Puolenvuoden sisällä koko miun pieni elämä on kääntyny ihan ylösalasin. Oon aivan eri ihminen kutän vuoden alussa. Kaikki on muuttunu. Paitsi se olo mikä miul on sisällä ja se, että pidän edelleen veistä miun yöpöydän laatikossa. Masennus rotta ei mee pois. Se nyki minuu hiuksis, tökki kylkeen ja kitis. Otin sen syliin. Nyt se on istumas miun olkapäällä 24/7. Se ainut asia, mikä on tuttu ja turvallinen.
Kaiken pitäs olla hyvin. Ei miul oo mitää hätää. Mut se ei mee sillee. Ku se rotta yliotteen ei osaa olla omaittesä. Miun elämässä on paljo hyvää. En kiellä sitä. Oon kiitollinen ihmisille ketä miul tääl on ja niille ketkä tukee kauempaaki. Ilman niitä mie en selviäis. Mut perkele. Siinä vaiheessa ku jään yksin miun ajatusten kanssa helvetti on irti.
Pystyn nauramaa tyhmille jutuille Jessen ja Julian kanssa sillee, että poskii ja mahaa sattuu. Ja muutenkii olee pirtee, sen takii tuntuu niin hölmöltä puhuu asioista jotka pelottaa ja ahistaa.
Ehkä mie pääsen täst olosta joskus eroo, sillee kokonaa. Haluun sitä melkee enemmän ku mitään muuta. Mut se ei oo niin helppoo. Oon tapellu masennus rotan kanssa koht viis, melkee kuus vuotta. Tää alkais pikku hiljaa riittää. Mut miun voimat on loppu, en jaksa kiivetä täält kuopas ylös. Ehkä kohta. Jossain vaiheessa. Nyt haluun vaan olla ja oottaa mitä huominen tuo. Selviytyy huomisest hengissä ja pelätä kuollakseni perjantaita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti