maanantai 27. lokakuuta 2014

Ajatuksia.

Teinkö kaiken se, mitä tehtävissä oli?
Voisinko vielä tehdä jotain lisää.
Loppuiko aikani, onko nyt jo liian myöhäistä?
Miksei kukaan vastaa?
Kenen sormien välistä aikani valuu,
jos ei omieni.
Voin kuulla kuinka viisarit lyö.
Hitaammin.
Sekuntteja venytellen,
kepeästi,
unisen kissanpennun tapaan.




Opimme sanomaan "kiitos",
mutta koska opimme tarkoittamaan sitä?
Maailmassa on kolme valhetta:
kiitos, anteeksi ja rakkaus.
Oletko koskaan valmis valheenpaljastustestiin?
Tai antamaan anteeksi kaikki kolme valhetta?



Lennä kuuhun ja takaisin.
Kerro minulle, 
näytinkö edes sieltä saakka tarpeeksi pieneltä,
että jaksaisit pitää minut sylissäsi hetken.
Kaksi ajatusta hajalla lattialla.
Vain kaksi.
"mitäs jos sittenkin..."
Sekä hänen kaksoisveljensä,
"...ei kuitenkaan, ei ikinä minulle"


Jos saisin päättää,
kieltäisin maanantain lailla.
Poistaisin sen hetken,
kun pyörryn paniikin voimasta ruokalan lattialle.
Kaikki se olisi olematta.
Kolme tuntia keveyttä.
Aikaa hengittää.
Viiden minuutin sukellus,
mihin meinaa hukkua.
Tässä olen minä.
Tiedä se.
Olen tässä niin kauan kun vaaditaa
ja senkin jälkee tuhat vuotta lisää.
En muutu.
En uskalla.
Haluahan oppia jossain vaiheessa tuntemaan itseni.
Tietämään, miksi olen heikko.



lauantai 25. lokakuuta 2014

Kylmää kahvia.

Korvissani soi kappale
soitettuna kitaralla,
mitä en malta tunnistaa.
Ääni vaeltaa mielessäni.
Se suunnistaa ja etsii kohtaa,
jota voisi koskettaa.
Kylmää kahvia,
kitkerää ja vahvaa.
Vain pieni tippa mukin pohjalla,
se on jäljellä aamukahvista.
Kylmempää kuin ilma ulkona.
Uskallan väittää,
että se ei ole kylmempää kuin sydämeni,
mutta yhtä kitkerää kuin minä.
Huivi ympärilläni.
Se peittää minusta jokaisen kohdan,
jota olen oppinut inhoamaan.
Vihaamaan.
Häpeämään.
Tahtoisin vain lisää kahvia,
mutta pitäisi odottaa, että se on kylmää.
Yhtä kylmää kuin ilma ulkona.
Minä en malta,
en millään malta.
Tuhat ja yksi ajatusta hajottamassa mieltäni.
Särkemässä onnellisuutta ja kitkerää sydäntäni.
Makeaa, imelää, sitä se tarvitsisi.
Mutta ei sokeri liukene tarpeeksi nopeasti kylmään.
Lämpöä ja välittämistä tarvittaisiin lisäksi.
Kitara soi ja minä teeskentelen rauhallista.
Mietin, että en oikeasti edes pidä kahvista.
Ymmärrän, että kaikkea voi oppia sietämään.
Aivan kaikkea, paitsi ikävää.

torstai 23. lokakuuta 2014

Puolivuotta ikävää.

Puolvuotta. Niinkö kauan jo? Moni on miulle sanonu, että tää helpottaa ajan kanssa. Miten se voi helpottaa, ku ikävä vaan kasvaa joka päivä suuremmaks. Se pala kurkussa kasvaa, koko ajan on vaikeempi hengittää ja nieleskellä sitä oloo. Mut Julia oli ainut joka perusteli tuon väitteen. "Marskuli kuule, jossain vaiheessa se ikävä ei enää voi kasvaa. Siitä tunteesta tulee turta ja se alkaa puuduttamaan". Noi sanat helpotti enemmän ku mikään. Vaikka tuntuu pahalta, mut ne lohdutti suunnattomasti.

Viime sunnuntaina Saara tuli käymään. Tiesin, että maanantaina tulis puolvuotta täyteen. Me puhuttiin Sarben kanssa iskästä. Muisteltiin, kauan. Ja sitte tuli itku. Tai oikeestaan kyyneleet vaan valu, en itkeny. On niin lohduttavaa puhuu jollekkii iskästä kuka on tuntenu iskän. Koska tiiän, etten koskaan osaa tarpeeks hyvin kuvailla millain faija oli Julialle tai Jesselle. Ku me puhuttiin Saaran kanssa mä pystyin niin elävästi muistamaan kuinka faija vei meijät aina korkkaamaa laskukauden Messilään. Pitkästä aikaa mie muistin miltä iskä oikeesti näytti. Ihan ku faija olis ollu istumassa siinä vieressä. Se muistikuva tuntu niin lohduttavan todelliselta. 

Maanantai tuli ja meni. Samoin tiistai. Sitten tuli keskiviikko ja keskiviikko ilta. Ja jostain vaan taas muistin miltä iskän ääni kuulosti. Se kaiku miun päässä. Muistin miltä iskä näytti ja miltä se kuulosti. Istuin keittiössä koneen ääressä ja kuvittelin iskän miun viereen juoman kahvia miun kanssa. Mä vaan olin ja itkin. Ja sitten musta tuntu, että iskä katos. Taas. Ihan niin ku iskä ois kuollu uudestaan. Mä hajosin. Olin menossa hakemaan takkia, että pääsen tupakalle, parvekkeelle puhumaan iskälle. Tipahin keittiön lattialle. Itkin, huusin ja raivosin. Puolentunnin jälkee sain kaivettuu puhelimen taskusta ja laitettuu Jesselle viestin. Ne kymmenen minuutti mitkä Jessellä kesti vastata, tuntu vuodelta. Ovikello soi ja sain raahattua itteni aukasemaan oven. Heti ku sain avattua oven Jesselle mä tipahin eteisen lattialle. Hengittäminen tuntu vaikeelta, mut miulla ei ollu mitään hätää enää. En ollu yksin. Itkin ja yritin puhua miltä musta tuntu. Muutamia lauseita sain ulos suustani. Me vaan istuttiin eteisen lattialla. Itkulle ei vaan näkyny loppua. "Tiiäkkö, ei oo mittää hättää", Jesse sano ja mie uskoin. Aina välillä sain melkein itkun loppumaan, katoin Jesseä ja aloin itkemään, koska ei ollu mitään hätää. Itkin lopulta ihan vaan sen takia, että vihdoin se itku tuli ulos. Itkin, koska miulla oli niin turvallinen olla. Itkin, koska Jesse tuli auttamaan. Itkin, koska kaikki oli hyvin vaikka kaikki tuntukii välillä pahalta. Sitten Julia tuli kotiin. Istu meijän kanssa lattialle, halas miua ja rupesin taas vollottamaan. Sitä ei kestäny enää kauaa ja sitten me naurettiin. Makoiltiin lattialla ja naurettiin niin, että mahaan sattu. Ja miusta tuntu, että iskä näki sen jostain tuolta ylhäältä ja kiitti miun kanssa, että nuo kaks marakattia on olemassa.

torstai 16. lokakuuta 2014

Vain kirjaimia.

