perjantai 18. joulukuuta 2015

Sitten ollaan me toiset, joiden ainoa keino on kannatella toisiaan.


Mä olen tässä sua varten sua aina suojelen,
kun murheet koittaa meitä voittaa vierelläsi taistelen.
Mä olen tässä empimättä, vaikka vuodet satuttaa,
jos sä tahdot, niin mä tahdon... niin mä tahdon.

Tartu käteen niin mennään, lennetään läpi vuosien.
Tuulen lailla sinun kanssa kevyesti kuin höyhenet.

Mä olen tässä sua varten sua aina kuuntelen,
riitojen jälkeen keskellä arjen hymyillen sua suutelen.
Mä olen tässä pelkäämättä heikkoutta ihmisen,
jos sä tahdot, niin mä tahdon... niin mä tahdon.

Tartu käteen niin mennään, lennetään läpi vuosien,
tuulen lailla sinun kanssa kevyesti kuin höyhenet.
Sulje silmät niin mennään lennetään yli vuorien,
samaan tahtiin sinun kanssa sydämeni on luotu kulkemaan.

Tartu käteen niin mennään, lennetään läpi vuosien,
tuulen lailla sinun kanssa kevyesti kuin höyhenet.
Sulje silmät niin mennään lennetään yli vuorien,
samaan tahtiin sinun kanssa sydämeni on luotu kulkemaan.

Aamuisin tiukemmin sinuun takerrun.
Enkä koskaan irti päästä vaan olen aina sun.






Otetaan pieniä askelia kohti parempaa, yhdessä. Me kaksi rikkinäistä ja haurasta ollaan mitättömän kokoisia tälle maailmalle. Ehkä takerruin sinuun juuri siksi, että olisin ehjempi toisen rikkinäisen kanssa. Asiat alkaa helpottumaan pikku hiljaa. Iso ongelmien solmu purkautuu pulma kerrallaan ja on helpompi hengittää. Nyt meillä on ruokaa ja siisti koti, kiitos äidin. Luvattiin olla parempia toisillemme. Luvattiin, ettei pidetä toisiamme itsestäänselvyyksinä. Ei kummankaan elämästä tulisi yhtään mitään ilman toista puolikastaan. Miksi sitten ollaan eletty niin, että toinen on jäänyt huomiotta? Ehkä se on sitä, että ollaan yritetty suojella toisiamme omalta pahalta ololta. En tiedä varmuudella, mutta nyt kaikki on muuttunut parempaan päin. Jos nojaudumme toisiimme mahdollisimman paljon, pysytään molemmat pystyssä. Jos vakuutetaan toisillemme, että selvitään uskotaan se myös omasta suustammekin. 

Jos kaikki on yhteistä, niin se tarkoittaa yhteistä elämää, yhteisiä huolia ja yhteisiä iloja. Me molemmat tiedetään, ettei pystyttäisiä jaksamaan vaan itsemme takia. Ettei millään olisi mitään väliä, ilman sitä, että joku välittää ja rakastaa vieressä. Vasta raahatessani suo päivystykseen tajusin täysin, kuinka paljon sinuu rakastan. Olin jo muutamaan kertaan miettiny pääni sisällä, että mitä meistä tulee vai tuleeko mitään. Ymmärsin, että edessäni on ollu tuttu ja turvallinen ihminen valmiina yrittämään uudestaan kun sie oot vasta ollu uusi tututtavuus. Silti valitsin sinut. Vähän aikaa eteeni tuli uusi ihminen jonka ajattelin olevan "paranneltu" versio sinusta. Silti valitsin sinut ja tulen aina valitsemaan. Ensimmäisenä päivänä kun tavattiin meinasin lähteä karkuun sinuu kun sanoit yhden lauseen mikä miut säikäytti, mut en lähteny. Päätin, että otan susta selvää.

Elämä on meitä molempia kolhinu. Miulla ei ollu aina niin mallikelpoinen isä, eikä siulla paras mahdollinen äiti. Mutta miulla on kunnollinen ja rakastava äiti, siulla taas puolestaan mahtava isä. Epäkohdat täydentäkööt toisiaan. Ollaan molemmat rikki, mutta eri kohdista. Kun toisella on huono päivä, eikä saa itteään ylös sängystä toinen hoitaa kotia sen verran kun jaksaa, paijaa väsyneemmän päätä ja tekee ruokaa. Jos käy niin, että molemmilla on huono päivä nukutaan sen yli ja yritetään tehdä seuraavasta päivästä parempi.

Jos kulkisin täällä yksin, en olis näin ajoissa tajunnu mennä hakemaan apua, olisin pitkittäny kaikkea. Mutta ajatus siitä, että muutun taas tunnottomaksi pelotti liikaa. Jos olisin tunnoton ja tunteeton ihmiskuori en pystyis rakastamaan sua. Me selvitään, tiiän sen. Meillä on ihmisiä ympärillä jotka auttaa ja ymmärtää. Ja ne samat myös potkii perseelle jos meinataan väsähtää ja luovuttaa.




Kaksi onnensa etsijää sattumalta lähti samaa polkua kulkemaan.
Vierekkäin matka taittui keveämmin,
yllättäen löytyi vierellä kulkijasta syli lämmin.
Maailma heidät toisilleen vihdoin toi.
Vasten aurinkoa seisomaan asetteli,
varjoissa näkyi peilikuvien palapeli.

maanantai 23. marraskuuta 2015

Eikö ikinä, eikö koskaan mun taakkani kevene.

