Tyhjyys.

Tässä mie yksin nökötän. Sohvalla, pidellen ihan liian iso läppärii sylissä, josta on lähteny yks näppäin irti. Henrin mielestä tää on ihan kamala ja hidas vekotin, mie tykkään tästä. Tää lämmittää ja suhisee sillee, ettei oo yksinäinen olo. Mutta pelkoa ei vie täkää rakkine pois. Tää tuttu, mut kuitenkii tosi vierras vanha talo saa miut itkemää äitiä. En tiiä miks, mutta en pelkää olla missää niin paljo ku täälä. Yksin. Ei Henrin kaa pelota niin paljoo, mutta kuitenkii vähäsen.

Siinä vaiheessa ku Henri astuu ovesta ulos jään nököttämään juuri siihe kohtaa missä oon. En liiku, en uskalla. Viimeks nökötin sohvan oikean puolimmaisessa nurkassa yli neljä tuntia. Pelko lamautti. Kaikki paha ottaa valtaan. Tuntuu, että ikkunoista tuijottaa joku, tuntuu, että täälä vanhassa vaaleensinisessä talossa on joku, joka haluaa miulle pahaa. Nii ja tietysti eihän miun puhelin toimi täälä. Yllättäen.

Kuulen päässäni askeleita, jotka lähenee. Kuulen jokun hengityksen. Nään varjoja. Eikä täällä ketään ole. Tiiän sen ku näpytän sen varovasti tuohon noin tietokoneen näytälle itelleni näkyviin. Mutta en siihen usko. Ei miun päässä oo tällä hetkellä tilaa uskolle. Pelolle on, sille on aina. Tuntuu taas, etten oikee osaa muuta ku pelätä. Sehän se helpointa on? kai? En tiiä, en oo oikee mitää muuta kokeille koskaa, ku pelkäämistä.

Enkä voi kieltää Henrii mihkää lähtemästä. Ei oo vaihtoehtoo ku olla ihmisten kanssa, mikä väsyttää miua tai nököttää täällä ja pelätä. Ehkä mie joskus viel totun tähä. Opin elämää sillee, että jännitän ja pelkään suurinpiirtein kaikkea.

Voi taivas... Koska miusta on tullu tämmönen arkajalka? Ärsyttää. Pelkään jääkaappia, mikä naksahtelee. Välkkyvät valot on kanssa aika kamalia. Ulkona puhaltavaa tuultakii osaan aika taitavasti jo luulla murhamieheks. Koska mie opin olemaan näin säälittävä? Mistä tää kaikki oikee on tullu? Oon varmaan saanu jonkuu näkösii vaikutteita Nasusta? Voisin maalta itteni pinkiks ja pukee raitapaidan päälle.

Enkä oikee osaa oppii tästä ylenpalttisesta pelkäämisestä pois. Oon ihan säälittävä. Nauran jo melkein itelleni. Mutten ihan uskalla, mitä jos täällä on oikeesti joku ja jos nauraisin ni se kuulis miut? En taidakkaa nauraa. Ja ruokin koko ajan miun omaa pelkoa, miun vilkas mielikuvitus on ku steroideja miun pelolle.


Huomaa, että miun päässä on sekavia ajatuksia, joten tässä teille sekavaa tekstiä. pahoitteluni!

Uupumus.

Rauhattomuus ottaa minut valtaansa. Hyökyaallot hakkaa mieleni reunoja vasten. Päässä pyörii, silmissä sumenee. Huudan, räjähdän, hajoan ja mitä typerimmän asian takia.

 Istutaan Henrin kanssa hiljaa autossa. Sisälläni kiehuu. Miksi miun piti taas olla tommonen? En tiiä, voiku tietäsin. Ajetaan pimeässä tuttuu mutkasta tietä, keskellä ei mitään. Tän kaiken pimeyden pitäs rauhottaa, muttei se rauhota. Henri ajaa seuraavalle bussipysäkille. "Kulta, mikä nyt tuli?", kuuluu epäröivä ääni vierestäni. Tiuskaisen vain, että haluan kotiin NYT. Pidättelen itkua.

 Viimeinkin päästään sinisen kodikkaan talon pihaan. Vajoan syvemmälle auton penkkiin, painan pääni vasten ikkunaa, vetäydyn aivan toiseen reunaan, niin kauas Henristä kuin vain pääsen. Tunnen olevani hirviö. Miten kukaan on voinut ikinä rakastua minuun? Henri ottaa kädestäni kiinni ja silittää. Pystyn rauhoittumaan hieman. Noustaan ulos autosta, halataan ja pyydän itkuisena päästä nukkumaan. En jaksa tehdä ruokaa, en syödäkkään. Haluan vain nukkumaan. Niin mie pääsenkin. Henri rauhoittelee, tekee kaiken sen eteen, että voisin hengittää edes vähän helpommin.

 Tiputan tavarani eteiseen, raahaan pienen mustan karvaisen laukkuni mukanani yläkertaan, se tuntuu painavan niin paljon. Heitän enimmät vaatteet lattialle ja sukellan isoon sänkyyn tyynyjen ja peittojen keskelle. Tärisen. Minua pelottaa. Henri tulee viereeni, kaivaa minut esiin peittovuoren alta, möyrii viereeni ja silittää niin kauan, että vastaan tasaisella tuhinalla olevani unessa. Herään pari kertaa itkuisena painajaisesta, mutta Henri paijaa ja silitää joka kerta niin kauan, että nukahdan. Minulla ei ole mitään hätää, koska Henri on siinä. Ulkoa kuuluu koiran vaimeaa haukkua. Se rauhoittaa. Ihan ku olisin taas pieni, asuisin isän, äidin ja Kallen kanssa saman katon alla. Niin kuin ennen. Ihan kuin kaikki olisi hyvin tämän hetken. Nukahdan taas ja herään vasta aamulla. 

 Kello on yksi iltapäivällä. Itken hysteerisesti ja Henri nousee vierestäni. Saan luvan nukkua vielä vähäsen. Kolmelta Henri saa minut hereille uudestaan. Itken. Väsyttää niin paljon. Pidän peitoista kiinni. Tahdon jäädä sänkyyn. Nukkua vain. Koko päivän. Ehkä kaksikin. Ainakin viikon. Loputtomasti. Henri silittää, nukahdan hetkeksi, herään taas, itken ja nukahdan uudelleen. Tappelen itseni kanssa,  Henri maanittelee parhaansa mukaan minua nousemaan ylös. Hieman neljän jälkeen pääsen ylös sängystä. Monen kyyneleen jälkeen olen tolpillani. Ja koko tämän pienen sodan ajan, jonka kävin omaa mieltäni vastaan Henri oli vierellä ja kannusti jaksamaan. Sama toistuu seuraavana aamuna ja seuraavana ja todennäköisesti myös ensi viikonloppuna. Pahempia on arkiaamut. Vain minä ja oma mieleni. Ei ketään joka olisi oikeassa ja antamassa ohjeita, joiden tietäisin olevan järkeviä.

ouch! I have lost myself again.

Mie tahtois just nytten muuta ku olla yksin oman mieleni kanssa. Vaikka tiedän, ettei se ois yhtään hyvä juttu. Ainakaa pitemmän päälle. Haluisin vaan olla pieni. Huomaamaton, sallii itelleni jotain hyvää. Muttei liikaa hyvää. Tuskin loppupeleis oonkaan sen arvonen. Minkää arvonen? kuka tietää... Mistä nää ajatukset taas tulee? Kuka ne miulle taas työns? Miun päähän ne ajatuksen. Kuka päästi mun suusta ne sanat, "mie haluisin vaan pois.." Ei näin voi käydä enää. Tappelen tätä vastaa, itteni kanssa taas pyörin mieleni sisällä kehää. Vaikka lupasin, etten enää koskaa ajautus tähä tilanteeseen, että nään vaihtoehtona, sen, että poistuisin täst maailmasta. On huojentavaa itelleni, että se lukee nyt tossa. Tilanne ei siis ole niin paha ku se vois olla. Voisin pitää sen ajatuksen sisälläni, vaalia, valmistella, hieoa, sitä. Tehdä siitä kauniin itselleni. Ei se on ruma ajatus. Mutta silti sitä ajattelen, pikkuhiljaa siihen totun taas.

Huomasin sen tänään. Pitkän ajan jälkeen. Peilistä ei enää katsonut joku, jolla oli mielestäni arvoa. Siellä oli olento, joka hieman etoi minua. Lapsekkaan näköinen, pyöreä, mauton kuva. Sen minä näin. Näin itseni. Haluisin taas olla jotain ihan muuta ku oon.

Ja tiiän sen, että mie reagoin tällee ku miua pelottaa.
Haluisinki tietää, että mitä mie nyt pelkään?

Ymmärrys loppuu.

Ei se joulumieli sitte tullukkaa. Tuleeko se enää ikinä takas? Tää koko päivä on ollu ja tulee olemaa tuskaa. Kaikki ois ehk helpompaa jos ei tarvis esittää tekopirteetä ja ilosta. En vaa pysty tähä. Facebook on täynnä jouluntoivotuksii, tekstareit satelee "hyvää jouluu", mikää ei tuu tekee täst hyvää. Ei  mikään. En jaksa ees enää uskoo siihe. Olen negatiivinen nyt. Anteeks. Tää päivä vaan tappaa mua sisältä. Repii auki haavoja, joiden luulin jo muuttuneen vaa arviks. Jos nyt vaan pääsisin Mikon kainaloo turvaa tätä kaikkee, oisin onnellinen ja kaikki ratkeis.

Tukehun tähä kanelin tuoksuu.
Liikaa punasta.
Likkaa kaikenmaailman jouluvaloja.
Kaupallista paskaa.
Omapa on vikani.
Ku en osaa enää elää oikein tätä päivää.



Nii juu, joului vaa kaikille....

Sinä, minä vai me...

Ei tarpeeksi kaunis

tai laiha.

Ei syviä vangitsevia, sinisiä silmiä.

Ei virheetöntä ihoa tai täydellistä hymyä.

Ei pitkiä, tummia suklaisia hiuksia,

jotka olisivat aina nätisti.

Ei naurua, joka on kuin kauneinta sävelmää.

Ei tunteita, joita osaisi täysin tulkita.

Ei mitään tarpeeksi.

Ei koskaan tarpeeksi.

Tätä olen minä.

En ole tarpeeksi jotain Sinulle.

Luulin, että olisin.

Toivoin, uskoin, luotin siihen.

Turhaan.

Nyt pelkään.

Lupasit, ettet satuta.

Etten joudu yhtään kyyneltä takiasi vuodattamaan.

Uskoin sen.

Ja nyt joudun pettymään.

Sattuu.

Ahdistaa.

Tukahdun, kuin liekki ilman happea.

Pienen, katoan pois.

Pois sinun elämästäsi.

Siltä nyt tuntuu.

Korjaantuuhan tämä?

Haluatko edes saada meitä ehjäksi...

Voisin sanoa, että se on minulle

aivan sama.

Mutta kun se ei ole.

Kaikki olikii jo niin hyvin hetken.

Ois vaan pitäny muistaa,

 että miulla ei oo varaa olla onnellinen. 

Ainakaa jonkuu toisen kanssa.

Tähän on nyt tultu.

Tälläkin hetkellä tappelen itteeni vastaa.

Älä tee siitä.

Aamulla kaduttaa.

Veitsi ei ole ystävä.

On vaikeeta olla vahva, ku tärkein ihminen ei tue.

Sitä en voi vaatii.

Se ei oo mikää velvollisuus.

Nyt oon yksin.

Vaikka siltä on tuntunukkii jo jonkuu aikaa.

Kuka lupas, että tää maailman on helppo paikka? Ei kukaan myönnä ainakaan.

Tää viikko on ollu aika kamala. Liikaa itkuu,  liikaa ahdistusta. Puhelin on tippunu liian monesti kädestä, vaan sen takii, etten pysty vastaamaan ja sanomaan mitä mietin. En pysty, se satuttais. Oon kans viel vahvemmin havahtunu siihe kuinka musta pidetään huolta, tai no jotkuu pitää jotkuu ei. 

Sekosin päivissä. Miulla ei oo mitään hajua mikä päivä oli kyseessä.. Oon voittanu mielini, juossu yhen aikaan yöllä paskasta hiekkatietä ambulanssia vastaa. En oo varmaan koskaa pelänny niin paljoo. Kaikki näytti pelottavalta, katulamput, tuuli ulis. Piti vaan olla rohkee, ei ollu muuta vaihtoehtoo. Minuutti tuntuu tunnilta, aika voi loppuu kesken. Siinä vaiheessa pysähdyin kokonaan. Kaikki loppu miun sisällä. Seuraavan päivän pystyin olemaan ihan normaali. Sitä seuraavaa en. 

Sinä hetkenä ku oisin eniten tarvinnu halausta ja lupasuta siitä, että kaikki järjestyy jokainen ihminen vaan juos mua karkuun. Kukaa ei kysyny mikä mulla on, katto vaan sivusta. Ymmärrän sen. En oo katkera, ihmettelen vaan. Aloin kuitenkii rauhottuu pikkuhiljaa, oli pakko rauhottuu. Matikantunnin aikaa meil oli joku työkyky juttu. Puol luokkaa oli josaa, ja opettaja katos. Olin hajota kokonaa palasiks. "tyttö rakas, kuuntele kanssani muusiikkia", Osku vaa sanoo ku itkin kuinka mua ahdistaa. Laitoin napin korvaa ja pidin kynää tärisevässä kädessäni. " tyttö itke vaan, vaikkei se kyllä mitään auta, ei, ei. mut ei se haittaakaan." Jep, kappale oli Pyhimyksen Prinsessa. Käänsin päätäni äkkii Oskusta pois päin, en halunnu, et se näkee miun itkevän. Vaikka veikkaan et se kyl tajus kaiken. Jokanen biisi, jonka kuulin helpotti miun oloo. Luulen, et se oli tarkotuskii, en tiiä, tai sitte vaan sattumaa.

Ootan, et tää viikko loppuu ja tulee maanantai. Uus viiko, uus alku. Voin olla ilonen ja onnellinen, tehä parempii päätöksii ja valintoja. Jälleen taas sekavaa tekstiä, lupaan yrittää koota ajatuksiani. Kyllä tämä tästä c:

Päivä minun silmieni läpi

Aloin yöllä miettiä. Yritin etsiä vastauksia , mutta mun pääi oli vaan täynnä kysymyksiä. Se mitä olen miettiny ja kysyny tosi monelta, se valvotti taas. Kysymys kuuluu: miksi minä? Itkin kääriytyneenä peittoon sängyllä ja nojasin nurkkaan. Se paikka on jo liiankin tuttu, mutta oudolla tavalla turvallinen. Voin luottaa siihen, että nojatessani oman pieneen kulmaukseeni pysyn pystyssä. Se ei kaadu, eikä petä. Rullasin hieman sälekaihtimia auki. Huomasin, että on ainakin jo keski yö koska katu lamput paloi. 

Itkin vielä vähän enemmän. En pidä siitä, koska mulle on opetettu, että se on heikkouden merkki, sen takia itken usein kun oon yksin, on sellanen pakottava halu pitää sitä luuloo yllä, että oisin muka vahva. Katsoin kelloa ja hätäännyin, se oli jo puoli kolme. Ihan niin ku ennenki, uni ei vaan tullu. En ajatellut mitään ennen kun sanoin ääneen itselleni "mä en haluu enää aamulla herätä". Se oli tullu takasin. Se paha ajatus. Omasta mielestäni se ei ole paha, mutta minulle on sanottu, että se olisi. Sen takia yritä opetella siihen ettei niin saisi ajatella, mutta mä ajattelin niin taas. Yritin tukkia korvani, mutten tajunnut sitä että ajattelin itse niin. En voi olla kuuro omille ajatuksilleni, joku muu voi olla mutta en minä. Ajattelin pahaa ajatusta ja käskin ääneen sen mennä pois. Taistelin sitä vastaan etten olisi tehnyt mitään typerää. Nyt en saa lipsua, nyt en voi vajota enää uudestaan.

 Yritin lopettaa itkemisen ja toistelin päässäni "itsensä satuttaminen on väärin, itsensä satuttaminen on väärin..." Olen ollut kohta puoli vuotta tekemättä itselleni pahaa, nyt en voi antaa periksi. Tästä kohtaa muistikuvani katkeaa. Filmi jatkuu vasta siitä kun herään ja katson kelloa, se on hieman yli viisi. Herätessäni olin jo ihan rauhallinen ja pystyin ajattelemaan järkevästi. Olin pystynyt pitämään kiinni ja olemaan antamatta valtaa masennukselle. Siitä kaikesta on liian vähän aikaa. Hieman yli vuosi viimeisemmästä itsemurha yrityksestä, pääsin vasta takaisin suljetulta, se kaikki on liian lähellä. Muistan sen kaiken liian selvästi, minun on vaikea erottaa mikä on elävä muistikuva ja mikä on sitä kun masennus ottaa minusta taas otteen ja tulee takaisin. Kaikista pahinta on se, etten pääse karkuun, en voi pakoilla sitä. Ja kaikki tämä siksi koska en voi hyväksyä sitä tosi asiaa että minulle on diaknosoitu vakava masennus. Luulen, että kaikilla ihmisillä on ainakin jossain tilanteessa ollut ajatus "ei minulle voi käydä noin". Siinäpä se. En usko vieläkään, haluan kieltää, haluan että kaikki paha olisi ollut vain unta. Pystyisin varmaan hyväksymään kaiken tapahtuneen jos osaisin yhdistää siihen kaikki tunteet, mutten osaa. Tiedän vain, että minulla on ollut tosi paha olla ja että olen suunnitellut sellaista teko jota kukaan ei koskaan tulisi täysin ymmärtämään. Tiedän syyn miksi masennuin, tiedän tavallaan syyllisenkin, mutta en osaa syyttää kuin itseäni.

