maanantai 30. joulukuuta 2013

Tyhjyys.

Tässä mie yksin nökötän. Sohvalla, pidellen ihan liian iso läppärii sylissä, josta on lähteny yks näppäin irti. Henrin mielestä tää on ihan kamala ja hidas vekotin, mie tykkään tästä. Tää lämmittää ja suhisee sillee, ettei oo yksinäinen olo. Mutta pelkoa ei vie täkää rakkine pois. Tää tuttu, mut kuitenkii tosi vierras vanha talo saa miut itkemää äitiä. En tiiä miks, mutta en pelkää olla missää niin paljo ku täälä. Yksin. Ei Henrin kaa pelota niin paljoo, mutta kuitenkii vähäsen.

Siinä vaiheessa ku Henri astuu ovesta ulos jään nököttämään juuri siihe kohtaa missä oon. En liiku, en uskalla. Viimeks nökötin sohvan oikean puolimmaisessa nurkassa yli neljä tuntia. Pelko lamautti. Kaikki paha ottaa valtaan. Tuntuu, että ikkunoista tuijottaa joku, tuntuu, että täälä vanhassa vaaleensinisessä talossa on joku, joka haluaa miulle pahaa. Nii ja tietysti eihän miun puhelin toimi täälä. Yllättäen.

Kuulen päässäni askeleita, jotka lähenee. Kuulen jokun hengityksen. Nään varjoja. Eikä täällä ketään ole. Tiiän sen ku näpytän sen varovasti tuohon noin tietokoneen näytälle itelleni näkyviin. Mutta en siihen usko. Ei miun päässä oo tällä hetkellä tilaa uskolle. Pelolle on, sille on aina. Tuntuu taas, etten oikee osaa muuta ku pelätä. Sehän se helpointa on? kai? En tiiä, en oo oikee mitää muuta kokeille koskaa, ku pelkäämistä.

Enkä voi kieltää Henrii mihkää lähtemästä. Ei oo vaihtoehtoo ku olla ihmisten kanssa, mikä väsyttää miua tai nököttää täällä ja pelätä. Ehkä mie joskus viel totun tähä. Opin elämää sillee, että jännitän ja pelkään suurinpiirtein kaikkea.

Voi taivas... Koska miusta on tullu tämmönen arkajalka? Ärsyttää. Pelkään jääkaappia, mikä naksahtelee. Välkkyvät valot on kanssa aika kamalia. Ulkona puhaltavaa tuultakii osaan aika taitavasti jo luulla murhamieheks. Koska mie opin olemaan näin säälittävä? Mistä tää kaikki oikee on tullu? Oon varmaan saanu jonkuu näkösii vaikutteita Nasusta? Voisin maalta itteni pinkiks ja pukee raitapaidan päälle.

Enkä oikee osaa oppii tästä ylenpalttisesta pelkäämisestä pois. Oon ihan säälittävä. Nauran jo melkein itelleni. Mutten ihan uskalla, mitä jos täällä on oikeesti joku ja jos nauraisin ni se kuulis miut? En taidakkaa nauraa. Ja ruokin koko ajan miun omaa pelkoa, miun vilkas mielikuvitus on ku steroideja miun pelolle.


Huomaa, että miun päässä on sekavia ajatuksia, joten tässä teille sekavaa tekstiä. pahoitteluni!

keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Valtaisa siilikuume!

Kaiken ikävän keskellä osaan ajatella ilosempia asioita, siilejä. Oon aivan täysin totaalisesti kokonaan hurahtanut SIILEIHIN!!! Mutta vielä miulla ei oo mahollisuutta sellaista piikikästä matoimuria kaveriksi ottaa :( Oon asuntolassa,eikä muutenkaan ois varaa piikikkääseen kämppikseen. Mutta jonain päivänä miulla sellanen on, sen oon itelleni luvannu :3

Saatan selata päivät pitkät toinen toistaan sulosempia siili kuvia. En kestä niiden söpöyttä! Välillä pääsee itku (noloooo!!) mutta kun niin kovasti haluisin oman siilivauvan! Oon lukenu noista laktoosi- ja viljavammasista (keliakia ja laktoosi intorelanssi) piikkipalloista niin paljo. Haluun tietää niistä vähintää kaiken, ennen ku semmosen syliini saan ja siitä öllöstökistä tulee sitten maailman onnellisin siili päällä maan! 

Ja kaiken lisäksi seuraan Darcy-siiliä Instagramissa (DarcyTheHedgehog) , ouh, God! Miten niin pieni otus voi olla niin sulonen! Cant help it, oon ihan hurahtanu noihi piikkipalloihin :3

Ja en aijo säästääkään teitä tältä sydäntä särkevältä söpöyden määrältä!



Darcy

darcy

Darcy





   ^--- tää kuva on siili yhdistyksen sivuilta, tuon värisen (suklaa) siilin tahtoisin niiiin paljon!!


Tämmössii, aattelin vähä piristää itteeni tässä samalla ja vauhkota vähän siileistä, purrr <3

maanantai 16. joulukuuta 2013

Totuuden hetki.

Ehkä on korkee aika myöntää tosiasiat. Mie en selvii. En jaksa. En pysty. Oon loppu. Ollu jo kauan. Väsymys painaa mua kasaan. Eikä nukkuminen auta. tai no auttais jos pystyisi nukkumaan. Mutten pysty. Sain viime viikkolla uuden synonyymin sanalle pelko ja se sana on unihalvaus. Luulin, että oon tulos hulluks. Mut sitte selvis, että kysyyssä on unihalvaus. Viime tiistain jälkeen oon nukkunu yhtenä yönä enemmän kuin kaksi tuntia.

Pelko on liian suuri. Kaikkea kohtaa. Tänää sain päivällä paniikkikohatuksen ja heräsin Sokoksen lattialta ku joku myyjä herätteli mua. Se oli jo soittamassa ambulanssia, mut selitin hätäsesti jotain ja juoksin sieltä pihalle. Siel oli liikaa ihmisiä. Joka paikassa on. Koulussa, kaupassa, matkahuollolla, asuntolassa. Kaikkialla paitsi kotona. Oma sänky Kausalassa on tällä hetkellä turvallisin paikka maailmassa tai oman kullan kainalossa. En pysty muuhunku pelkäämään taas. Yritin jälleenkerran olla vahvempi ku mitä oon. Hajotin itteni. Nyt kasaamin on taas paljo vaikeempaa. Sirpaleita on enemmän ja ne on pienempii ku viimeks.

Itken hullun lailla. Itku helpottaa. Itken ku kuulen Henrin äänen puhelimessa. itken ku tajuun, että Henri on liian kaukana. Itken ku oon hukannu miun pehmosiilin. Itken sitä ku mua itkettää ku se siili on hukassa. Itken ku löydän siilin.

Enää pitäs saada apua. Tai edes hakee sitä. Kyllä tiiän tasan tarkkaa mitä miun pitäs tehä ja osaan muita lohduttaa ja auttaa, ketkä on samassa tilanteessa. Periaattees, en oo mikää ketää neuvomaa, ku en ite toimi niin ku neuvon muita.

Voisin vaan kirjottaa taas koko yön. Mut tiiän, että pitää yrittää nukkuu. Mut se ahistaa vaa enemmän ku pelottaaa. Tulee kylmähiki ja koko kroppa kramppaa. Ois niin paljo mitä haluisin kertoo ja kirjottaa, ihan vaa sen takii, että saisin ajatukset selviks.


Tulipas taas sekavaa tekstii. Pahoittelen. Nyt laitan vaa läppärin pöydälle, painan pään tyynyy ja otan miun pehmosiilin kainaloo :)

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Piiloon juoksemisen tarve.

Kädet alkaa täristä, itku kiipeää silmiin, korvissa humisee. En pysty, en vaan pysty. Eikä minun ole pakko, lupaan sen itselleni silmän räpäyksessä. Kerään essuni, hattuni, veitseni, kaiken mikä on minun pois demokeittiön pöydältä. Se ainut ihminen ketä kouluminäni ei kestä, oikeastaan yksikään persoona ei minussa siedä, hän hajottaa minut. Häntä ei saa päästää lähelle. En tiedä montaakaan ihmistä, jotka olisivat minulle niin vastenmielisiä kuin tuo Mörkö on.

Mörön suusta ei tule kuin vittuilua. Se ei välitä tunteista, koska sen silmistä näkee ettei hänen mielestään ihmisillä sellaisia ole. Itsekeskeinen, keskenkasvuinen. Tuo ihminen hajottaa minua. Sen edessä pitää olla vahva, en ikinä halua sen näkevän herkkää ja haurasta minua. Ei ikinä. Pitää olla suojaava kuori koko ajan valmiina vastaanottamaan iskut. Kuori kovettuu koko ajan tiiviimmäksi ja kuoresta on vaikea luopua, vaikka olisi turvallisten ihmisten kanssa.

tiistai 19. marraskuuta 2013

Istun maailman laidalla, huljutellen varpaan päitä menneessä.

Tein sen mitä lapsena en ikinä tehny, seitsemäntoista vuoden jälkeen maistelin joulukalenterin keinoteksoista ja halpaa, mutta niin hyvää suklaata etukäteen. Tuli huono omatunto, heti kun sain ensimmäisen luukun auki. Katselin kalenteria, se on samanlainen ku aina ennenki, mihinkään muuttumaton. Hvutin pikkuruisen suklaapalasen luukusta, suljin silmäni, maistelin ja sillä sekunnilla pääsi itku. Kaikki kelautu filminä alkuun, lapsuuteen. Suklaa maistu täysin samalta. Muistelin, ajattelin ja kaipasin aikaa, mitä en koskaan enää voi saada takasin. Toisaalta hyvä niin.

Olin hetken hiljaa ja tajusin kuinka tää vuos on ollu todella omituinen. Niin paljon pahaa on tapahtunu, kolme kaunista enkeliä istuu minun Taivaani reunalla, ja he ovat sinne yksitellen, alle puolen vuoden sisällä lentäneet lepäämään. Iskä ei oo iskä. Pahimmasta painajaisestani tuli totta tänä vuonna. Ja joka päivä pysähdyn pelkäämään puhelinsoittoa, mikä hajottais miut kokonaan.

Moni asia on muuttunu. Ihmisten suhtautuminen miuhu, iskä, ihmiset miun ympärillä, minä. 











keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Joskus poltin sormeni itsekkyyteen.

Kiukkua. Vihaa. Inhoa. Pelkoa. Huutoa. Väsymystä. Hetkessä tunnen taas musertuvani kaiken alle. Mua sylettää kun ihmiset arvostelee. Sellaset, jotka ei tunne mua. Haluisin vaan huutaa ja raivota. Ehottaa sitä, että ne ihmiset laittais nää miun popot jalkaa ja kokeilis liikkuu vähä matkaa eteenpäin. Ne näkis, kuinka vaikeeta se loppu peleis on. Mut ei, oon keskenkasvunen kakara, mitä ei tartte kattoo tasavertasena. PERKELE!! 

Toisaalta, en ees haluu kertoo tarinaani. Ymmärystä ja myötätuntoo olis turha ees odottaa. Mutta joillekkin on vaan vaikee käsittää sitä, että en tuu ikinä mahtumaan siihen täydellisen maailman muottiin. En mahu siihen, en halua mahtua ja vaikka mahtusin, ni ihan vaa vittuillakseni kaikella rakkaudella en menis. Mie oon tää ja tämmönen, get used to it people!!!

Miun omat porukat on antanu miun olla just sellanen ja sen näkönen ku oon ollu ja halunnu olla. Ja se, että äiti hyväksyy miut tälläsenä on tarpeeks. Okei haluisin itekkii oppii hyväksyy itteni mut ketään muuta en rupee miellyttämää. Kukaan ei voi sitä miulta vaatii tai siihe pakottaa.

Ja se mikä saa miut eniten näkemään punasta on sana: ITSEKKYYS. Sitäkö oon? umm... Lievästi ehkä, mutta sitten ku puntaroidaan sitä siihen arvoon jonka painosena itteeni pidän tasottuu kaikki samaks massaks. Arvoa en juuri itelleni anna. Mie oon mie, ei sen enempää. Laahaan eteenpäin siinä muiden jälessä, kaukana. Jos saisin unohtaa oman olemassaoloni päiväks, haluisin unohtaa itteni toisekskii päiväks, sitte viikoks ja lopulta kokonaa.

Vedän roolii. Sitä mie teen, koska sen mie osaan. Oon koulussa erillainen, oon kotona erillainen, Henrin luona erillainen, asuntolassa erillainen. Pitää suodattaa. Pitää pitää ihmiset kaukana todellisesta minästä. Sillee kukaa ei pääse lähelle ja satuttamaan. Harva oikeesti miut tuntee. Korkeintaa kymmenen ihmistä todella tietää kuka oon. Itse en kuulu niihin kymmeneen, ainakaan kovin vahvasti.

Kaiken tän pointti oli se, että jos et tunne, älä tuomitse. Voi ku ihmiset osais olla arvioimatta ja lokeroimatta toisiaan. Joku viisas varmaan tajus, että en haluu tulla tuomituks. Heikkoutta? Ehkä. En haluu, että mua tuomitaan tämmösenä omaittenäni tai menneisyyden takia. Haluun oman pelivaran ihmissuhteisiin. Sillee, että jos joku onkii myrkyllinen miulle, voin vaa kävellä pois eikä se myrkky saa enää otetta musta. Pelkoa. Puhdasta pelkoa se vain on. 

Kiitos ja anteeksi.

maanantai 7. lokakuuta 2013

Uupumus.

Rauhattomuus ottaa minut valtaansa. Hyökyaallot hakkaa mieleni reunoja vasten. Päässä pyörii, silmissä sumenee. Huudan, räjähdän, hajoan ja mitä typerimmän asian takia.

 Istutaan Henrin kanssa hiljaa autossa. Sisälläni kiehuu. Miksi miun piti taas olla tommonen? En tiiä, voiku tietäsin. Ajetaan pimeässä tuttuu mutkasta tietä, keskellä ei mitään. Tän kaiken pimeyden pitäs rauhottaa, muttei se rauhota. Henri ajaa seuraavalle bussipysäkille. "Kulta, mikä nyt tuli?", kuuluu epäröivä ääni vierestäni. Tiuskaisen vain, että haluan kotiin NYT. Pidättelen itkua.

 Viimeinkin päästään sinisen kodikkaan talon pihaan. Vajoan syvemmälle auton penkkiin, painan pääni vasten ikkunaa, vetäydyn aivan toiseen reunaan, niin kauas Henristä kuin vain pääsen. Tunnen olevani hirviö. Miten kukaan on voinut ikinä rakastua minuun? Henri ottaa kädestäni kiinni ja silittää. Pystyn rauhoittumaan hieman. Noustaan ulos autosta, halataan ja pyydän itkuisena päästä nukkumaan. En jaksa tehdä ruokaa, en syödäkkään. Haluan vain nukkumaan. Niin mie pääsenkin. Henri rauhoittelee, tekee kaiken sen eteen, että voisin hengittää edes vähän helpommin.

 Tiputan tavarani eteiseen, raahaan pienen mustan karvaisen laukkuni mukanani yläkertaan, se tuntuu painavan niin paljon. Heitän enimmät vaatteet lattialle ja sukellan isoon sänkyyn tyynyjen ja peittojen keskelle. Tärisen. Minua pelottaa. Henri tulee viereeni, kaivaa minut esiin peittovuoren alta, möyrii viereeni ja silittää niin kauan, että vastaan tasaisella tuhinalla olevani unessa. Herään pari kertaa itkuisena painajaisesta, mutta Henri paijaa ja silitää joka kerta niin kauan, että nukahdan. Minulla ei ole mitään hätää, koska Henri on siinä. Ulkoa kuuluu koiran vaimeaa haukkua. Se rauhoittaa. Ihan ku olisin taas pieni, asuisin isän, äidin ja Kallen kanssa saman katon alla. Niin kuin ennen. Ihan kuin kaikki olisi hyvin tämän hetken. Nukahdan taas ja herään vasta aamulla. 

 Kello on yksi iltapäivällä. Itken hysteerisesti ja Henri nousee vierestäni. Saan luvan nukkua vielä vähäsen. Kolmelta Henri saa minut hereille uudestaan. Itken. Väsyttää niin paljon. Pidän peitoista kiinni. Tahdon jäädä sänkyyn. Nukkua vain. Koko päivän. Ehkä kaksikin. Ainakin viikon. Loputtomasti. Henri silittää, nukahdan hetkeksi, herään taas, itken ja nukahdan uudelleen. Tappelen itseni kanssa,  Henri maanittelee parhaansa mukaan minua nousemaan ylös. Hieman neljän jälkeen pääsen ylös sängystä. Monen kyyneleen jälkeen olen tolpillani. Ja koko tämän pienen sodan ajan, jonka kävin omaa mieltäni vastaan Henri oli vierellä ja kannusti jaksamaan. Sama toistuu seuraavana aamuna ja seuraavana ja todennäköisesti myös ensi viikonloppuna. Pahempia on arkiaamut. Vain minä ja oma mieleni. Ei ketään joka olisi oikeassa ja antamassa ohjeita, joiden tietäisin olevan järkeviä.

maanantai 9. syyskuuta 2013

Isä, mulla pullopostia ois, voisitko hakea mut täältä pois?

Et katso silmiini, vaan suoraan minusta läpi.
Et löydä sanoja, ne ovat mieleltäsi piilossa.
Vanha sairas mies tuijottaa sikaaria, joka ei enää pala,
silti yrittää keuhkoihinsa imeä pehmeää savua.
Siinä sinä nyt olet.
Isäni.
Minua pelottaa, voisitko ottaa minut syliisi?
En tiedä, onko se enää ikinä mahdollista.
Nyt minä talutan sinua,
etsin eteesi turvallisen reitin.
Olet siinä, aivan lähellä.
Mielesi on jossain liian kaukana.
Kesken lauseen itket.
Pelkäät ulko-ovea.
Oikeastaan sitä,
kuka sieltä on tulossa.

Et tunne kosketustani.
Näet vain käden kädelläsi.
Pelkäät, että sinut hylätään.
Isä rakas, kukaan ei voi ymmärtää,
kuinka paljon haluaisin,
sinun vielä kerran
halaavan minua takaisin.

Toivon olkapäällesi istumaan enkelin.
Rukoilen puolestasi.
Jos joku kuulee hiljaisen pyynnön,
ymmärrä, että pieni tyttö tarvitsee vielä
tuota sairasta miestä.

Rikoit minua vastaan.
Sinulla ei ollut minulle aikaa.
Mutta minä en sinua hylkää.
Siinä kohtaa olemme erillaisia.

Isä taistele, vaikka minä en edes tiedä,
mitä vastaan sinä sodit.
>

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Mielen murtaja

Antaisitko minulle hetken aikaa,
puhaltaa pois pahaa ilmaa.
Sekunniksi unohtaa maailman.
Nielen kyyneleet,
ja selkäsi takana syljen ne pois.
Rikon mieleni, rikon hymyn.
Piilotan sirpaleet,
hautaan surun silmiesi edessä.
Et saa nähdä heikkouttani,
koska en itsekkään sitä halua.
Lennän.
Karkaan.
Katoan.
Et sinä minua halua varusteltuna surulla,
koristeltuna mustilla ajatuksilla.


En löydä tälle sanoja, niitä ei oo. Kyyneleitä löytyy ja ei tuu loppuu.
Pelottaa.
Oon vahva.
tarpeeks vahva?
Enkö mie vois kerrankii olla tarpeeksi jotain.
Nään mustaa, valkosta ja harmaata.
Taas.
Antakaa jooko anteeks miulle.
En ehkä ookkaan super ihminen.

torstai 8. elokuuta 2013

Ällötys.

Oon vältelly sitä viimeseen asti. Siitä tulee vaan paha olo ja paha mieli. Se lamaannuttaa aina. Lannistaa ja repii maahan. Tuhoaa miut sisältä, repii rikki kokonaan. Ne numerot, ne merkitsee sitä miulle; liian suuri. Ei pitäis? Ei sen tosiaan pitäs olla ongelma. Voisin olla tyytyväinen itteeni mikä kokosena vaan, mutta ei se innosta mua. Tahtoisin olla jotain vähemmän ja jotain enemmän, mutta kun on laiskaläski ni ei jaksa tehää mitää sen eteen, että ois sellanen ku haluaa olla. Voivottelen ja itkeskelen vaa, joka tekee miusta omissa silmissäni viel asteen verran säälittävämmän. Ristiriita.


keskiviikko 7. elokuuta 2013

Sisälläni kuohuu, mutta sinä näät silmistäni tyynen valtameren.

En osaa sanoa, että mikä tämä tämmönen tunne on. Tää on tuttu. Tää on voimakas, tää on loputon. Sisälläni palaa, joku voima huutaa. Olo on jännän rauhallinen, mutta kuitenkaan en oikein osais olla paikallani. Tunnen itteni pieneks, hyväks, mutta kuitenkin niin suureks ja mahtavas, että voisin ylittää itseni tunnin aikana noin kuusikymmentä kertaa. Voisin hajota palasiks, samassa hetkessä kasata itseni ja nauraa.

Rakensin sisääni heikon ja heiveröisen lasiperhosen. Muovailin sen huolella, värittelin, kirjailin. Se muuttuu koko ajan todellisemmaksi, kohta se osaa lentää. Olen rakentanut unelman. Ja olen siitä ylpeä.

Olen onnellinen juuri nyt, mutta vuoden päästä olen onnellinen eri tavalla. Ihan niin kuin olet nyttekin eri tavalla onnelinen kuin vuosi sitten. Ja nyt juuri tajusin myös sen, että juurikin vuosi sitten tapasin ensi kertaa ihmisen, josta tuli miulle kaikista tärkein. Koko miun maailma. Vieläkii naurattaa, ku miun mieleeni on vahvasti jääny miun ja Henrin ensimmäinen kohtaaminen, voi luoja! Tunsin itteni niin pieneks siinä hetkessä, mutta Henri oli niin ujon sulonen, että meinaa ihan punastuttaa nyttekii. Samaan aikaan, noloa, sulosta, herkkää,lapsekasta, saavuttamatonta ja niin ihanan todellista!

Laalalaalalaa, en muista enää pätkääkää siitä, mitä piti kertoa ja kirjottaa, hupsista, hukuin juuri utuiseen rakkausmaailmaani o: Eipä ole ensimmäinen eikä todennäkösesti viimenenkää kerta. Voisin ikävöidä rauhassa omaa kultaa ja lenkin jälkeen palkitsen itseni palalla suklaata, koska no suklaa? :3



ikävän kyynelistä poskella,
niistä tiedän, että rakastan.
sormenpääni palaa,
muuttuu tunnottomaksi kaikelle muulle
kun en saa sua koskettaa.

keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

Iskän pumpula.

Se mie olin pienenä. Viimesen päälle iskän tyttö. Vaikka iskä ei ikinä lupauksiaan pitäny, sillä ei ollu aikaa miulle ja vaikka iskä tuppas syyttämään mua mitä ihmeellisimmistä asioista, mie jaksoin uskoa siihen, että iskä muuttuu. Semmoseks ku muiden iskät oli. Iskä oli tärkee ja rakas. En oikein enää osaa sanoa, että miksi. Iskä vaan oli. 

Nyt ku oon vähä vanhempi (kyllä jo aikasemminkii) ni iskä aina osti miulle kaiken, kai jotenkii pitääksee miut lähellä tai korvataksee sen töppöilyjä. Sen oon koko ajan tajunnu. Omatunto ei miulla pahemmin huutanu tai kolkuttanu koska oonhan  mie tuolle nykyään niin tuntemattomalle miehelle sukua. Senpä takia otin sen kaiken vastaan. Osasin pyytää ja kinuta hyvinpitkälti kaiken mitä halusin. Lopulta mie sain sen. Aito rakkaus oli hukutettu ja peitelty materialismin alle. Jos sitä niinsanottua rakkauta koskaan miun ja iskän välillä on ollukkaa. Jos on ollu ni se on taitanut olla yksipuolista. 

Sitte miulle riitti. Kattelin iskän touhua aika pitkään, annoin anteeksi ja uskoin, että muutos on tulossa. Niin se tulikii, pahempaan suuntaan tiettävästi. Iskä kuulemani mukaan rikko sen ainoon lupauksen, jolla oli melkeimpä elämää suurempi merkitys miulle. Ja itse annoin iskälle lupauksen vastineeks oman sanani, "sen jos tän lupauksen rikot, oot miulle kuollu ihminen". Ehkä vähän tuomitsevaa, mutta se ihminen on saannu liian monta kertaa 'toisen' yrityksen ja liian monelta ihmiseltä.

Oon ollu kohta kolme kuukautta pitämättä mitään yhteyttä tuohon mieheen. Kävi jo mielessä poistaa tai muutta iskän numero puhelimesta. En haluis oikeestaa muistaa koko ihmisen olemassa oloa. Ehkä vähä julmaa jonkuu mielestä, mutta miks arvostaa sellasta, joka käytti aikasa lapsien sijasta viinaan ja valheisiin. Puhelimen loki näyttää punasta suurimmaksi osaksi. Vastaamaton puhelu; iskä. Se siellä lukee ainakin viisikymmentä kertaa. Pari viikkoa sitten, joku soitti miulle ja kysy iskää. Mietin hetken nimeä, oliko se edes tuttu? Meinasin jo sulkea puhelimen ja sanoa, etten tunne kyseistä henkilöä, kunnes tajusin, että se on faija. Tai soittajakii ihmetellä ku niin pitkään mietin. 

Miun ollu paljon helpompi olla näin. Ajattelematta koko ihmistä. Sillee faijakii on varmaan miettiny miusta ku oon ollu pieni... En halua olla siihen enää yhteydessä. Eikä iskälläkää ollu aikaa miulle ku olin pieni, ni miks sillä nyt olis? Liian monta kertaa oon antanu anteeksni, enää en koe tarvetta sellaselle. Pilatkoon ihminen elämänsä, enää en anna sen minuun vaikuttaa.

Iskän syli oli miulle turvallinen paikka pienenä kaikesta huolimatta. Rakastin ja välitin siitä hassun näkösestä parrakkaasta miehestä ihan tosissani. Mutta samanlaista lapsuutta en omille lapsilleni sitte joskus tulevaisuudessa haluu. Eikä ne sellasta jouduu kokemaan, se on jo selvää.

maanantai 15. heinäkuuta 2013

ouch! I have lost myself again.

Mie tahtois just nytten muuta ku olla yksin oman mieleni kanssa. Vaikka tiedän, ettei se ois yhtään hyvä juttu. Ainakaa pitemmän päälle. Haluisin vaan olla pieni. Huomaamaton, sallii itelleni jotain hyvää. Muttei liikaa hyvää. Tuskin loppupeleis oonkaan sen arvonen. Minkää arvonen? kuka tietää... Mistä nää ajatukset taas tulee? Kuka ne miulle taas työns? Miun päähän ne ajatuksen. Kuka päästi mun suusta ne sanat, "mie haluisin vaan pois.." Ei näin voi käydä enää. Tappelen tätä vastaa, itteni kanssa taas pyörin mieleni sisällä kehää. Vaikka lupasin, etten enää koskaa ajautus tähä tilanteeseen, että nään vaihtoehtona, sen, että poistuisin täst maailmasta. On huojentavaa itelleni, että se lukee nyt tossa. Tilanne ei siis ole niin paha ku se vois olla. Voisin pitää sen ajatuksen sisälläni, vaalia, valmistella, hieoa, sitä. Tehdä siitä kauniin itselleni. Ei se on ruma ajatus. Mutta silti sitä ajattelen, pikkuhiljaa siihen totun taas.

Huomasin sen tänään. Pitkän ajan jälkeen. Peilistä ei enää katsonut joku, jolla oli mielestäni arvoa. Siellä oli olento, joka hieman etoi minua. Lapsekkaan näköinen, pyöreä, mauton kuva. Sen minä näin. Näin itseni. Haluisin taas olla jotain ihan muuta ku oon.

Ja tiiän sen, että mie reagoin tällee ku miua pelottaa.
Haluisinki tietää, että mitä mie nyt pelkään?

sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Ymmärrys loppuu.

Mihin se on kadonnu taas? Mihin se hukku? Kuka sen vei? En pysty luottaa itteeni, arvostamaa itteeni tai kantamaa itteeni enää samal taval. Missä itsevarmuus? Sitä ei kohta oo enää ollenkaa. En haluis ku vaan jäädä kotiin, piiloon ihmisiä. Tai sitte olla Henkan kainolassa ja tuntee itteni pieneks ja hyväks. Haluisin vaa, että elämä ois helppoo, vaikka tiiäen ettei se opettais mitää jos kaikki ois helppoo, ihanaa ja täydellistä. Ehkä en ookkaan niin vahva ku kuvittelin tai haluaisin. Jälleen kerran totean, että oon vaan pieni tyttö, joka on eksyny pahaa tunteesee eikä löydä ulospääsyä. Taino miten sen ottaa. Muistan tuolla jossain syvällä mielen uumenissa, että aina on yks mahollisuus mikä vie kaiken pahan pois miulta. 

keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Pelkoa ja ahdistustiloja

Mitä oikeen tapahtuu?
Ei näin voi käydä, ei enää.
Mie en halua tätä enää.

