keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Loputonta, lohdutonta, mutta silti niin pysyvää.

Silitän nukkuvaa selkääsi. Vastaat tyytyväisellä hyminällä. Käännyt minuun päin ja vedät minut nukkumaan kainaloosi. Hiljaa hipsuttelet hiuksiani, vaikka tiedät, että näytän peikkotytöltä sen takia aamulla. Uni alkaa virtaamaan. Väännän ja käännän itseäni puoliunessa. Lopulta löydän hyvän asennon. Selkäni vasten mahaasi, kädet ympärilläni. Minulla ei ole juuri sillä sekunnilla mitään hätää. "kaikki hyvin?", sinä kysyt. Yritän vastata, mutta lääke on jo vaikuttanut niin kauan, etten osaa muodostaa järkeviä sanoja. Nukahdan siihen. Pehmeään ja lämpimään halaukseen.

Heräilen kesken unen. Käännän kylkeä ja potkin peittoja. Sinä etsit minut puoliunisena viereesi. Ja edelleenkään minulla ei ole mitään hätää. Aamulla kello soi. Noin kaksi tuntia ennen kuin sinun pitää lähteä. Päivä alkaa halauksilla, suudelmilla ja läheisyydellä.

Kömmit lämpimien peittojen seasta suihkuun. Sitä ennen saan suukon otsalle. Kuluu noin vartti ja olet sängyn reunalla istumassa metsästäen sukkiasia huoneeni lattialta. Mittailen sinua katseellani. Epäkohtia löytyy nolla kappaletta. Tulet vielä hetkeksi viereeni, sitten sinun on mentävä töihin. Vielä yksi suudenlma, vielä yksi halaus, sitten minä jään jatkamaan unia.

Tämä on unta. Unelmaa. Joka kerta kun herään yksin, olen varma, ettet ole todellinen. Liian hyvä ollakseen totta. Mutta tämä on jotain. Ei liian vakavaa, ei liian ahdistavaa tai pelottavaa. Tämä kaikki vain on, tässä ja nyt. Ei mitään sen enempää tai ihmeellisempää. Tämä on jotain, mitä juuri nyt tarvitsen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti