita ja ajaa nuorten asioita, saunomista, uimista, pienimuotosta biletystä, yhdessä oloa ja vilpitön hyväksyntä kaikilta kaikkia kohtaan. Kaikki oli niin läheisiä keskenään tai no oli pakko olla,me saatii mahutettua 5 hengen porealtaaseen ylitte 17 ihmistä, tunnelma oli melko tiivis.

Opin viikonlopun aikana tosi paljo, ja kasvoin henkisesti. Löysin itestäni uusia puolia ja osasin olla aidosti omaitteni, ilman pelkoa. Osasin ja uskalsin heti olla omaitteni 50:nen täysin tuntemattoman ihmisen edessä. Tunsin oloni heti tervetulleeks ja tasavertaseks. Kaikki ihmiset oli niin ihania ja aitoja. Voisin elää uudestaan milloin vaa ton viikonlopun.



      Aamul venailees dösää Monninkyläs



                                       erittäin korkeelentosta :D


             edustus !


         Miun 'tyytyväinen' ilme Kaunan jälkee :d


       JOU TÄGÄILEES !






yritin hymyillä, mut oltii just lähös himaan ni ei onnistunu :c
(tän vikan kopion törkeesti facesta, sori Mikko)


keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Mene pois.

Tänään on ollu semmonen päivä ku oon oikeesti joutunu miettimaä miks oon olemassa... ilman tulosta. Oon ollu ihan jossaaa muualla ku tässä maailmassa, oon hukkunu pääni sisää pitkäst aikaa. Tavallaa on helpottavaa ku on toivoton ja masentava olo. Voi levätä, unohtuu omaa mieleesä, ilman muita ajatuksia. Moni on kysy mikä miun on, mut ei oo mikää. Oon hukassa, eksyny hetkeks reitiltä siinä se. Oon tämmönen ehk huomennakii, mut sitte nousen taas, tiiän sen. En haluu jäädä tähä olo tilaa, mut nyt tarviin vaa tilan hengittää, levätä, muitutella itelleni mistä oon menny läpi. Tukehtuisin kai tavallaan jos olisin ihan koko ajan ilonen ja reipas, tarviin tän tunteen aian välillä. Oon eläny kohta melkee kolme kuukautta täysin ilman tätä olotilaa, nyt tarviin tän. Kuulostaa varmaa oudolta, mut tält miusta tuntuu. Haluisin itkee, mut taaskaa ei itku tuu, vaan sekalaista tekstii mitä sie just nyt luet.



maanantai 5. marraskuuta 2012

Menneisyyteen ei voi vaikuttaa, pitää keskittyy tulevaan.

Tänää on 5. päivä. Illalla aloin kelaamaa sitä, aattelin, että jos itkin ahdistuksen etukätee pois, ni voisin päivällä olla ilonen ja omaitteni. Sitte huomasin jotaa outoo, itku ei tullu. Yritin ja yritin, mut yhen yhtäkää kyyneltä ei valunu mun poskee pitkin. Mietin kaikkia asioita, jotka on ollu mulle vaikeita ja arkoja. Kävin ne kaikki läpi, kaikki pelot, jokasen arven ja niiden syntytarinat, mut en itkeny. Mikää ei vaa koskettanu mua enää. Onnistuin keräämää mun harha-askeleet pois. Nyt, vihdoin ja viimein ymmärrän, että menneisyys on ollu ja menny. Sen ei tarvii vaikuttaa tähä päivää tai muhun mitenkää. Hyväksyn sen tosiasian, että oon tehny virheitä. Sellasia, joita en voi muuttuu, tai pyyhkiä pois. Sillä selvä. En enää kahlitse itteeni menneesee. Oon vapaa siitä. Ja miks en ois? Oonhan nyt uus ihminen. Oon menny niin monen jutun läpi, ja ne on muokannu mua. Oon muuttunu, kasvanu, oppinu. En oo se angstiteini, ei mulla oo ees enää samaa nimeä. On niin helpottunu olo. Oon taas askeleen lähempään sitä, että oon täysin terve. Ihan, ihan, täysin, täysin, kokonaan, kokonaan terve !!



lauantai 3. marraskuuta 2012

Sisälläni tummia musteläikkiä.

Kyllä niitä on vieläkin. Pahoja piirteitä ja ajatuksia. Olen itsekäs, omahyväinen ja aivan hajalla. Taas. Palasina, rikkoutuneena koko muun maailman edessä. Olen haavoittuva, itse olen itsestäni sellaisen tehnyt. Olen taas liian painava, henkisesti, vajoan, katoan, häviän. Uudelleen ja uudelleen. Pidän kyllä kiinni, parhaani mukaan yritän selvitä. Joskus vaan pitää nollata tilanne ja pysähtyä. Muistot virtaa mun läpi, en voi tarttuu niihin kiinni, eikä nekään enää yritä takertua muhun. Miks oon tämmönen? Miks en voi muuttua.. Haluisin sitä nyt enemmän ku mitään. Olla erillainen,olla kiltti ja kunnollinen, semmonen ihminen, jota on helppo rakastaa. Semmonen kenen elämää haluttais kuulua. Mut mie en oo. Oon tämmönen. Miut on liian helppo lokeroida ja unohtaa sinne lokeroon, sen oon huomannu. Harvat uskaltaa porautuu miun sisimpää. Todennäkösest pelätään, sitä arpien peittämää kuorta. Jälleen kerran, ite sen oon aiheuttanu. En haluu kuitenkaa pitää meteliä itestäni. Se ois tyhmää olettaa, että ihmiset haluu tuntee mut. Miks kukaa haluis? Mie olen mie,- korvattavissa oleva henkilö.

Oon kuitenkii huomannu sen, että on tänään semmonen ku halusin vuos takaperin olla. Ihmettelen miks halusin tulla tälläseks? Tänään haluan olla jotain muuta, mut todellisuus on se, etten tuu koskaan olemaa täysin tyytyväinen itteeni. Luulisin, se tuntuu olevan vaa sula mahottumuus. Miks voisin olla tyytyväinen itteeni, siihe ei oo mitään aihetta. Tai sitte en voi/pysty/halua nähä sitä. Ihmettelen taas, että miksi niin. Haluisin olla luonteeltani virheetön, mutta mitä enemmän yritän, sen paskemmaks sisältäpäin muutun.

Nyt jos vaan saisi itkee monta tuntii putkee, niin kauan, että pää ois kipee. Sen jälkee voisin vaa olla puhtaampo, parempi ihminen. En vaan enää pysty kunnol itkee. Tää on pelottavaa. Ennen itkemiin oli ratkasu kaikkee, se helpotti. Mut mitä teen nyt? En voi vaan sivuttaa pahaa oloo, se on ns "sairastettava" jotenkii ja sitte voin olla taas normaali, ilonen ja pirtee.