Putoavia lehtiä.
Keltaisia ja oranseja,
kaiken värisiä näiden väliltä.
Mutta minä en välitä.
Ei silläkään mitään väliä.
Mutta se mitä on meidän välillä,
tai siis välissä.
Kaksi metriä etäisyyttä.
Annetaan sen olla.
Tarpeeksi lähellä.
Tunnen lämmön ja kuulen äänesi.
Tarpeeksi kaukana.
Et voi satuttaa.
Voit kysyä, minua ei kukaan pakota vastaamaan.
Voin juosta, karata koska vain.
Kidutan itseäni,
Mutta kukaan muu ei enää ikinä niin saa minulle tehdä.
Nään itseni takapihalla.
Lehtinä,
Rikottuna ympäriinsä.
Keltaisina ja oransseina.
Kaiken värisinä niiden väliltä,
Eikä kukaan välitä,
ei kukaan huomaa,
minussa on miljoona väriä,
Ihminen olkoon värisokea.
Olenhan minäkin.
Mutta en tunteistani vaiti 
tai sinun äänellesi kuuro.

torstai 9. lokakuuta 2014

Olen onnellinen, mitä sä luulit?

Eilen kello 11 reikäreikä aamulla pimputin Jessen ovikelloa. Jessen kämppis aukas oven sillävälin ku Jesse keräs ittesä unisena sängyn pohjalta. Annoin Nissanin avaimet Jesselle joka oli lupautunu toimimaan miulle kuskina ja sitten matka kohti etelää starttasi.

Päälle 600 kilometriä, päälle 12 tunti, yli 6000 kaloria. Nauramista, päättömiä läppiä, liikaa tupakkaa. En muista koska viimeks oisin nauranu niin paljo, mahan kipeeks.

Suunnattiin eka Porvooseen ja siitä asuntolalle moikkaamaan Ailia. Aili nauraa räkättii miun puheelle, ku tuo Savon murre on tupannu vähä näköjää tarttumaa. Kinttupolkua melkein Korialle asti. Jessellä oli vaikeuksia saada päähäsä miten se Koria oikein sanotaan, korja, koiria, korea. Mitä näitä nyt on. Siellä höpöteltiin hyvä hetki Saaran kanssa ja naurettiin vähä lisää. Ensimmäinen kysymys minkä Saara kysy ku päästiin pihaan oli, "paljo sä oot juonu?". En mitään, en tippaakaan, silti miulla oli aivan tajuttoman hauskaa. Ehkä väsymyksellä oli osuutta asiaan tai sitte se oli vaan hyvä matkaseura.

Korialta ajettiin Kausalaan morottamaan lisää ihmisiä. Ongelmoitiin paluumatkan syöpöttelyä ja lopulta päädyttiin Nastolaan täyttämään masuja. Jesse päätti vaatimattomasti vetästä Ylipäällikön ranuineen ja lippareineen. Pohjaton kaivo oli täyttynyt. Ehkä. Kuunneltiin koko matka hyvvee mussiikkii ja laulettiin iloisesti mukana.

Heinola- Jyväskylä välillä raikasi suomipoppi enemmän ja vähemmän. Minuu ei enää yhtää haitannu, etten osaa laulaa. Vedettiin niin tunteella jokanen kappale mikä radiosta tuli. Välillä kunnolla ja nätisti hoilaten ja välillä ihan päin helvettiä mouruten. 

Lopulta ku pääsin oman sänkyy nukkumaan oli olo omituinen. Jotenkin vaa koko miun mielen valtas puhdas onnellisuus. Olin rättiväsyny ja miun olemattomat vatsalihakset huus armoa 12 tunnin melkein taukoamattoman nauramisen jälkee. Laitoin silmät kiinni ja nukahin melkein samantien. Aamulla lähin vähä väsyneennä, mutta silti edelleen iloisella mielellä psykologille. Säälin kyllä hieman Jesseä, joka lähti kaheksaan kouluun ja tulee siellä viettämään kymmenen tuntia. Mutta se kesti minuu kakstoista tuntia, joten ei tuo koulupäivä sinänsä kuulosta pahalta, hahah.

En voi muuta sanoa ku, että oli aivan mahtava reissu ja todellakin tiedän kenelle antaisin maailman paras naapuri- palkinnon.