Luulin päässeni pois myrskyn silmästä, mutta maailma keräsi vain voimiaan vetääkseen mua ihan vitun kovaa uuestaan turpaan. Monen räpiköidyn vuoden jälkeen istuin tänään psykiatrisen poliklinikan odotusaulassa. Kädet täristen, hioten, puutuen odotin kenelle joudun selittämään jälleen kerran tarinaani. Minua tuli hakemaan mukavan oloinen sairaanhoitaja. Hän vei miut huoneeseen missä odotti psykiatri. Pahoittelin ääni väristen, etten kättele koska olen kipeä. 

Psykiatri oli vähän jännä, ilmeisesti virolainen ihan niin ku miun psykiatrini oli Lahenkin polilla. Molemmat kyseli miulta kysymyksiä. Pysyin rauhallisena. Kunnes kysyttiin itsemurha ajatuksista. Kerroin, ettei miulla oo mitään suunnitelmaa millä veisin iteltäni hengen. Tarkensin vielä " se on vaa semmonen lohdullinen ajatus, että koska vaan voisin lopettaa kaiken. Iltasin yleensä pyydän, että jos joku tuola ylhäällä kuulee mua niin tahtoisin olla heräämättä aamulla" Murruin totaalisesti. Itkin pitkästä aikaa sillee, että joku muu kun Esa näki. Hieroin käsiäni yhteen ja sopersin tietäväni, että iskä on mua siellä jossain vastassa. Sanoin, että pääsisin kiipeemään iskän syliin kolmen vuoden jälkeen, että se olisi kaikista paras asia minkä juuri nyt voin kuvitella.

Psykiatri sanoi, etten voi ottaa Mirtatzapinia niin paljo kun nyt otan. Miun tuttu ja turvallinen lääkkeeni lasketaan pikku hiljaa 30 milligrammaan. Samalla alotetaan uusi lääke Sertralin joka pikku hiljaa nostetaan 150 milligrammaan päivässä. Todellisuus oli kamala, eihän miulle oo ennenkään laitettu mitään lääkettä noin paljoa? Luin Sertralinin sivuoireita huuli pyöreenä kotona. Lista oli lähes yhtä pitkä ku raamattu: unettomuutta, painajaisia, ruokahaluttomuutta, huonovointisuutta, oksentelua, uneliasuutta, maniaa, epätodellista oloa, liiallista onnellisuuden tunnetta, itsemurha ajatuksia, sydämen rytmihäiriöitä, pyörtymisiä, paniikkikohtauksia ja ties mitä muuta on luvassa uuden lääkkeen myötä. Sivuoireet tulevat ystäväkseni oletettavasti myös joka kerta kun annosta nostetaan. Se, että alkaako lääke toimimaan ikinä niin kun pitää ei kukaan tiedä. Se siltää samaa ainetta kuin Seronil, joka miulla ei toiminut. En tiedä mitä miun pitäs edes odottaa.

Miksi ihminen edes voi masentua? Miks ei masennus vois vaan kadota, ettei kenekään tarvisi siitä ikinä kärsiä? Mikä helvetti tätä maailmaa vaivaa kun on niin paljon ihmisiä joilla on aivan tajuttoman paha olla. Jos mä voisin, ottaisin kaikkien pahan olon, kantaisin sen kaiken pahan ja hajottavan mukanani hautaan, vaati se sitten itsemurhan taikka sen, että eläisin sen kaiken paskan kanssa vielä vuosituhannen eteenpäin. Teki sen silti, koska tiedän kuinka pahoin voi elämä syödä ihmsitä sisältäpäin jättäen jälkeensä vain tyhjän, tunnottoman ja robottimaisen ihmiskuoren.

Tahtoisin vain nukkahtaa ilman, että joudun heräämään aamulla. Ei millään ole mitään väliä. Ei miulla kai ole enää edes koulupaikkaa. Ei mitään, mitä voisin tältä maailmalta saada tai sille antaa. Oon alkanu miettimään hautajaisiani jo etukäteen, ettei kenekään tarvi arpoa sitten mimmoset mie olisin tahtonu.

Sitten kun aika on tahdon, että hautajaisissani soitetaan Heli Kajon  Jos mä kuolen nuorena sekä Stepan Lastenlaulu. Te rakkaat ihmiseni saatte itkeä jos siltä tuntuu. Koittakaa muistamaan ne hetket kun nauroin typerille jutuille tai mietin, miksi mansikan siemenet on sen ulkopuolella. Naurakaa miun tyhmille jutuilleni ja sille kun en uskaltanut koskaan hankkia ajokorttia. Tahdon, että paras ystäväni Saara pitää muistopuheen koska Saara tuntee miut melkee paremmin kun äiti. Tahdon, että Ronja saa syödä niin paljon karkkia ja herkkuja kun pienen prinsessani mahaan mahtuu. Haluan valkoisen arkun, niin halvan kuin vain löydätte. Tahdon arkkuani kantamaan enoni, veljeni sekä Esan. Kukkasien haluan olevan sinisiä ja vaalenapunaisia. Polttakoon vieraat niin paljon tupakkaa kuin kehkot kestää. Ystäväni ketkä tiesivät kuinka juhlin baarissa, juokaa itsenne konttauskuntoon. Menkää tanssimaan ja tanssikaa niin vajaasti kuin miekin tanssin. Muistakaa ne kerrat kun miut on pitäny kantaa kotiin ja ennen sitä pitänyt pakottaa juomaan jäävettä. Luottakaa siihen, että nään teidät. Ottakaa mukaan taskumatit ja juokaa oksennusrefleksiä uhmaten tequilaa. Minut siunatkoon haudan lepoon sama pappi joka minut on kastanut. Älkää olko liian surullisia. Elämäni oli vaikeaa, mutta nauroin vähintään yhtä paljon kun vuodatin kyyneliä. Rakastan kaikkia lähimmäisiäni ja lupaan lähtöni jälkeenkin olla teidän jokaisen elämässä tasavertaisesti. Te tunnet minut hyvin, olkoon siis hautajaiseni minun näköiset ei liian vakavat todellakaan. Tahdon mummon, äidin ja Kallen tietävän, että kerron iskälle teiltä terveisiä ja halaan iskää teidänkin puolestanne. Saaralle lupaan, että ylhäältä etsin eteesi helpomman reitin. Lupaan tehdä elämästi ylhäältä käsin niin helppoa kuin vain voin.

Ei elämän loppuminen ole aina itsestä kiinni, siksi halusin vähentää muiden pohtimista hautaamiseni suhteen.


perjantai 4. syyskuuta 2015

Meidän piilopaikkamme maailman julmuudelta.

Minuun kerkis jo iskee suuren suuri epätoivo kämpän ettimisen suhteen. Onneks Esa otti tilanteen haltuun ja naputteli JYY:n palstalle ilmotuiksen, että nuoripari etsii kotia. Meille tarjottiin vähän kaiten näköstä asuntoa. Asennoiduttiin silleen, että muutetaan Rajakadulle. Se ei varsinaisesti miua miellyttäny. En olis yksinkertasest voinu nähä itteeni asumassa siinä asunnossa (en ole toki vaativa) Sitten meille tarjottiin kolmiota sopuhintaan Sammonkadulta. Me ei saatu mitteen kuvia asunnosta, mutta sovittiin näyttö. Minuu kuumotti ja pelotti kun vuokranantaja avasi tuon asunnon oven. Sanotaanko näin, että miun leuka tipahti eteisen lattialle, samoin Esan. Olin valmis sanomaan nähtyäni pelkän eteisen, että me otetaan tämä. Kierrettiin asuntoa ympäri ja en saanu sanotuksi yhtään mitään.

Meitä onnisti ja saatiin tämä unelmien koti omaksemme. En keksi yhtään negatiivista sanomista, meijän vuokranantajakin on tosi mukava. Saatiin muuttoapua ja homma oli hoidettu neljässä tunnissa. Sekä purkamisapuakin löytyi onneksi, ettei miun tarvinnu yksin riehuu laatikoita tyhjäks kun Esa oli töissä. Tietysti mietin koko ajan, että mitä paskaa saan niksaani tän kaiken hyvän ja ihanan tasapainottamiseks. Nyt on kaikki hyvin, enää pitäis jaksaa järjestellä Reiskan huone, sitten olis kaikki paikallaan ja meidän yhteinen koti valmiina :3


Tän omituisen onnellisuuden keskellä kaikki tuntuu ihanalta ja satumaiselta. Arki tuntuu hyvältä ja puhdistavalta. Omituista, niin omistuista. Makaan olkkarissa sohvalla kuumeisena, räkäsenä ja ties mitä. Olo on kamala, aivan tautinen, mutta oon onnellinen. Saan olla miun myöskin kipeän avopuolisoni kainalossa, juoda teetä ja olla äärettömän kiitollinen ja edelleen hämmentynyt siitä, miten elämä jaksaa ja voi muuttua koko ajan vaan paremmaksi. Meillä on oma kotikolo, jossa niistää räkästä nenää, nauraa, tapella ja sopia. Juuri nyt tuntuu siltä, etten voisi tältä hullunkuriselta elämältä pyytää yhtään enempää.


maanantai 13. heinäkuuta 2015

Jos sä tahdot niin.

Viimeksi kun oltiin Kausalassa käytiin tupakalla kerroin sulle millasta miun elämäni oli siinä pienessä tuppukylässä. Kerroin osastojaksoista ja siitä kuinka äiti tarkisti yöllä miun olevan kotona. Levitin sen kaiken mustan ja pahan sun silmies eteen. "nythän sulla on kaikki hyvin, eikö nii?",sä kysyit. Hymyilin ja kerroin kuinka onnellinen oon. Kuinka kaikessa on järkeä. Sä et oo joutunu kattomaan miun tekohymyä ollenkaan. Sä oot nähny miun onnenkyyneleitä enemmän ku miun surusta kosteita silmiäni. Tumppasin röökin ja tuijotin sua portaissa. Otit miut lämpöseen halaukseen keskellä koleaa kesäyötä. Näin sun silmissä kyyneleitä "mä rakastan sua", sait sanotuks. Mä tiedän sen vaikka me ei noita kolmea sanaa kulutetakaan suuremmin. Ehkä just sen takia miulta meinaa lähtee jalat alta ja sydän pakahtua onnesta ku kuulen nuo kolme sanaa.





Samana iltana vielä puhuttiin, että mistä tää kaikki on saanu alkunsa. Kelattiin kaikki ihan helmikuun loppuun ku nähtiin ekan kerran. Puhuttiin halki meijän ehkä omituiset illat mitkä meni istuessa Passionissa. Molemmille kaikki oli selvää jo alusta alkaen. Ei nähty mitään muita vaihtoehtoja kun, että tää on nyt tässä- me. Parin viikon tuntemisen jälkeen kävit hakemassa miulle röökiaskin ennen töitä koska mie olin aivan persaukinen. Siinä kohtaa miulla heräs ajatus, että hetkonen tää tyyppi vois jaksaa katella minuu enemmänki. Mikää ei ollu varmaa. Kaikki oli niin ihanaa ja jännää ku perhoset pyöri masussa. Me ei missää vaiheessa puhuttu mitä me ollaan tai tönkösti yritetty selittää jotain "mä vähä niin ku tykkään susta"- settiä. Kaikki meni ihan omalla painollaan.

Olin valmiiksi jo lyöty ja menettänyt toivon lähtökohtasesti kaiken suhteen. Taistelin masennukshelvettini kanssa ja yritin edes jotenkin pysyä pystyssä ja jaksaa herätä uuteen aamuun. Sä sait miut kuitenkii hymyilemään aidosti ihan alusta lähtien. Me ollaan aivan helvetin omituinen pariskunta. Ei olla itekkää ihan perillä toistemme sielunelämästä tai ymmärretä aina kaikkee mitä toinen kimpoilee, mutta just se tietynlainen puuttuva ymmärrys tekee tästä kaikesta niin hyvää. Pitkillä automatkoilla haluun vaan olla hetken hiljaa ja tuijottaa siua ku esität vammasta ja miettiä päässäni "ja ihmiset vielä miettiä mitä mie nään tossa vatipäässä..."


Tiiän, ettei siun oo ollu helppo kattoo miun "kipeilyäni" vierestä. Öisiä kohtauksia ja itkemistä kun oleminen sattuu liikaa. Oon niin kiitollinen, että jaksat nähä sen kaiken pahan aina uudestaan ja oot vierellä auttamassa. Hirveen moni ei olis siihen ryhtynyt. Enkä muutenkaan oo mikään maailman helpoin ihminen. Äkkipikanen vaikee vittupää varusteltuna todella lyhyellä pinnalla... Voisin luetella kaikki miun huonot puoleni mitä ite tiedostan ja ettii lisää, mutta sei ei muuttais sitä tosia asiaa, että sie oot miun ja jaksat miua.

En malta oottaa muuttoo omaan yhteiseen kotiin, miun ekaa ulkomaan reissuu. Sitä kaikkee mitä pääsen kokemaan elämässäni ekaa kertaa ja vielä noin mahtavan ihmisen kanssa! En tiedä ketä mie saan tästä kaikesta hyvästä kiittää. En usko sattumaan. Se ei turhauttavaa aatella, että tää kaikki olis vaan puhdasta sattumaa. Tää on jotain muuta, sillä kaikella on tarkotus.




sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Suuri pieni unelmani.

Monen vuoden ajan sisälläni kasvanut hieman hölmö haaveeni muuttuu todellisuudeksi parin viikon päästä. Saan elämääni pikkuisen piikkipalleron Fredin aka Reino Von Luciferin. Pikkuherra oli aikamoinen yllätysvauva. Keskiviikkona sain viestin kasvattajalta, että hänellä on kolme vaapata siilivauvaa. Mukaan lukien min ihanainen Fredini, jonka kuvia oon tiiraillu jo pitemmän aikaa. Torstaina sitten lähettiin Esan kanssa ajamaan kohti Helsinkiä kattomaan tätä pientä suurta ihmettäni.

Sain pikkuisen syliini ja turvallisuuden tunnetta ylläpiti Fredin tuttu fleecepeitto omineen ja tuttuineen hajuineen. Ei mennyt kuin joku vartti ku peitto tippu pois, pieni matoimuri oli nimittäin aika eläväinen eikä arkaillu yhtään. Meistä tuli heti kaverit, eikä Fredi menny kertaakaan palloks. Oikein tyytyväisenä vipelteli miun niskassa ja reissun päätteeksi pikkunen simahti miun syliin. Olin maailman onnellisin ja muutaman kyyneleenkin tirautin vaikka yritin olla tunteilematta. Hymy ei meinannu hyytyä millään. Eikä se ihan pelkästään johtunu piikkipallerostani.

Oon tässä jo pienen hetken ettiny itelleni uutta kotia, mutta yksiöt on aivan helvetin kalliita. Tätä samaa asiaa ongelmoin autossa ku oltiin Helsinkiin ajelemassa Esan kanssa. Esa oli hetken hiljaa ja sitte aukas suunsa "oon tässä vähä miettiny... Mie ainaki jaksaisin kattoo siua ja siun perseilyy 24/7, se ei olis mikää ongelma. Päinvastoin. " Keskustelu eteni ja hymy miun naamallani leveni. Illalla kun päästiin kotiin asti sain onnellisena käpertyä miun rakkaimman ihmisen kainaloon ja yhessä selattiin vapaita asuntoja sekä kirjoteltii muutamat hakemukset. Kaikki on menny hirveen nopeesti, mutta miua ei pelota mikään. Miun ei tarvi seisoo tääl yksin ongelmien keskellä. Voin luottaa, että Esa on siinä vieressä ja auttaa, aina, ehdotta.



tiistai 19. toukokuuta 2015

Se nainen, joka hymyili kun minä ensimmäisen kerran itkin.

Tänä äitienpäivänä en päässy äityliä halamaan joten tyydyin onnitteluun puhelun muodossa. Rupesin miettimää mitä kaikkee äiti on joutunu miun takiani kestämään. En oo ollu mikään maailman helpoin lapsi enkä myöskään mikään helppo nuori.

Äiti on öisin tarkistanu, että oon sängyssäni nukkumassa enkä lähteny vaikkapa juoksemaa junaradalle. Äiti on istunu hoitoneuvotteluissa. Vahtinu, että syön lääkkeeni kiltisti. Joutunu todistamaan ja paikkaamaan miun runneltuja käsiä ja jalkoja. Milloin mitäkii kohtaa miun kropasta mihi oon tehny merkkejä olemassaolosta. Miun äiti on hiton vahva nainen. Kertakaan äiti ei itkeny hoittareissa. Eikä muutenkaan menny paniikkiin missään tilanteessa. 

Me ollaa äitin kaa erillaisia siinä suhteessa, että äiti on järki-ihminen ja mie oon tunneihminen. Meillä ei ehkä ihan aina oo natsannu ajatusmaailmat yhteen. On räiskyny ja paukkunu. Mie oon pöllöilly oikein urakalla ja tehny typerästi. Silti äiti on äiti. Se ei oo mihkää kadonnu missään vaiheessa. Oon yrittäny työntää itteeni pois äitin siipien suojasta ihan vaan koska en oo halunnu, että äitin tarvis enää yhtään enempää kattoo miun tyhmäilyy ja elämän suossa rämpimistä. Mutta hölmöilyistäni huolimatta äiti kuuntelee miua ku oon hukassa ja takoo järkee miun päähän.

Otetaan aina välillä äipän kanssa yhteen. Voimakastahtoisia ku molemmat ollaan. Mutta osataan tarpeen tullen myös asettuu toistemme rooleihin ja miettiä, miltä toisesta tuntuu. En oikein osais kuvitella millanen mie oisin jos miun äiti ei ois just miun äiti. Koska paremppaa äippää mie en vois kuvitella, haluta tai saada. Äiti oli miun ja Kallen tukena ku iskä kuoli, vaikka se oli äitillekki hitoksee kova paikka.

On meillä äitin kanssa välillä ihan hauskaakin, ku ei sotakirveiden kanssa heiluta. Saa nähdä miten yhteishenki pysyy kasassa perjantaina kun pääsen äitykkää auttamaa työmaalle, koska olen näköjää periny mammalta tapani juhlia. Äitin vahvinta lajia ei taida olla vieläkään firmanjuhla. Voi mikä party animal! :D

tiistai 5. toukokuuta 2015

Paan peliin tän paskaisen sydämen.

En oo hyvä ihminen, juokse pois vielä kun voit. Oon tehny paljon pahaa ja rikkonu montaa ihmistä vastaan. En taho satuttaa siua ikinä, joten juokse. Niin mie siua käsken ja uhmaten painat pääsi miun syliin, hipsutan siun hiuksen kiharoja ja nukahdat. Olen hetken vain siinä. Hengitän, silitän hiuksiasi ja tuijotan siua, todetakseni, ettet lähtenytkään mihinkään. Tasaisesti tuhisten nukut puoliks miun sylissä puristaen miun kädestä hymyillen. En osaa muuta ku itkee. Laskelmoin mahdollisuutta päässäni sille, että voiko tämä hetki, tämä onnellisuus, voidaanko me olla totta. 

Ennen ku sie urvelo tupsahit miun elämää olin halkeemassa moneen eri suuntaan. Ettimällä etin. Mutta sitte tuli aika rauhottuu, lopettaa se älytön kiire. Pari ihmistä on ihmetelly miten "kelpuutan" siut itelleni. Ja mie oon miettiny miten mie kelpaan siulle. Mutta vastaus ainaki miun kohalla on se, että riität miulle just noin. Omine vikoines, typerineen juttuines ja nörttimäisineen höpinöines. Kaikissa ihmisissä on vikoja ja myös se niinsanottu "rumapuoli", mutta rakkaus sanoo "olen nähnyt pahankin puolesi ja virheesi, mutta minä jään." Sie oot miun vieressä hymyilemässä krapula-aamuina ku näytön mörön perseeltä ja haisen paskalta, mutta oot siinä ja nappaat miun siun kainaloon jatkamaan unia. Ymmärrät miun paskaa läppää ja yleensä lähet siihen mukaan ihan kympillä. Toimistolla ihmettelet sivusta ku kofeiinipärinöissä hypin ja pompin kiljuen milloin mitäki. Jaksat miua niinäkin päivinä kun hymy on hukassa ja kyyneleet tilalla. Oot silti siinä, senkin insinööri roikale!

maanantai 20. huhtikuuta 2015

"Kello 18.16 on sammunut huopahattuisen partanaaman kultainen sydän"

Tuollasen viestin laitoin vuosi sitten ja soitin monta puhelua. Silloin ku äiti soitti kertoakseen iskän nukahtaneen olin Kuokkalan sillalla. Muistan sen kohan mihi pala miusta kuoli metrilleen. Tuijotin sitä samaa asfalttispottii koko puhelun ajan. Tänää aamulla polkiessani töihin pysähyin siihe samaan kohtaa tupakalle. Mittailin maisemaa mitä tuijotin vuos takaperin. Tänä vuonna oli kylmempi ku tasan vuos sitten. Silti laitoin itteni nätiksi aamulla, valitsin vaatteet tarkkaan ja pipersin hiuksia vähä pitempää ku normaalisti. Polttelin sikaarin ihan rauhassa ennen ku lähin sotkemaan kotoonta aamulla mihinkää suuntaan. 

