Eikö ikinä, eikö koskaan mun taakkani kevene.

Luulin päässeni pois myrskyn silmästä, mutta maailma keräsi vain voimiaan vetääkseen mua ihan vitun kovaa uuestaan turpaan. Monen räpiköidyn vuoden jälkeen istuin tänään psykiatrisen poliklinikan odotusaulassa. Kädet täristen, hioten, puutuen odotin kenelle joudun selittämään jälleen kerran tarinaani. Minua tuli hakemaan mukavan oloinen sairaanhoitaja. Hän vei miut huoneeseen missä odotti psykiatri. Pahoittelin ääni väristen, etten kättele koska olen kipeä. 

Psykiatri oli vähän jännä, ilmeisesti virolainen ihan niin ku miun psykiatrini oli Lahenkin polilla. Molemmat kyseli miulta kysymyksiä. Pysyin rauhallisena. Kunnes kysyttiin itsemurha ajatuksista. Kerroin, ettei miulla oo mitään suunnitelmaa millä veisin iteltäni hengen. Tarkensin vielä " se on vaa semmonen lohdullinen ajatus, että koska vaan voisin lopettaa kaiken. Iltasin yleensä pyydän, että jos joku tuola ylhäällä kuulee mua niin tahtoisin olla heräämättä aamulla" Murruin totaalisesti. Itkin pitkästä aikaa sillee, että joku muu kun Esa näki. Hieroin käsiäni yhteen ja sopersin tietäväni, että iskä on mua siellä jossain vastassa. Sanoin, että pääsisin kiipeemään iskän syliin kolmen vuoden jälkeen, että se olisi kaikista paras asia minkä juuri nyt voin kuvitella.

Psykiatri sanoi, etten voi ottaa Mirtatzapinia niin paljo kun nyt otan. Miun tuttu ja turvallinen lääkkeeni lasketaan pikku hiljaa 30 milligrammaan. Samalla alotetaan uusi lääke Sertralin joka pikku hiljaa nostetaan 150 milligrammaan päivässä. Todellisuus oli kamala, eihän miulle oo ennenkään laitettu mitään lääkettä noin paljoa? Luin Sertralinin sivuoireita huuli pyöreenä kotona. Lista oli lähes yhtä pitkä ku raamattu: unettomuutta, painajaisia, ruokahaluttomuutta, huonovointisuutta, oksentelua, uneliasuutta, maniaa, epätodellista oloa, liiallista onnellisuuden tunnetta, itsemurha ajatuksia, sydämen rytmihäiriöitä, pyörtymisiä, paniikkikohtauksia ja ties mitä muuta on luvassa uuden lääkkeen myötä. Sivuoireet tulevat ystäväkseni oletettavasti myös joka kerta kun annosta nostetaan. Se, että alkaako lääke toimimaan ikinä niin kun pitää ei kukaan tiedä. Se siltää samaa ainetta kuin Seronil, joka miulla ei toiminut. En tiedä mitä miun pitäs edes odottaa.

Miksi ihminen edes voi masentua? Miks ei masennus vois vaan kadota, ettei kenekään tarvisi siitä ikinä kärsiä? Mikä helvetti tätä maailmaa vaivaa kun on niin paljon ihmisiä joilla on aivan tajuttoman paha olla. Jos mä voisin, ottaisin kaikkien pahan olon, kantaisin sen kaiken pahan ja hajottavan mukanani hautaan, vaati se sitten itsemurhan taikka sen, että eläisin sen kaiken paskan kanssa vielä vuosituhannen eteenpäin. Teki sen silti, koska tiedän kuinka pahoin voi elämä syödä ihmsitä sisältäpäin jättäen jälkeensä vain tyhjän, tunnottoman ja robottimaisen ihmiskuoren.

Tahtoisin vain nukkahtaa ilman, että joudun heräämään aamulla. Ei millään ole mitään väliä. Ei miulla kai ole enää edes koulupaikkaa. Ei mitään, mitä voisin tältä maailmalta saada tai sille antaa. Oon alkanu miettimään hautajaisiani jo etukäteen, ettei kenekään tarvi arpoa sitten mimmoset mie olisin tahtonu.

Sitten kun aika on tahdon, että hautajaisissani soitetaan Heli Kajon  Jos mä kuolen nuorena sekä Stepan Lastenlaulu. Te rakkaat ihmiseni saatte itkeä jos siltä tuntuu. Koittakaa muistamaan ne hetket kun nauroin typerille jutuille tai mietin, miksi mansikan siemenet on sen ulkopuolella. Naurakaa miun tyhmille jutuilleni ja sille kun en uskaltanut koskaan hankkia ajokorttia. Tahdon, että paras ystäväni Saara pitää muistopuheen koska Saara tuntee miut melkee paremmin kun äiti. Tahdon, että Ronja saa syödä niin paljon karkkia ja herkkuja kun pienen prinsessani mahaan mahtuu. Haluan valkoisen arkun, niin halvan kuin vain löydätte. Tahdon arkkuani kantamaan enoni, veljeni sekä Esan. Kukkasien haluan olevan sinisiä ja vaalenapunaisia. Polttakoon vieraat niin paljon tupakkaa kuin kehkot kestää. Ystäväni ketkä tiesivät kuinka juhlin baarissa, juokaa itsenne konttauskuntoon. Menkää tanssimaan ja tanssikaa niin vajaasti kuin miekin tanssin. Muistakaa ne kerrat kun miut on pitäny kantaa kotiin ja ennen sitä pitänyt pakottaa juomaan jäävettä. Luottakaa siihen, että nään teidät. Ottakaa mukaan taskumatit ja juokaa oksennusrefleksiä uhmaten tequilaa. Minut siunatkoon haudan lepoon sama pappi joka minut on kastanut. Älkää olko liian surullisia. Elämäni oli vaikeaa, mutta nauroin vähintään yhtä paljon kun vuodatin kyyneliä. Rakastan kaikkia lähimmäisiäni ja lupaan lähtöni jälkeenkin olla teidän jokaisen elämässä tasavertaisesti. Te tunnet minut hyvin, olkoon siis hautajaiseni minun näköiset ei liian vakavat todellakaan. Tahdon mummon, äidin ja Kallen tietävän, että kerron iskälle teiltä terveisiä ja halaan iskää teidänkin puolestanne. Saaralle lupaan, että ylhäältä etsin eteesi helpomman reitin. Lupaan tehdä elämästi ylhäältä käsin niin helppoa kuin vain voin.

Ei elämän loppuminen ole aina itsestä kiinni, siksi halusin vähentää muiden pohtimista hautaamiseni suhteen.

Uupumus.

Rauhattomuus ottaa minut valtaansa. Hyökyaallot hakkaa mieleni reunoja vasten. Päässä pyörii, silmissä sumenee. Huudan, räjähdän, hajoan ja mitä typerimmän asian takia.

 Istutaan Henrin kanssa hiljaa autossa. Sisälläni kiehuu. Miksi miun piti taas olla tommonen? En tiiä, voiku tietäsin. Ajetaan pimeässä tuttuu mutkasta tietä, keskellä ei mitään. Tän kaiken pimeyden pitäs rauhottaa, muttei se rauhota. Henri ajaa seuraavalle bussipysäkille. "Kulta, mikä nyt tuli?", kuuluu epäröivä ääni vierestäni. Tiuskaisen vain, että haluan kotiin NYT. Pidättelen itkua.

 Viimeinkin päästään sinisen kodikkaan talon pihaan. Vajoan syvemmälle auton penkkiin, painan pääni vasten ikkunaa, vetäydyn aivan toiseen reunaan, niin kauas Henristä kuin vain pääsen. Tunnen olevani hirviö. Miten kukaan on voinut ikinä rakastua minuun? Henri ottaa kädestäni kiinni ja silittää. Pystyn rauhoittumaan hieman. Noustaan ulos autosta, halataan ja pyydän itkuisena päästä nukkumaan. En jaksa tehdä ruokaa, en syödäkkään. Haluan vain nukkumaan. Niin mie pääsenkin. Henri rauhoittelee, tekee kaiken sen eteen, että voisin hengittää edes vähän helpommin.

 Tiputan tavarani eteiseen, raahaan pienen mustan karvaisen laukkuni mukanani yläkertaan, se tuntuu painavan niin paljon. Heitän enimmät vaatteet lattialle ja sukellan isoon sänkyyn tyynyjen ja peittojen keskelle. Tärisen. Minua pelottaa. Henri tulee viereeni, kaivaa minut esiin peittovuoren alta, möyrii viereeni ja silittää niin kauan, että vastaan tasaisella tuhinalla olevani unessa. Herään pari kertaa itkuisena painajaisesta, mutta Henri paijaa ja silitää joka kerta niin kauan, että nukahdan. Minulla ei ole mitään hätää, koska Henri on siinä. Ulkoa kuuluu koiran vaimeaa haukkua. Se rauhoittaa. Ihan ku olisin taas pieni, asuisin isän, äidin ja Kallen kanssa saman katon alla. Niin kuin ennen. Ihan kuin kaikki olisi hyvin tämän hetken. Nukahdan taas ja herään vasta aamulla. 

 Kello on yksi iltapäivällä. Itken hysteerisesti ja Henri nousee vierestäni. Saan luvan nukkua vielä vähäsen. Kolmelta Henri saa minut hereille uudestaan. Itken. Väsyttää niin paljon. Pidän peitoista kiinni. Tahdon jäädä sänkyyn. Nukkua vain. Koko päivän. Ehkä kaksikin. Ainakin viikon. Loputtomasti. Henri silittää, nukahdan hetkeksi, herään taas, itken ja nukahdan uudelleen. Tappelen itseni kanssa,  Henri maanittelee parhaansa mukaan minua nousemaan ylös. Hieman neljän jälkeen pääsen ylös sängystä. Monen kyyneleen jälkeen olen tolpillani. Ja koko tämän pienen sodan ajan, jonka kävin omaa mieltäni vastaan Henri oli vierellä ja kannusti jaksamaan. Sama toistuu seuraavana aamuna ja seuraavana ja todennäköisesti myös ensi viikonloppuna. Pahempia on arkiaamut. Vain minä ja oma mieleni. Ei ketään joka olisi oikeassa ja antamassa ohjeita, joiden tietäisin olevan järkeviä.

Mielen murtaja

Antaisitko minulle hetken aikaa,

puhaltaa pois pahaa ilmaa.

Sekunniksi unohtaa maailman.

Nielen kyyneleet,

ja selkäsi takana syljen ne pois.

Rikon mieleni, rikon hymyn.

Piilotan sirpaleet,

hautaan surun silmiesi edessä.

Et saa nähdä heikkouttani,

koska en itsekkään sitä halua.

Lennän.

Karkaan.

Katoan.

Et sinä minua halua varusteltuna surulla,

koristeltuna mustilla ajatuksilla.

En löydä tälle sanoja, niitä ei oo. Kyyneleitä löytyy ja ei tuu loppuu.

Pelottaa.

Oon vahva.

tarpeeks vahva?

Enkö mie vois kerrankii olla tarpeeksi jotain.

Nään mustaa, valkosta ja harmaata.

Taas.

Antakaa jooko anteeks miulle.

En ehkä ookkaan super ihminen.

Pelkoa ja ahdistustiloja

Mitä oikeen tapahtuu?

Ei näin voi käydä, ei enää.

Mie en halua tätä enää.

Kamala tunne kipuaa selkääni pitkin. Se on pukeutunut pörröiseen asuun, vaaleanpunaiseen, ettei se näyttäisi niin pelottavalta. Että ottaisin sen taas omakseni. Että se pääsisi pääni sisään mustaamaan mieleni ja kasvattamaan ajatuksia, jotka ruokkisivat sitä. Siinä se istuu taas. Katson oikean olkopääni yli ja voin nähdä sen. Masennus-rotta istuu siinä ja sivelee hännällään poskeani. Aivan kuin se hymyilisi. Se pitää suloisen surullista ääntä. Pientä kurinaa, hieman naksuttavaa ääntä. Se on ihana, suloisen tappava.

Ehkä se on ollut siinä koko ajan. Odottamassa oikeaa hetkeä. Sitä kohtaa kun olen heikko ja haluan sen taas. Hetkeä, jolloin se voi iskeä. Hetkeä, jolloin säälin sitä, otan sen syliini, paijaan ja silitän, sitten se voi ottaa ohjat taas minusta. Kiskoa ja riuhtoa, käyttää minua sätkynukkenaan.

Pöyhin hiuksiani, oletan, että se aivastaa, tulee allergiseksi ja lähtee pois. Masennus-rotta heilauttaa häntäänsä ja pujohtaa hiusteni seasta niskaa pitkin vasemmalle olkapäälle. Vedän hiukset sen eteen. En halua nähdä sitä. Se ei voi taas olla siinä. Pari päivää sitten tuli vuosi täyteen ilman lääkkeitä. En voi langeta, vajota senttiäkään. Jos vajoan vaaksanmitan verran, joudun kiipeään kolmen verran kohti valoa. On paha olla ja itkettää, mutta kyyneleet ei enää vaan tuu.

Rotta kuiskailee minulle, saan selvää sen piipityksestä. Kun hetken kuuntelen sitä, se huutaa minulle. Käskee satuttaa. Repii hiuksista kohti lattiaa, laittaa kärsimään, vaijentaa minut juuri silloin kun haluaisin eniten huutaa. Minä huudan,eikä kukaan kuule. Hienosti olen piilottanut tämän kaiken taas. Abloodeja, pyydän... Masennus on kuitenkin vaa opittua avuttomuutta. 

Olen vahva. Hetken vielä ainakin. En vaan voi mitään, tuo rotta on niin suloinen. Sen silmät ovat viattomat, mutta niihin hukkuu. En halua enää hukkua. Olen jo liian kauan pidättänyt hengitystä ja yrittänyt sukeltaa ja räpiköidä tässä mustassa tunteessa. Ei ole enää hengenpelastajaa tällä rannalla. Sekin perkele on ottanu lopputilin.

Jos vain saisin suuni auki.

Henri ymmärtäisi.

Tiedän sen.

Mutta pelottaa.

En halua satuttaa.

Muuta kuin itseäni.

Aika avata suu

Sinnittelin, pyristelin ja räpiköin. Selviin, kyl mä selviin. Ihan ite, yksin. Pystyn tähä, ei oo paha. Oon vahva. Mutten tarpeeksi. Ajattelin, ettei mun tarvis enää ikinä avata suutani kenellekkää "ammatti ihmiselle", mut ens torstaina mulla on aika koulupsykologille. Oon pettyny itteeni mut samalla ylpee, että tajusin näinkii äkkii, että apu ei ois pahitteeks. Silti tuntuu oudolta, kuitenkii liian tutulta tämmönen. Vaikka mikään ei oo enää samallalailla ku vaikka vuos sitte. Pystyn välittämään, mieli ei oo ihan kokonaa semmonen "ihan sama, mitä välii, ei kiinnosta" vaa tunteet on tallella. Silti oon vetämätön, valintojen ja päätösten tekeminen tuntuu haastavalta. Nukkuminen on vaikeeta, painajaisia, ei tietoo siitä onko hereillä vai nukkuuko. Saatan alkaa itkemää ilman mitä syytä. Itken hetken ja sitte vaa rauhotun. Pahaa oloa, pyörryttää, ahistaa, tuskanen olo, oon taas muuttunu ihan yli pelokkaaks. Säikähän pienintäkii asiaa. Ruokahalua ei oikeestaan ole. En haluais oikee tehä mitää, muuta ku vaan olla. Tuntuu, että melkein kaikki on liikaa vaadittu. Pelottaa, että tää menee viel pahemmaks. Pidän kynsin ja hampain kiinni, etten enää vajoais yhtää syvemmälle.

Onneks miulla on ihminen, jolle voin sanoo ja kertoo kaiken. Sellanen, joka ei säiky pois. On siinä lähellä, tukee parhaansa mukaan. Saa hymyn mun kasvoille, vaikka kukaan muu ei sais. Jaksaa sanoa ne samat asiat monta kertaa, koska tietää, että ne helpottaa mun oloo.

Sitä vaan, että oon tosi väsyny.
Mut jaksan, koska haluun.
En sen takii, että ois pakko.

taistele, sinnittele, pidä kiinni tiukasti.

Tän piti olla hengähdys tauko. Vaikka kyl tiesin, ettei tuu olee helppoo. Olin varma, etten kestä ees viikkoo töissä. Se on nähty aikasemminkii, ettei musta oo siihe. Mukamas. Oli kuitenkii, alkaa olee työssäoppimiin loppusuoral. Oon ylittäny itteeni. Miulle on ihan sama, miten kukaan muu arvioi miun suoriutuneen tästä. Jokanen työpäivä on mulle saavutus. Poikkeuksetta joka aamu se on sama tappelu itteni kanssa nousenko ylös ja meen töihi. Ihan sama kuin hyvin edelliin päivä ois menny. Mun ei oo mikää pakko mennä sinne, aina voi keksii valeen ja jättää välii, soittaa ryhmänohjaajalle ja jättää tää leikki kesken. Niin en tee, mie en luovuta. En, en, en!

Se paikka ahistaa mua, ne pari ihmistä, ne keiden kanssa oon siellä. Jokanen moite sattuu. Oon pelkokas. Kyselen koko ajan mitä teen seuraavaks, miten, missä, miksi, millä. Virheet pelottaa ja niistä kuuleminen. En oo niin oma-alotteinen ja reipas, pirtee omaitteni mitä oon koulussa ja koulun ruokalassa. Koko ajan oon varpaillani ja jännittyny. Kestän aina sen pari tuntii ja sitte meen vessaa. Itken sen kaiken ahistuksen pihalle, kasaan itteni ja palaan keittiöö. Kertaakaan en valita niille. En sano, etten jaksa, en pyydä päästä lähtemään, en valita jos joku sanoo pahasti. En tee niin, en voi, en pysty. Mie kestän. Ainakii haluun jokasen luulevan niin. Se on henkinen helvetti. Pelkästään se paikka ja ne pari ihmistä, jotka on siin samas rakennukses, ne jotka satutti mua eniten. Ja sitte ihan vaan silka pelko.

Kaikki muuttu viel pelottavammaks maanantaina. Se päivä oli muutenkii omituinen, töissä oli menny suht kivasti. Puhelin soi. Iskä on joutunu sairaalaan taas. Toistaiseks tuntemattomast syystä. Sitte syy selvii. Aivoinfartti. Vittu. Saatana. Perkele. Helvetti. Teki miel huutaa, raivota, itkee, just siltä seisomalta lähtee Päksii, ettii iskä ja alkaa huutaa sille ihan niin kovaa ku ikinä pystyn. Huutaa, kuinka sen takii joudun pelkää viel enemmän. Pieneks hetkeks ku se unohan sen, että se ihminen on kenen menettämistä miun kaikist aiheellisinta pelätä käy tällee. Ite se on sen aiheuttanu, että kuuluu riskiryhmää. Saanko iskää ikinä ihan iskänä takas? Sitä ei lääkärit uskalla luvata. Oonko koskaa ees iskää tuntenu? en tiiä. Tiiän vaa sen, että pelottaa, vaikka asialle en mitää voi. Ajattelen liikaa, ja murehin asioita, mille en mitään voi.

Tää kaikki on kuitenkii ollu jokseenki helppoo. Joka päivä oon saanu puhuu mietteeni ja ajatukseni ihmiselle, kuka oikeesti kuuntelee ja auttaa, on tukena ja lähellä, vaikka fyysisesti onkii about sadan kilometrin päässä. Rauhotun heti ku kuulen sen tutun lämpösen äänen, silloin mulla ei oo mitään hätää. Hetkeekään miun ei tarvii miettii, välittääkö vaiko eikö, ja välitänkö vai enkö. Se on selvää, täysin kirkas asia.

Huomenna kaikki helpottuu lisää, tää tuki ja turva on oikeesti lähellä. Voin vaa unohtaa, koko muun maailman ja, että huominen työpäivä tulee. Olla sylissä ja olla lähellä, tuntee itteni pieneks ja hyväks, viattomaks, avuttomaks, mut silti olon turvalliseks. Nauraa, olla oma itteni, sanoo kaiken mikä tulee mielee, pussimäyräillä, perseillä, itkeekki jos siltä tuntuu, mut siihe tuskin on tarvetta. Tätä jatkuu koko viikonlopun yli. Pääsen vähä etäämmälle Kausalasta ja satunnaisista ikävistä ihmisistä. Tiiän tasan tarkkaa sen, että siinä vaiheessa viimestään ku käännytään siiihe jo aika tutuks tuulleelle  mutkaselle  hiekkatielle kaikki ahistus ja pelko katoaa. Kukaa ei sinne pääse mua hajottamaan, ei ees mun omat ajatukset.

Joskus pitää itkeä, että jaksaa nauraa

Jostain syystä aloin ilman syytä itkemään. Heikkoutta ja merkki pahasta olosta. Ei! Se ei ole mitään sellaista. Pahan tilanteen voi ratkaista itkemällä. Tiedän millaista on elää kun ei pysty itkemään, mikään ei nosta enää tunteita pintaan. Minulle kyyneleet ovat merkki siitä, että elän, tunteeni ovat tallella. Itkeminen rauhoittaa, se puhdistaa. Paha olo virtaa ulos, valuu kyynelinä poskillani ja sitten haihtuu pois. Tuntuu typerältä sanoa, mutta itkeminen on tärkeää minulle. Vaikka olen päässyt ylöspäin minulla on oikeus olla paha olla. Siihen tilaa on pakko palata aina välillä. On pakko muistuttaa itselleni, minkä läpi olen mennyt. Siten kai pysty ymmärtämään virheeni ja osaan olla toistamatta niitä.

Istun sängylläni, nojaan tukevasti seinään, nostan katseeni ja kyyneliä tippuu vaaleansiniselle peitolleni. Tuttua, liiankin tuttua. En ole vajoammas pohjaan. En mitään sinnepäinkään. Luen osastopäiväkirjojani. Yli puolivuotta siitä, kun viimeksi piirtin merkin olemassaolosta vasempaan ranteeseeni. 217 päiväää viiltelemättä. Coloria lainaten, LAIKA BAUSS ! Se on pitkä aika, mutta silti vieläkin tulee sellaisia tilanteita, jotka luulen voivani ratkaista viiltelemällä, mutta hillitsen itseni. Kukaan ei hallitse mua enää, opettelin, että itsensäsatuttaminen on väärin ja en tee niin enää. On pelottavaa miettiä nyt jälkeenpäin, että opettelin sen. Vielä viime joulukuun alussa satutin itseäni vain sen takia, että osastolla siitä ei sanottu mitään. 

Nyt kun ajattelen, niitä ajatuksia mitä päässäni pyöri ennen voin sanoa, että en tunne enää silloista itseäni. Tiedän, miten hän toimi ja ajatteli. Silloin en tiennyt, että miksi, mutta nyt tiiän. Tai no, en tiedä miksi ajattelin niin, tavallaan, tiedän vain mistä masennusjohtui. Kaikki ne masennuksen tasot ja syvyydet mitkä kävin läpi. Niiden ajatteleminen tuntuu epätodelliselta. Sairaalta. Sitähän minä olinkin, sairas. Vieläkin, mutta vain vähän. Halusin kuolla, vaikka oli hyviäkin hetkiä. En välitänyt niistä, ainut päämäärä oli kuolema. Muistan, kun joka ikinen ilta toivoin, että minun ei tarvitsisi aamulla herätä. Toivoin, että kaikki loppuisi. Halusin laka olemaanolemassa. Tiesin, että tulisin parantumaan, mutta itsemurha-ajatukset olivat juurtuneet minuun, ne eivät kadonneet. Ajatus siitä, että tulisin elämään pidempään kuin olin suunnitellut tuntui pelottavalta. Jos minulla oli hyvä olla, tiesin pelkäsin hyvän olon loppuvat. Itsemurha olisi ollut helpoin ratkaisu. Kaikki olisi vain loppunut, minun osaltani. Nyt ymmärrän ja sisäistän sen, että kenenkään ei tarvise kuolla todistaakseen eläneensä.

kuva: we♥it

Päivä minun silmieni läpi

Aloin yöllä miettiä. Yritin etsiä vastauksia , mutta mun pääi oli vaan täynnä kysymyksiä. Se mitä olen miettiny ja kysyny tosi monelta, se valvotti taas. Kysymys kuuluu: miksi minä? Itkin kääriytyneenä peittoon sängyllä ja nojasin nurkkaan. Se paikka on jo liiankin tuttu, mutta oudolla tavalla turvallinen. Voin luottaa siihen, että nojatessani oman pieneen kulmaukseeni pysyn pystyssä. Se ei kaadu, eikä petä. Rullasin hieman sälekaihtimia auki. Huomasin, että on ainakin jo keski yö koska katu lamput paloi. 

Itkin vielä vähän enemmän. En pidä siitä, koska mulle on opetettu, että se on heikkouden merkki, sen takia itken usein kun oon yksin, on sellanen pakottava halu pitää sitä luuloo yllä, että oisin muka vahva. Katsoin kelloa ja hätäännyin, se oli jo puoli kolme. Ihan niin ku ennenki, uni ei vaan tullu. En ajatellut mitään ennen kun sanoin ääneen itselleni "mä en haluu enää aamulla herätä". Se oli tullu takasin. Se paha ajatus. Omasta mielestäni se ei ole paha, mutta minulle on sanottu, että se olisi. Sen takia yritä opetella siihen ettei niin saisi ajatella, mutta mä ajattelin niin taas. Yritin tukkia korvani, mutten tajunnut sitä että ajattelin itse niin. En voi olla kuuro omille ajatuksilleni, joku muu voi olla mutta en minä. Ajattelin pahaa ajatusta ja käskin ääneen sen mennä pois. Taistelin sitä vastaan etten olisi tehnyt mitään typerää. Nyt en saa lipsua, nyt en voi vajota enää uudestaan.

 Yritin lopettaa itkemisen ja toistelin päässäni "itsensä satuttaminen on väärin, itsensä satuttaminen on väärin..." Olen ollut kohta puoli vuotta tekemättä itselleni pahaa, nyt en voi antaa periksi. Tästä kohtaa muistikuvani katkeaa. Filmi jatkuu vasta siitä kun herään ja katson kelloa, se on hieman yli viisi. Herätessäni olin jo ihan rauhallinen ja pystyin ajattelemaan järkevästi. Olin pystynyt pitämään kiinni ja olemaan antamatta valtaa masennukselle. Siitä kaikesta on liian vähän aikaa. Hieman yli vuosi viimeisemmästä itsemurha yrityksestä, pääsin vasta takaisin suljetulta, se kaikki on liian lähellä. Muistan sen kaiken liian selvästi, minun on vaikea erottaa mikä on elävä muistikuva ja mikä on sitä kun masennus ottaa minusta taas otteen ja tulee takaisin. Kaikista pahinta on se, etten pääse karkuun, en voi pakoilla sitä. Ja kaikki tämä siksi koska en voi hyväksyä sitä tosi asiaa että minulle on diaknosoitu vakava masennus. Luulen, että kaikilla ihmisillä on ainakin jossain tilanteessa ollut ajatus "ei minulle voi käydä noin". Siinäpä se. En usko vieläkään, haluan kieltää, haluan että kaikki paha olisi ollut vain unta. Pystyisin varmaan hyväksymään kaiken tapahtuneen jos osaisin yhdistää siihen kaikki tunteet, mutten osaa. Tiedän vain, että minulla on ollut tosi paha olla ja että olen suunnitellut sellaista teko jota kukaan ei koskaan tulisi täysin ymmärtämään. Tiedän syyn miksi masennuin, tiedän tavallaan syyllisenkin, mutta en osaa syyttää kuin itseäni.

Aamulla kun kello soi olisin vaan halunnu jäädä nukkumaa. Olin niin loppu. En olis halunnu herätä ollenkaan, olisin halunnu, että kaikki ois vaan loppunu, ettei mua olis enää, vaikka niin ei sais ajatella. Tiputtauduin sängystä alas, tunsin pienen kivu kädessäni, tunsin että olen elossa. Katoin itteni peilistä, silmtä oli vielkii punaset, kyynelten suola oli kiteytyny poskille. Hankasin naamaani, että suola raaputtuis pois ja ettei kukaa tajuai mitään. Oli pakko meikata ja laittaa hiukset edes jotenkii, koska muuten tulis vaa enemmän paha mieli ku kattoisin peilii.

Kävelin tai no ennemminkii laahasin jalkojani vastahakosest. Olin jotenkii ihan yksi. Kaikki näytti tosi synkältä. Oli tosi vapauttavaa olla ajattelamatta yhtään mitää. Se on yhkä ainut hyvä puoli väsymykses, se ettei jaksa ajatella. Heti kun näin Tiian aloin selittää tarinaa mun aamusta. Kyllä, mun on pakko alaa höpöttää jotaa ku nään kaverin. Olisin varmaan alkunu itkemään koulun pihalla jos en olis menny Tiian kaa samaa matkaa. Mussa ei varmaan päälle päin ollu mitään outoa, paitsi se etten oikein ollu löytäny tänä aamuna mitään mukavia vaatteita. 

Joka sella oppitunnilla ajattelin omiani. Välillä yritin herätellä itteeni takas tähä maailmaa, mutta se ei onnisunu, joten päätin lopetaa energian tuhlaamisen moisee turhuutee. Se näky tokavikalla tunnilla. Meillä oli kyl sopimus, etä ollaa hiljaa vaikka opettaja kysyis jotain, mut minä vaa kirjotin sen tunnin omia ajatuksiani ylös, että muistaisin ne. Se oli mun mielestä sillä hetkellä tärkeempää ku opiskelu, oli pakko saada kiinni omista ajatuksista. Vikalle tunnilla oli ruotsi. Se tunti tuli tarpeeseen. Meijän ruotsin opettaja on omaa laatuaan. Se tietää koko mun tarinan ja on aina auttanu mua. Se tietää, ettei rehtoria kiinnosta mun olo vaan se, miten herra rehtori pääsee helpommalla. Sen takia ruotsin opettaja on usein auttanu mut pois pulasta jos oon sanonu jotain tyhmää.

Tulin kotii ja kohtasin kaaoksen omassa huoneessani. En muistanukaa, että tää oli näin pahas kunnos. Olis pakko siivota, tulee vaa paskempi mieli kun pitää olla tälläse kaatopaika keskellä, mutten vaa jaksais siivota, sen on nyt liikaa vaadittu. Nyt mä en jaksa, vaikka olis pakko, mutta huomenna mä nousen, se on varmaa. Huomenna kaikki on paremmin. Tänää otan kaks lääkettä, että saan nukuttuu, koska siellää psykiatri käski tehä, mutta toisaalta pelottaa se ettei se jäis kahteen, että otaisin jotain muutaki, vaa sen takii koska nyt on huonompi päivä. Tiedän kyllä, ettei itselääkitys auta, siitä menee vaa pää sekasin, se on nähty monet kerrat. Tiedän myös sen, että pystyn vastustaa houkutsta, oon pystyny jo tosi kauan, sen takii pystyn jatkossakii. Oon selvinny tähän päivää asti, joten miks en selviäis jatkossakii?