Tyhjyys.

Tässä mie yksin nökötän. Sohvalla, pidellen ihan liian iso läppärii sylissä, josta on lähteny yks näppäin irti. Henrin mielestä tää on ihan kamala ja hidas vekotin, mie tykkään tästä. Tää lämmittää ja suhisee sillee, ettei oo yksinäinen olo. Mutta pelkoa ei vie täkää rakkine pois. Tää tuttu, mut kuitenkii tosi vierras vanha talo saa miut itkemää äitiä. En tiiä miks, mutta en pelkää olla missää niin paljo ku täälä. Yksin. Ei Henrin kaa pelota niin paljoo, mutta kuitenkii vähäsen.

Siinä vaiheessa ku Henri astuu ovesta ulos jään nököttämään juuri siihe kohtaa missä oon. En liiku, en uskalla. Viimeks nökötin sohvan oikean puolimmaisessa nurkassa yli neljä tuntia. Pelko lamautti. Kaikki paha ottaa valtaan. Tuntuu, että ikkunoista tuijottaa joku, tuntuu, että täälä vanhassa vaaleensinisessä talossa on joku, joka haluaa miulle pahaa. Nii ja tietysti eihän miun puhelin toimi täälä. Yllättäen.

Kuulen päässäni askeleita, jotka lähenee. Kuulen jokun hengityksen. Nään varjoja. Eikä täällä ketään ole. Tiiän sen ku näpytän sen varovasti tuohon noin tietokoneen näytälle itelleni näkyviin. Mutta en siihen usko. Ei miun päässä oo tällä hetkellä tilaa uskolle. Pelolle on, sille on aina. Tuntuu taas, etten oikee osaa muuta ku pelätä. Sehän se helpointa on? kai? En tiiä, en oo oikee mitää muuta kokeille koskaa, ku pelkäämistä.

Enkä voi kieltää Henrii mihkää lähtemästä. Ei oo vaihtoehtoo ku olla ihmisten kanssa, mikä väsyttää miua tai nököttää täällä ja pelätä. Ehkä mie joskus viel totun tähä. Opin elämää sillee, että jännitän ja pelkään suurinpiirtein kaikkea.

Voi taivas... Koska miusta on tullu tämmönen arkajalka? Ärsyttää. Pelkään jääkaappia, mikä naksahtelee. Välkkyvät valot on kanssa aika kamalia. Ulkona puhaltavaa tuultakii osaan aika taitavasti jo luulla murhamieheks. Koska mie opin olemaan näin säälittävä? Mistä tää kaikki oikee on tullu? Oon varmaan saanu jonkuu näkösii vaikutteita Nasusta? Voisin maalta itteni pinkiks ja pukee raitapaidan päälle.

Enkä oikee osaa oppii tästä ylenpalttisesta pelkäämisestä pois. Oon ihan säälittävä. Nauran jo melkein itelleni. Mutten ihan uskalla, mitä jos täällä on oikeesti joku ja jos nauraisin ni se kuulis miut? En taidakkaa nauraa. Ja ruokin koko ajan miun omaa pelkoa, miun vilkas mielikuvitus on ku steroideja miun pelolle.


Huomaa, että miun päässä on sekavia ajatuksia, joten tässä teille sekavaa tekstiä. pahoitteluni!

Uupumus.

Rauhattomuus ottaa minut valtaansa. Hyökyaallot hakkaa mieleni reunoja vasten. Päässä pyörii, silmissä sumenee. Huudan, räjähdän, hajoan ja mitä typerimmän asian takia.

 Istutaan Henrin kanssa hiljaa autossa. Sisälläni kiehuu. Miksi miun piti taas olla tommonen? En tiiä, voiku tietäsin. Ajetaan pimeässä tuttuu mutkasta tietä, keskellä ei mitään. Tän kaiken pimeyden pitäs rauhottaa, muttei se rauhota. Henri ajaa seuraavalle bussipysäkille. "Kulta, mikä nyt tuli?", kuuluu epäröivä ääni vierestäni. Tiuskaisen vain, että haluan kotiin NYT. Pidättelen itkua.

 Viimeinkin päästään sinisen kodikkaan talon pihaan. Vajoan syvemmälle auton penkkiin, painan pääni vasten ikkunaa, vetäydyn aivan toiseen reunaan, niin kauas Henristä kuin vain pääsen. Tunnen olevani hirviö. Miten kukaan on voinut ikinä rakastua minuun? Henri ottaa kädestäni kiinni ja silittää. Pystyn rauhoittumaan hieman. Noustaan ulos autosta, halataan ja pyydän itkuisena päästä nukkumaan. En jaksa tehdä ruokaa, en syödäkkään. Haluan vain nukkumaan. Niin mie pääsenkin. Henri rauhoittelee, tekee kaiken sen eteen, että voisin hengittää edes vähän helpommin.

 Tiputan tavarani eteiseen, raahaan pienen mustan karvaisen laukkuni mukanani yläkertaan, se tuntuu painavan niin paljon. Heitän enimmät vaatteet lattialle ja sukellan isoon sänkyyn tyynyjen ja peittojen keskelle. Tärisen. Minua pelottaa. Henri tulee viereeni, kaivaa minut esiin peittovuoren alta, möyrii viereeni ja silittää niin kauan, että vastaan tasaisella tuhinalla olevani unessa. Herään pari kertaa itkuisena painajaisesta, mutta Henri paijaa ja silitää joka kerta niin kauan, että nukahdan. Minulla ei ole mitään hätää, koska Henri on siinä. Ulkoa kuuluu koiran vaimeaa haukkua. Se rauhoittaa. Ihan ku olisin taas pieni, asuisin isän, äidin ja Kallen kanssa saman katon alla. Niin kuin ennen. Ihan kuin kaikki olisi hyvin tämän hetken. Nukahdan taas ja herään vasta aamulla. 

 Kello on yksi iltapäivällä. Itken hysteerisesti ja Henri nousee vierestäni. Saan luvan nukkua vielä vähäsen. Kolmelta Henri saa minut hereille uudestaan. Itken. Väsyttää niin paljon. Pidän peitoista kiinni. Tahdon jäädä sänkyyn. Nukkua vain. Koko päivän. Ehkä kaksikin. Ainakin viikon. Loputtomasti. Henri silittää, nukahdan hetkeksi, herään taas, itken ja nukahdan uudelleen. Tappelen itseni kanssa,  Henri maanittelee parhaansa mukaan minua nousemaan ylös. Hieman neljän jälkeen pääsen ylös sängystä. Monen kyyneleen jälkeen olen tolpillani. Ja koko tämän pienen sodan ajan, jonka kävin omaa mieltäni vastaan Henri oli vierellä ja kannusti jaksamaan. Sama toistuu seuraavana aamuna ja seuraavana ja todennäköisesti myös ensi viikonloppuna. Pahempia on arkiaamut. Vain minä ja oma mieleni. Ei ketään joka olisi oikeassa ja antamassa ohjeita, joiden tietäisin olevan järkeviä.

Mielen murtaja

Antaisitko minulle hetken aikaa,

puhaltaa pois pahaa ilmaa.

Sekunniksi unohtaa maailman.

Nielen kyyneleet,

ja selkäsi takana syljen ne pois.

Rikon mieleni, rikon hymyn.

Piilotan sirpaleet,

hautaan surun silmiesi edessä.

Et saa nähdä heikkouttani,

koska en itsekkään sitä halua.

Lennän.

Karkaan.

Katoan.

Et sinä minua halua varusteltuna surulla,

koristeltuna mustilla ajatuksilla.

En löydä tälle sanoja, niitä ei oo. Kyyneleitä löytyy ja ei tuu loppuu.

Pelottaa.

Oon vahva.

tarpeeks vahva?

Enkö mie vois kerrankii olla tarpeeksi jotain.

Nään mustaa, valkosta ja harmaata.

Taas.

Antakaa jooko anteeks miulle.

En ehkä ookkaan super ihminen.

ouch! I have lost myself again.

Mie tahtois just nytten muuta ku olla yksin oman mieleni kanssa. Vaikka tiedän, ettei se ois yhtään hyvä juttu. Ainakaa pitemmän päälle. Haluisin vaan olla pieni. Huomaamaton, sallii itelleni jotain hyvää. Muttei liikaa hyvää. Tuskin loppupeleis oonkaan sen arvonen. Minkää arvonen? kuka tietää... Mistä nää ajatukset taas tulee? Kuka ne miulle taas työns? Miun päähän ne ajatuksen. Kuka päästi mun suusta ne sanat, "mie haluisin vaan pois.." Ei näin voi käydä enää. Tappelen tätä vastaa, itteni kanssa taas pyörin mieleni sisällä kehää. Vaikka lupasin, etten enää koskaa ajautus tähä tilanteeseen, että nään vaihtoehtona, sen, että poistuisin täst maailmasta. On huojentavaa itelleni, että se lukee nyt tossa. Tilanne ei siis ole niin paha ku se vois olla. Voisin pitää sen ajatuksen sisälläni, vaalia, valmistella, hieoa, sitä. Tehdä siitä kauniin itselleni. Ei se on ruma ajatus. Mutta silti sitä ajattelen, pikkuhiljaa siihen totun taas.

Huomasin sen tänään. Pitkän ajan jälkeen. Peilistä ei enää katsonut joku, jolla oli mielestäni arvoa. Siellä oli olento, joka hieman etoi minua. Lapsekkaan näköinen, pyöreä, mauton kuva. Sen minä näin. Näin itseni. Haluisin taas olla jotain ihan muuta ku oon.

Ja tiiän sen, että mie reagoin tällee ku miua pelottaa.
Haluisinki tietää, että mitä mie nyt pelkään?

Aika avata suu

Sinnittelin, pyristelin ja räpiköin. Selviin, kyl mä selviin. Ihan ite, yksin. Pystyn tähä, ei oo paha. Oon vahva. Mutten tarpeeksi. Ajattelin, ettei mun tarvis enää ikinä avata suutani kenellekkää "ammatti ihmiselle", mut ens torstaina mulla on aika koulupsykologille. Oon pettyny itteeni mut samalla ylpee, että tajusin näinkii äkkii, että apu ei ois pahitteeks. Silti tuntuu oudolta, kuitenkii liian tutulta tämmönen. Vaikka mikään ei oo enää samallalailla ku vaikka vuos sitte. Pystyn välittämään, mieli ei oo ihan kokonaa semmonen "ihan sama, mitä välii, ei kiinnosta" vaa tunteet on tallella. Silti oon vetämätön, valintojen ja päätösten tekeminen tuntuu haastavalta. Nukkuminen on vaikeeta, painajaisia, ei tietoo siitä onko hereillä vai nukkuuko. Saatan alkaa itkemää ilman mitä syytä. Itken hetken ja sitte vaa rauhotun. Pahaa oloa, pyörryttää, ahistaa, tuskanen olo, oon taas muuttunu ihan yli pelokkaaks. Säikähän pienintäkii asiaa. Ruokahalua ei oikeestaan ole. En haluais oikee tehä mitää, muuta ku vaan olla. Tuntuu, että melkein kaikki on liikaa vaadittu. Pelottaa, että tää menee viel pahemmaks. Pidän kynsin ja hampain kiinni, etten enää vajoais yhtää syvemmälle.

Onneks miulla on ihminen, jolle voin sanoo ja kertoo kaiken. Sellanen, joka ei säiky pois. On siinä lähellä, tukee parhaansa mukaan. Saa hymyn mun kasvoille, vaikka kukaan muu ei sais. Jaksaa sanoa ne samat asiat monta kertaa, koska tietää, että ne helpottaa mun oloo.

Sitä vaan, että oon tosi väsyny.
Mut jaksan, koska haluun.
En sen takii, että ois pakko.

Hengitä välillä.

Kävelin tänään ihan normaalisti töistä kotiin. Joku tuntu oudolta. Mietin ja mietin, kunnes tajusin, että nään sulaa asfalttia. Lumi alkaa sulaa pois, kohta kuuluu lintujen laulua, auringon paisteetta, joka melkee kirvelee silmii. Se mitä pelkään, on kohta taas täällä- kevät.

Kevät on sarjassaan niitä asioita, joita pelkään vaan sen takia, että joskus on käyny jotain. Asia, joka tulee, joka pitää kohdata ja elää. Liikaa muistoja, pahaa oloa, liikaa kaikkea, mitä ei saisi ajatella, käydä läpi tai elää uudestaan. Kevään myötä tulee myös 5.4. Typerä päivämäärien pelko ei vain mene pois. Ainut asia mikä siihen liittyy on ikävä muisto. En oo osannu ku pelätä sitä päivää, vaikka se ei ees oo sama päivä. Tavallaan. Yks numero eroo, siltikään ei sama, mutta pelottaa. Sen pitäs olla ilonen päivä, sillä tavallaa saan elää sen, vaikka luulin ja suunnittelin toisin.

En anna itelleni tilaa unohtaa sitä. Vaikka yritän keksi keinoi ja ajatella muilla tavaoilla, ei se unohu. Jos en koskaan voi unohtaa? Jos en ees haluukkaa. Tai sitte mua vaan pelottaa, ettei kukaan  muu muista, vaikka se oliskii helpotus, tavallaa. Kaikki on niin ristiriitasta. Tiedän mitä ihmiset haluis mun ajattelevan siitä päivästä, ne haluu, että oon tässä. Kait aika moni on kiitolliin, että VR oli myöhässä. Niin oon miekii, mut ääääh. Silti tekee pahaa. 

Ehkä myös sen takii sattuu, koska tiiän kuinka pahasti oon mun rakkaita ja läheisii ihmisii satuttanu sinä päivään. Haluisin pyyhkii sen pois, koko kevät sais kadota johkuu. Olla tulematta ja olematta. Koska keväisin mulla on ollu aina kaikista pahin olla. Silloin kaikki on kaatunu niskaa. Mitä jos tänä vuonnakii tule paha olo? Vaikka tiiän, ettei se tulis niin paha, mut silti. Tää on se heikko kohta, se aika ku pitää hitucen pinnistellä. Ja ku kaikki viel yleensä tykkää keväästä, toisin ku minä. Kevät on niin blaah, turhaa. Eikö vois vaa tulla suoraa kesä? Silloin oli jo helpompi olla.

En voi ikuisesti elää menneisyyden vankina. Haluisin, että tänä vuonna pääsisin jo täst pelosta eroo, kaikki muuttus, kokonaa, vihdoinki. Ei mulla oo mitää hätää nyt, ei tosiaan. Kaikki on hyvin. Joskus mie vaa tavallaa unohan hengittää. Mut ku siinä vaiheessa jos tulee yksii huono päivä, ni pelästyn aivan helvetisti. Alan miettimää liikaa ja se on sitte siinä, oon jumissa päässäni. Ei tän pitäs olla tämmönen ongelma, mutta ku se vaan on. 

Kaikella on tarkotus. Sen oon oppinu nytte tässä lähiaikoina. Jos nyt ois myös tarkotus lopettaa pelkääminen. Voisko se olla niin? Koska jos ilon jakaa jonkuu kaa ni se kaksinkertaistuu, jos surun jakaa jonkuu kaa se puolittuuu ni jos pelon jakaa jonkuu kaa ni eiks se silloin laimena tai puolitu tai tuu aiheettomaks tai jotaa?

Ymmärrys loppuu.

Ei se joulumieli sitte tullukkaa. Tuleeko se enää ikinä takas? Tää koko päivä on ollu ja tulee olemaa tuskaa. Kaikki ois ehk helpompaa jos ei tarvis esittää tekopirteetä ja ilosta. En vaa pysty tähä. Facebook on täynnä jouluntoivotuksii, tekstareit satelee "hyvää jouluu", mikää ei tuu tekee täst hyvää. Ei  mikään. En jaksa ees enää uskoo siihe. Olen negatiivinen nyt. Anteeks. Tää päivä vaan tappaa mua sisältä. Repii auki haavoja, joiden luulin jo muuttuneen vaa arviks. Jos nyt vaan pääsisin Mikon kainaloo turvaa tätä kaikkee, oisin onnellinen ja kaikki ratkeis.

Tukehun tähä kanelin tuoksuu.
Liikaa punasta.
Likkaa kaikenmaailman jouluvaloja.
Kaupallista paskaa.
Omapa on vikani.
Ku en osaa enää elää oikein tätä päivää.



Nii juu, joului vaa kaikille....

Sinä, minä vai me...

Ei tarpeeksi kaunis

tai laiha.

Ei syviä vangitsevia, sinisiä silmiä.

Ei virheetöntä ihoa tai täydellistä hymyä.

Ei pitkiä, tummia suklaisia hiuksia,

jotka olisivat aina nätisti.

Ei naurua, joka on kuin kauneinta sävelmää.

Ei tunteita, joita osaisi täysin tulkita.

Ei mitään tarpeeksi.

Ei koskaan tarpeeksi.

Tätä olen minä.

En ole tarpeeksi jotain Sinulle.

Luulin, että olisin.

Toivoin, uskoin, luotin siihen.

Turhaan.

Nyt pelkään.

Lupasit, ettet satuta.

Etten joudu yhtään kyyneltä takiasi vuodattamaan.

Uskoin sen.

Ja nyt joudun pettymään.

Sattuu.

Ahdistaa.

Tukahdun, kuin liekki ilman happea.

Pienen, katoan pois.

Pois sinun elämästäsi.

Siltä nyt tuntuu.

Korjaantuuhan tämä?

Haluatko edes saada meitä ehjäksi...

Voisin sanoa, että se on minulle

aivan sama.

Mutta kun se ei ole.

Kaikki olikii jo niin hyvin hetken.

Ois vaan pitäny muistaa,

 että miulla ei oo varaa olla onnellinen. 

Ainakaa jonkuu toisen kanssa.

Tähän on nyt tultu.

Tälläkin hetkellä tappelen itteeni vastaa.

Älä tee siitä.

Aamulla kaduttaa.

Veitsi ei ole ystävä.

On vaikeeta olla vahva, ku tärkein ihminen ei tue.

Sitä en voi vaatii.

Se ei oo mikää velvollisuus.

Nyt oon yksin.

Vaikka siltä on tuntunukkii jo jonkuu aikaa.

Miten handlaan tän situationin?

Istun mukavasti sohvalla kannettava sylissäni, olkkarin pöydällä on teemukini. Tee on jo kerinnyt haaleta, mutta se ei ole nyt suurin huolistani. Olen täysin vieraassa asunossa, mikä tuntuu silti heti kodilta. Outoa... Tämä tulee kylläkin olemaan kotini jonkin aikaa, sillä kotona tehdään remonttia TAAS. Nyt on kaikki hyvin, vietin taas eilen upen päivän upeiden ihmisten kanssa. Sain paljon uusia ystäviä, opin lisää itsestäni.

Kuitenkin tänään aamulla heräsin omaan itkuuni.Olin nähnyt pitkästä aikaa unta, tai no, painajaista. Kaiken lisäksi, siihen painajaiseen oli koottu kaikki pelkoni. Painajais-mörkö hyökkäsi kimppuuni oikein kunnolla. Jotenkin alitajuisesti tiesin sen koko ajan olevan unta, mutta pelkäsin sen olevan totta.

Unessa masennus tuli takaisin voimakkaampana kuin koskaan. En näyttänyt sitä ulospäin, peitin kaikki haavani, joita oli enemmän kuin koskaan. Varastelin kaikilta lääkkeitä, ja ryyppäsin. Kesken koulupäivän sain puhelun, iskä oli ottanu liikaa, ja niin no... Lopulta jäin kiinni Mikolle. Siinä unessa se jätti mut saman tien. Itkin ja huusin, raivosin, kärsin, mutta kukaan ei enää nähny miun pahaa oloo. Sitte hyppärin Porvoonjokeen ympäripäissäni. Tähän uneni katkeaa,sillä heräsin oman itkuuni. Itkin hysteerisesti ainakin tunnin verran putkeen. Juuri tällä hetkellä, en tiedä mitään kamalampaa kuin tuon unen.

Kai tää paikka jotenkii muistuttaa Pajutietä liikaa. Sitä paikkaa mihin muutettii heti porukoiden eron jälkee. Siellä en pystyny nukkumaa, olin tosi ahdistunu koko ajan. Joten mietin vaa pystynkö olee tääl? Oon muuttunu niin paljo ja oikeestaan tää tuntuu jo kodilta, ihan jees kämppä. Mutta pahana tapana kun miulla on aina miettiä, mitä jos... Jos vaa päätän, et selviin ja en anna tän vaikuttaa muhun millää taval. Onks tää sit sillä selvä? Sovitaan, että on. Nyt haluisin vaan Mikon viekkuun ja kertoo sille kuinka paljon välitän.

Mene pois.

Tänään on ollu semmonen päivä ku oon oikeesti joutunu miettimaä miks oon olemassa... ilman tulosta. Oon ollu ihan jossaaa muualla ku tässä maailmassa, oon hukkunu pääni sisää pitkäst aikaa. Tavallaa on helpottavaa ku on toivoton ja masentava olo. Voi levätä, unohtuu omaa mieleesä, ilman muita ajatuksia. Moni on kysy mikä miun on, mut ei oo mikää. Oon hukassa, eksyny hetkeks reitiltä siinä se. Oon tämmönen ehk huomennakii, mut sitte nousen taas, tiiän sen. En haluu jäädä tähä olo tilaa, mut nyt tarviin vaa tilan hengittää, levätä, muitutella itelleni mistä oon menny läpi. Tukehtuisin kai tavallaan jos olisin ihan koko ajan ilonen ja reipas, tarviin tän tunteen aian välillä. Oon eläny kohta melkee kolme kuukautta täysin ilman tätä olotilaa, nyt tarviin tän. Kuulostaa varmaa oudolta, mut tält miusta tuntuu. Haluisin itkee, mut taaskaa ei itku tuu, vaan sekalaista tekstii mitä sie just nyt luet.

Mitä ikinä eteeni tuleekaan kestän sen, valoisalla mielellä läpi polkujen pimeiden..

En oo koskaa vihannu maanantaita, toisin ku muut. Miulle maanantai on uusi alku. Uus viikko alkaa ja voi taas tehä asioita toisin oppii virheistään tai ainakii yrittää oppia. Aamu ei alkanu kyl hireen hyvin, ei tosiaan. En vois sanoo, että oisin noussu väärällä jalalla sängyst ylös, sillä tiputtauduin todetakseni sen, että olisin tosiaan hereillä. Raahauduin suihkua kohti, laitoin hoitoaineen ennen shampoota ja shampoon hieroin vartalooni. Vitun hienoa... Anteeksi kielenkäyttöni, mutta se ei tosiaan ollu miun aamu. Meillä olis ollu luokkakuva, mut päätin olla osallistumatta. Hiukset värjäämättä ja leikkaamatta, näytin koomasta heränneeltä, iso finni naamas. Ei kiitos kuvia tällä naamalla, lisäks olo oli kamala, kurkkuun sattu, ja nenä valu pahemmin ku Niagaran putous. Laitoin ryhmänohjaajalle viestin, että tulisin vasta toiselle tunnille kouluun, kun totesin, että olin koulukunnossa. Vielä matkahuolto ja POMO-talo välillä onnistuin failaamaa. Ostin Ärrältä kurkkupastillirasin ja en tietenkää saanu sitä auki. En tiiä miten se on mahollista mut ku mikää ei onnistu ni silloin mikään ei onnistu. Kävelin vähä matkaa, huusin ja melkein itkin ku se saatana muoviräpellys ei lähteny. Vaihoin kadun puolta ja FilmTownin kohalla mua tuli vastaa joku pukumies. Pyysin anteeks ja kysyin voisko se auttaa mua. Mies luuli, et halusin siltä rahaa ja selitti, ettei sillä oo yhtään kolikoita. Nenää niiskuttaen ja ääni kähisten selitin, että en saa sitä kirottuu rasiaa auki, samalla heilutin rasiaa. Mies nauro mulle päin naamaa samal ku se avas sitä rasiaa miulle. Ei se mitenkää pahasti nauranu, mut viel kääntyessää kulmaan taakse se katto olkasa yli ja nauro lisää. En jaksanu ottaa itteeni tommosest, kävelin vaa koulua kohti.

Koulus kaikki meni hyvin. Täydellisesti, mua ei oo kertaakaan ahdistanu koulussa, ainakaa silloin ku Osku on ollu paikalla. En osaa selittää miten tai miksi, mut siitä ihmisestä on tullu turvallinen, sellanen ahdistuksen ja pahan olon karkottaja. Nauroin ja kaikki oli hyvin. Hauskaa niin ku aina, mitään muuta ei voi olettaa ku HOTT A 12 on vauhdissa ! Sellanen perus pärinäpäivä, vaikka meijän ikävä matikanmaikka Hiekka tunkikii keittiö tunneille mukaa :c  Syötii yhes HOTT apinoiden kaa, ei siin ollu kaikkii, mut kaikki parhaat ♥ En oo vielkää tottunu et koulus saa niin hyvää ruokaa, jotaa kebabjuttuu, se jopa maistu ihan kebulta. Ja spotattii viel ruokajonos, et lisäpöydäl oli taas ylimääräsii. Eli ylijääneit herkkui pullii, leivoksii, kakkui, kuppikakkui ja sen sellasii. Maanantaina pöydältä sai poimii mukaasa muummoassa kuppikakkuja ja juustokakkuu. OM NOM NOM NOM NOOOM ! ♥

Koulusta kävelin Janitan ja Oskun kaa keskustaa. Janita meni Rilloo kahville ja Osku jäi viel miun seuraks venaa bösää. Nousin bussii ja samalla ku Osku katos näkyvist, tuli tyhjä olo. Olin varma, ettei se päivä tulis jatkuu enää niin hyvin. Havahduin siihen, et miun puhelin soi. Vastasin ja kuulin vihasen äänen. Tiedän virheeni, myönnän sen ja yritän oppii. Loppu matkan puhuin puhelimes, tai no kuuntelin ku miulle puhuttii. En ollu itkeny pitkää aikaa, mut näin sen kuinka bussikuski katto peilin kautta miten kyyneleet nuoli miun poskii. Yritin selittää, puollustella itteeni puhelimes, mut turhaa. Miulla ei oo mitään lieventävää asianhaaraa mitä voisin käyttää alibina miun paskamaiselle käytökselle. Ei mitään. Ite oon mokannu. En tiiä voinko enää paikkaa tätä kaikkee, mut samoja virheitä tuskin tuun tekee enää. Ainakii toivon nii. Kantapään kautta kai mie vaa opin. Vittu... Jos sallitte ilmaisun. 

Kävelin asuntolalle puhelin korvallani. Istuin rappusille ja kuuntelin nuhtelun loppuu. Istuin viel hetken paikallani. Päätin raahata itteni sisälle, yritin juosta äänettömästi käytävässä. Revin huoneeni oven auki ja tipuin lattialle. Itkin niin helvetisti ku vaa pystyin. Hakkasin kättäni kovaa lattiaavasten. Kuulin ku joku avas oven käytävää, sitte askelia, koputuksen ja sitte makasin jo Satun sylissä ja vaan itkin. Yritin kai selittää jotaa. Satu kuunteli ja autto parhaasa mukaan. Sitte kiipesin sänkyy, tarkotuksena oli nukkuu paha olo pois. Otin kuitenkii kynän ja paperii esille ja kirjotin sokeita ajatuksiani ylös...

 "kaikki oli liian hyvin. onnelisuus ei koskaa kestä kauaa, ainakaa miun kohal. kai onnee ja iloo on maailmas aina rajallinen määrä, se varmaan kiertää ihmiselt ihmiselle. oon kai jotenkii allerginen sille, se juoksee mua karkuu tai sitten sitä ei pysty vangitsemaan häkkilinnuks ja kantamaa mukanaa. tai sitte mie en osaa olla onnellinen. hetkes kaikki hajos palasiks, niist palasist pitäs jaksaa koota jotaa kaunista taas, mut mitä jos oon kyllästyny jo kasaamisee ja kauniisee? tai haluun elämältä enemmän, mitä jos en oikeesti haluu elämää ollenkaa. jos tää kaikki paska alkaa alusta, jos tän tarkotus on hajottaa miut. jos kaiken pitää loppuu kokonaa, jos se oli vaa paskaa sattumaa et juna oli myöhäs. jos en saakkaa miun virheit anteeks ennen ku lakkaan olemasta olemassa. On vaikeeta olla vahva ku seinät kaatuu päälle. anteeks."


Heräsin vähän ennen seittemää illalla. Menin vessaa ja pyyhin mustat kyynelten piirtojäljet pois poskiltani, harjasin hiukset ja kiskoin päälleni ison hupparin, sitten suuntasin olkkarii ihmisten keskelle. Katottii Unborn. HYI !!! Eka en panikoinnu, koska olin niin väsyny henkisesti. Aloin pikkuhiljaa heräämää taas eroo. Pelkäsin, huusin ja rutistin Jeren käden tunnottomaks. Aloin palaamaa tähän maailmaan. 

Yöllä kuitenkii maailma pysähty uudestaa. Siitä kirjotan lisää ku saan ajatuksen selväks.