Pelkäsin tätä päivää. Itkeskelin jo lauantaina aamusella ja sunnuntaina, mutta onneksi Esan viekussa oli turvallinen paikka vuodattaa kyyneliä. Viime yönäkin puski suru pintaan, mutta onneksi varaveikka Joonas suoritti suojelusenkelin virkaa ja paijas päätä, samalla muistutellen, ettei oo mitään hätää. Töissä meni ihan buenosti, mutta puolessa välissä se itku vaan tuli. Purin hammasta ja pystyin vetämään jokasen puhelun pirtsakkana hymyillen asiakkaille. Mutta puhelujen välit tuntu liian lyhyiltä ittesä keräämisen, mutta kuitenki liian pitkiltä, että olis ehtiny hengittää. Esa ilmesty miun viereen istumaa jossakin kohtaa yrittäen jutella miulle. Pidin suuni kiinni ja yritin kasata itteeni. Jossain kohtaa hirtti kiinni ja räjähin. Voi poika parkaa ku joutuu miun kiukuttelee kahtellemmaa. Rauhotuin ja sitte jo miun työpäivä oliki ohi. 

Julia oli oottamassa minnuu toimiston oven eessä alhaalla. Pyörin hetken vaimokkeen kanssa ja sitte suunnattiin Joonaksen kanssa satamaan istumaan sikaarien ja vuoden ekan pussi"kaljan" säestämänä. Hyvä tovi istuskeltiin ja nautittiin säästä. Miulla oli helppo olla ja hengittää. Kattelin taivaalle ja hymyilin. Muutama kyynel kirpos silmäkulmaan, mutta onnellisuudesta. Ei tää ollukkaa niin paha rasti, mie oon hengissä ja kaikki on hyvin. Ikävä on suuren suuri, mutta tässä kai se seinä on nytten mistä ikävä ei voi kasvaa.

keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Ikuinenkierre(kö) ?

Huomenna ois uuemman kerran aika vierailla lääkärissä juttelemassa. Jännitän ja pelkäänki hieman vaikka tää on ihan tuttua hommaa jo miulle. En mie oo niin pohjalla ku oon ollu. Miulla on päässä se pikkuinen toivon kipinä ja halua selvitä ja nähä se päivä ku kaikki on hyvin niin ku aikasemmin jo oonki kirjottanu. Silti elämä on hirmu vaikeeta. Väsymys ja epätoivo on suurena osana miun aamuja, päiviä, iltoja ja erityisest öitä. Tiiän, että oon taipuvainen masennuksee ja myös sen, ettei sitä oo koskaan hoidettu kokonaan. Oon yrittäny olla se surullisen kuuluisa superihminen ku olo on vähä kohentunu. 

Jos nyt vihdoin viitsisin olla kärsivällinen ja käydä hoidon läpitte kunnolla. Oon aika varma, että nyt jaksan sitoutuu tähän hoitoon. Tiiän, että tässä menee vuosi oikeestaa parikin vuotta, sen näkee sitte. Pitkä prosessi on edessä, mutta sen läpi on mentävä. Tahon kuitenki pystyy elämää normaalia elämää ja kestämää vastoinkäymisii. Haluun olla eritavalla vahva ku mitä nytte oon ollu. Tälle noidankehälle on vihdoinki pakko tulla loppu. Oon nähny unta elämästä ja nytten rupeen tekemään siitä unesta totta. Pikku hiljaa hajotan itteni osiks lattialle. Se miult hoituu ihan helposti. Sitten tulooki vastaa se vaikeempi osio. Sitte lähen kasaamaa ihteeni uuestaa. Paikkaamaa niitä kohtia mitkä on aikasemmin ollu liian heikkoja. Vähä niin ku veis auton katsastuksee ja katsastusmies kertoopi missä on vikaa ja mikä pittää korjata. Tää tyttö mennee kohta läpitte ja saa loppu elämäksee leimaa ettei tartte tämmöttisii katsastuksii ennää tehhä.

Tein kanssa tossa pari iltaa sitte päätöksen koskien ens maanantaita. Suunnittelin jo pitkää, että sen päivän vaa itken, nukun tai vedän kalsarikännit. Sitte ajattelin, että hitto, mitäköhän se isäukko siitä ajattelis? Ymmärsin, pienen perseelle potkasun jälkee, ettei iskä haluis miun tekevän mittää tuommosta. Sanoin töissä, että laittaa miulle kuitenkii vuoron maanantaille ihan normaalisti. Oon melkee satavarma, että iskä haluis miun olevan se sama sisukas pikku perkele ku muinaki päivinä. Aattelin, että en ala vääntämää väkipakolla mittee itkuu. Oon vahva. Tiiän, että isukki tullee olemmaa maanantaina ja sunnuntainakii jo enemmän mielessä ku muina päivinä, mutta mie kohtaan sen päivän hymyssä suin. Kuitenki siihe päivää vuos sitte loppu huoli, tuskanen olo ja pelkääminen. Mie sain enkelin taivaalle kahtommaa miun perää ja mahollisuuden aina jutella jollekki. Miun karvakorvaniki on luvannu olla koko viikonlopun miun kanssa. Tiiän, että herra on varmasti huolissaan, muttei ala hössötämää koska miulla palais käpy totaalisesti ja rupeisin murisemaa. Siinäpä oliski sitte lepyttelemisen ja suklaalla lahjomisen paikka vimosen päälle.


sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Olisiko onneni tässä?