Aamulla kun kello soi olisin vaan halunnu jäädä nukkumaa. Olin niin loppu. En olis halunnu herätä ollenkaan, olisin halunnu, että kaikki ois vaan loppunu, ettei mua olis enää, vaikka niin ei sais ajatella. Tiputtauduin sängystä alas, tunsin pienen kivu kädessäni, tunsin että olen elossa. Katoin itteni peilistä, silmtä oli vielkii punaset, kyynelten suola oli kiteytyny poskille. Hankasin naamaani, että suola raaputtuis pois ja ettei kukaa tajuai mitään. Oli pakko meikata ja laittaa hiukset edes jotenkii, koska muuten tulis vaa enemmän paha mieli ku kattoisin peilii.

Kävelin tai no ennemminkii laahasin jalkojani vastahakosest. Olin jotenkii ihan yksi. Kaikki näytti tosi synkältä. Oli tosi vapauttavaa olla ajattelamatta yhtään mitää. Se on yhkä ainut hyvä puoli väsymykses, se ettei jaksa ajatella. Heti kun näin Tiian aloin selittää tarinaa mun aamusta. Kyllä, mun on pakko alaa höpöttää jotaa ku nään kaverin. Olisin varmaan alkunu itkemään koulun pihalla jos en olis menny Tiian kaa samaa matkaa. Mussa ei varmaan päälle päin ollu mitään outoa, paitsi se etten oikein ollu löytäny tänä aamuna mitään mukavia vaatteita. 

Joka sella oppitunnilla ajattelin omiani. Välillä yritin herätellä itteeni takas tähä maailmaa, mutta se ei onnisunu, joten päätin lopetaa energian tuhlaamisen moisee turhuutee. Se näky tokavikalla tunnilla. Meillä oli kyl sopimus, etä ollaa hiljaa vaikka opettaja kysyis jotain, mut minä vaa kirjotin sen tunnin omia ajatuksiani ylös, että muistaisin ne. Se oli mun mielestä sillä hetkellä tärkeempää ku opiskelu, oli pakko saada kiinni omista ajatuksista. Vikalle tunnilla oli ruotsi. Se tunti tuli tarpeeseen. Meijän ruotsin opettaja on omaa laatuaan. Se tietää koko mun tarinan ja on aina auttanu mua. Se tietää, ettei rehtoria kiinnosta mun olo vaan se, miten herra rehtori pääsee helpommalla. Sen takia ruotsin opettaja on usein auttanu mut pois pulasta jos oon sanonu jotain tyhmää.

Tulin kotii ja kohtasin kaaoksen omassa huoneessani. En muistanukaa, että tää oli näin pahas kunnos. Olis pakko siivota, tulee vaa paskempi mieli kun pitää olla tälläse kaatopaika keskellä, mutten vaa jaksais siivota, sen on nyt liikaa vaadittu. Nyt mä en jaksa, vaikka olis pakko, mutta huomenna mä nousen, se on varmaa. Huomenna kaikki on paremmin. Tänää otan kaks lääkettä, että saan nukuttuu, koska siellää psykiatri käski tehä, mutta toisaalta pelottaa se ettei se jäis kahteen, että otaisin jotain muutaki, vaa sen takii koska nyt on huonompi päivä. Tiedän kyllä, ettei itselääkitys auta, siitä menee vaa pää sekasin, se on nähty monet kerrat. Tiedän myös sen, että pystyn vastustaa houkutsta, oon pystyny jo tosi kauan, sen takii pystyn jatkossakii. Oon selvinny tähän päivää asti, joten miks en selviäis jatkossakii?