Kamala tunne kipuaa selkääni pitkin. Se on pukeutunut pörröiseen asuun, vaaleanpunaiseen, ettei se näyttäisi niin pelottavalta. Että ottaisin sen taas omakseni. Että se pääsisi pääni sisään mustaamaan mieleni ja kasvattamaan ajatuksia, jotka ruokkisivat sitä. Siinä se istuu taas. Katson oikean olkopääni yli ja voin nähdä sen. Masennus-rotta istuu siinä ja sivelee hännällään poskeani. Aivan kuin se hymyilisi. Se pitää suloisen surullista ääntä. Pientä kurinaa, hieman naksuttavaa ääntä. Se on ihana, suloisen tappava.

Ehkä se on ollut siinä koko ajan. Odottamassa oikeaa hetkeä. Sitä kohtaa kun olen heikko ja haluan sen taas. Hetkeä, jolloin se voi iskeä. Hetkeä, jolloin säälin sitä, otan sen syliini, paijaan ja silitän, sitten se voi ottaa ohjat taas minusta. Kiskoa ja riuhtoa, käyttää minua sätkynukkenaan.

Pöyhin hiuksiani, oletan, että se aivastaa, tulee allergiseksi ja lähtee pois. Masennus-rotta heilauttaa häntäänsä ja pujohtaa hiusteni seasta niskaa pitkin vasemmalle olkapäälle. Vedän hiukset sen eteen. En halua nähdä sitä. Se ei voi taas olla siinä. Pari päivää sitten tuli vuosi täyteen ilman lääkkeitä. En voi langeta, vajota senttiäkään. Jos vajoan vaaksanmitan verran, joudun kiipeään kolmen verran kohti valoa. On paha olla ja itkettää, mutta kyyneleet ei enää vaan tuu.

Rotta kuiskailee minulle, saan selvää sen piipityksestä. Kun hetken kuuntelen sitä, se huutaa minulle. Käskee satuttaa. Repii hiuksista kohti lattiaa, laittaa kärsimään, vaijentaa minut juuri silloin kun haluaisin eniten huutaa. Minä huudan,eikä kukaan kuule. Hienosti olen piilottanut tämän kaiken taas. Abloodeja, pyydän... Masennus on kuitenkin vaa opittua avuttomuutta. 

Olen vahva. Hetken vielä ainakin. En vaan voi mitään, tuo rotta on niin suloinen. Sen silmät ovat viattomat, mutta niihin hukkuu. En halua enää hukkua. Olen jo liian kauan pidättänyt hengitystä ja yrittänyt sukeltaa ja räpiköidä tässä mustassa tunteessa. Ei ole enää hengenpelastajaa tällä rannalla. Sekin perkele on ottanu lopputilin.

Jos vain saisin suuni auki.
Henri ymmärtäisi.
Tiedän sen.
Mutta pelottaa.
En halua satuttaa.
Muuta kuin itseäni.

keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Befor I Die

Tää on oikeestaan lojunu tuol luonnoksis jokusen tovin. Tein tän alunperin vähä ennen ku koulu alko, eli melkein vuoden oon tätä hautonu. Aattelin nytte tän sitte julkasta. Selailin tätä ja onnekseni huomasin, että moni juttu onkii jo käyny toteen :D


 CHECK!





 CHECK! :)




 CHECK!



 CHECK c:



CHECK :3 




CHECK <3 



CHECK :33 




 Tääkii tavallaa :)




 CHECK <3





 check, check...




 CHECK, CHECK!



 kind of s:



 yep :)


 check :33


 check (:


 En nyt oikee tiiä, almost :D





 check!




 yeeees :)




 tihihihi, check :3



 ois jees, pelkään noita otuksii nykyää eli kaiken o:








 check!











 check c:
 check!




















Ja paljon paljon kaikkea muuta. Musta on taas ihanaa ku uskallan haaveilla ja unelmoida, plus kertoo siitä muille. Ennen en oo oikee osannu sanoo ja kertoo muille siitä mitä haluisin mun elämältä. En oo uskaltanu toivoo mitää,koska oonollu varma, etten tuu koskaa saavuttaa miun unelmii. Mut ei niit kaikkii tarvikkaa saavuttaa, oikeestaa on aika upeeta unelmoida vaa ja suunnitella tulevaisuutta, vaikka ei se tuukkaa koskaa olemaa just sellasta ku toivo ja suunnitteli. Se vasta onkii tavallaa upeeta, kaikki on mahollista :)