Mittailen siua katseellani samalla ku oon käpertyny kainaloon pääni painettuna siun rintakehää vasten. Katson tarkkaan kaikkea mahollista mitä just siinä hetkessä voin. Ahmin onnellisuutta itseeni just siitä hetkestä, niin ku nälkänen lapsi joka ei oo vuotee nähny ruokaa. Tunnen siun hengityksen miun poskea vasten, siun käden miun ympärillä ja toisen käden leikkimässä niskassa miun hiuksen haituvilla. Nostan välillä miun päätä ja tuijotan siua hetken. Hymyilen typerästi. Sie huomaat miun tuijotuksen pimeän läpi. Otat tiukemmin kiinni ja suutelet vahvasti, omistavasti, mutta kuitenkii samalla niin pehmeesti. Kuulen siun sydämes lyönnit, tän hetken on pakko olla totta. "onks siinä hyvä olla?", sie kysyt. Möngertelen vielä lähemmäs siua, niin lähellä ku pääsen. Hengitän syvään rauhallisesti ja puhalan kaiken pahan ulos. Tiiän, että se riittää vastaukseks.

Mietin, että mitenkäs tässä näin kävi. Ja missä ihmeen välissä? En oo oikein varma, enkä muista, mutten myöskään valita. Muistan sanoneeni toiselle työkaverilleni ekoina päivänä ku sie palloilit yhtä aikaa toimistolla, että "toi uus tyyppi on tosi omituinen". Silti löysin itteni siun seurasta iltasin töitten jälkee. Vähän ajan päästä myös ennen töitä ja jälkeen. Ja sitte iltasin nukkumasta siun vierestä, mistä sitte sain aamulla herätä.

En kuitenkaa aatellu häitä suunnitella ens kesälle enkä seuraavallekkaan. Oon takertunu kusipäisiin ihmisiin ja väkisin ettiny ihmistä joka vois ehkä mahdollisest jaksaa katella minuu. On ne jaksanukki, mut aina vaa hetken. Sit on löytyny joku parempi, nätimpi ja hauskempi. Se ei oo toiminu. Ymmärsin, että väkisin ei voi ettiä. Kai jostain Tinderistäki voi löytää elämäsä prinssin, mutta minä otin rakkaasta veljestäni mallia ja menin töihi, heh heh :D

En mie tiiä yhtää miten tässä käy, mutta ainakaa miua ei ahdista taikka jännitä. Kaikki on rentoo ja turvallista, toimivaa. Eikä miulla oo mihinkää kiire. Annan ajan näyttää mitenkä tulee käymää, toivottavasti hyvin.

tiistai 7. huhtikuuta 2015

Voi vittujen kevät.

Täällä yksi väsynyt ihmisrääpäle naputtaa kannetavan näppäimistöä jälleen. Miulla on ahdistunu ja pelokas olo. Kevät. Hyi. Hienosti oon taas jaksanu esittää vahvaa ja itkeny vaan silloin ku oon yksin. Todellisuus iski viime viikolla hitoksee kovaan minnuu suoraa silimää. Menin ihan normaalisti töihin. Psyykkasin itteeni matkalla bilemusalla, että jaksan sen pari tuntii olla oma hyperaktiivinen itseni, jollasena miut toismistolla tunnetaan. Olin rättiväsyny ja ikävöin miun maailmanmatkaajaa, joka karkas Espanjan auringon alle. Istuin normaalisti koneen ääreen ja leväytin paperti näppikselle, kävin täyttämässä miun vesipullon. Heitin kaksmielistä läppää pomon kanssa ja palasin miun paikalle eli vastapäätä miun naurattajaa Markoa. En tiiä miten tuo hölmö saa miut aina nauramaan ja jaksaaa piristää, vaikka en omasta mielestäni ainakaa anna pahan päivän näkyy läpi. Marko kattoa miua hetken. Väänsi vahvimman tekohymyn naamalleni, minkä ikinä pystyin, naurahdin ja kysyin mitä Marko oikein kattoo. "Marikki, älä viitti. Mua sä et hämää. Kyllä mä nään, että sua väsyttää" Itkin. Ihan vaan muutaman hassun kyyneleen. En pystyny ääneen myöntämää, että Marko osu ihan oikeaan.

Sit aloin tunnustelemaa miun pääkopassa eläviä tunteita. Ihan niin ku olis tullu taas itelleni yllätyksenä, että oon poikki. Saatana. Mie pyydän, ei nyt tätä paskaa taas. Ei nytte ku kaikki oli muuttumas paremmaks. Oon löytäny just ihmisen, kenen kanssa saan tapella peitosta yöllä ja kenen kainaloon saan nukahtaa. Ihan tosissaa, ei tätä masennuspaskaa tähän väliin, en taho säikyttää tätä ihmistä pois. En haluu joutuu selittää jalassa olevii haavoja kenellekkään. Tai että ylipäätään kukaa joutuu jällee todistamaa ku mie sukellaan syvempään veteen. Eikä kaikki vika näköjää oo miun pään sisällä. On pari kertaa pyöriny maassa ku en saa henkee ja tuntuu, että joku repii sydäntä irti miun rinnasta. Huomenna olis tarkotus raahautuu lääkärii kuulemaan tuomioo. Kaiken tän kusipaskan keskellä päällimmäinen ajatus on jälleen "miksi minä..?" Ehkä oon huomisen jälkee vähä viisaampii sen suhteen mikä helvetti miussa on vialla. Omnom.

sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Miun uusi lohdullinen ajatus.

Elämä on taas hetken aikaa ollut hyvää. Muistan kun synkimpinä masennusvuosinani kannoin mielessäni lohdullista ajatusta kivun ja tuskan loppumisesta. Se oli aina vaihtoehtona pääsyksi pois umpikujasta. Se, että kaikki loppuu eli itsemurha. Se oli silloin miun lohdullinen ajatus. Pikku hiljaa mie olen rakentanu pääni sisään uuden tälläisen ajatuksen, joka on nyt kokonaan syrjäyttänyt tuon yön mustan ajatelman. Oon päättäny odottaa päivää kun kaikki on hyvin. Oon päättänyt, että se päivä tulee. Huomenna se on taas lähempänä kuin tänään. Tämän pumpulimaisen toiveen avulla mie jaksan ja selviän.

Eilis iltana huomasin olevani sosiaalinen ja mukava ihmisotus. Luulin haudanneeni jo nuo ominaisuudet itsestäni ihmispelon alle. Lähettii työkaverin kanssa ottamaan haltuun yöelämää. Loppupeleissä löysin itseni JAMKilaisten seasta. Hetken istun aivan totaalisen turpa kiinni helvetillisen paniikin vallassa. Meni hetki ja aukasin suuni, enkä ollu hiljaa koko loppu iltana. Ihmiset oli hirmu mukavia ja miulle ei tullu tukalaa oloa, vaikka en tuntenu noin kolmesta kymmenestä ihmisestä aluksi ku Esan. Ilta meni mukavasti ja miust tuntuu, että ens kerralla ku meen Joonaksen kanssa JAMKille tupakalle voin nähä muutaman tutun naaman, jeij :D

Miun sisällä on hassu tunne minkä alkuperä on miulle vielä tuntematon. Tuntuu, että miulla on vaaleenpunaset lasit silmillä, koko maailma on tehty hattarasta. En oikein oo osannu tässä parin viikon ajan ku hymyillä ja kikatella. Oon toki välillä pysähtyny aattelemaan iskää, mutta kuitenki päättäny, että tästä mennään läpi. Se päivä tulee, en voi sille mitään. Se on vaan elettävä. Kyllä mie silloinki aattelin hymyillä, ei iskä tahtos miun itkevän koko päivää.

lauantai 7. maaliskuuta 2015

Kaksi vuotta sitten.

Siitä on nyt parisen vuotta, kun miun pahimmasta painajaisesta tuli totta. Siitä, kun helvetistä tuli maanpäällinen olotila. Sain kuulla, että iskällä ei ole kaikki hyvin. En mie oikeen osaa olla ajattelematta mitä kaikkea oisin voinu tehä toisella tapaan. Kuinka paljon enemmän oisin voinu olla iskän tukena ja kerätä muistoja vielä iskän kanssa. Tuntuu aivan helvetin pahalta. Kurkkua kuristaa ja sydän jättää lyöntejä välistä. Mutta mie jaksan, en vaa voi muuta. Hoidan koulun ja hoidan työt. Mutta kun tuun ilalla kotiin mie vaan ajattelen, mitä kaikkea oisin voinu tehä. Sitä kaikkea epätoivoa, mitä tunsin. Avuttomuutta, häpeää, pelkoa, vihaa. 

Kohta tulee vuos siitä, ku sain silittää viimesen kerran iskän poskea. Yksin, ihan rauhassa. Tiesin jotenki, että ne on jäähyväiset. Puristin iskän kättä, oon aika varma, että iskä puristi vielä kerran takasin. Vielä lähtiessäni pidättelin itkua ja sanoin iskälle "ei sun tartte enää jaksaa, nukaha vaan jos väsyttää" ja seuraavana päivä äiti soitti, että iskä on nukahtanu eikä enää herää. Kai tää ikävä kohta tulee siihen pisteeseen, ettei tää tunne voi muuttua pahemmaks? En vaan kohta enää osaa käsitellä tätä. Kaikki tuntuu toisinaan sumenevan silmissä. Kadotan suhteellisuuden tajun, oikea ja väärä sekottuu. Tuntuu, että itken joka päivä vartin enemmän ku edellisenä päivänä. Mitä sitten ku tulee se päivä ku itku ei lopu?

torstai 19. helmikuuta 2015

Miksi?

Miun sisällä möngertää omituinen tunne. Miulla on ikävä. Siun typeriä juttuja ja lapsellista läppää. Siun ääntä ja silmiäs, mihin osasin joka hetki hukkua vaan enemmän. Pokemonmaratooneja ja iltateehetkiä. Tulit miun elämään yllättäen. Siun lähellä oli hyvä ja helppo olla. Ymmärsit tuskaa mitä elin. Sain löytää itteni siun vierstä nukkumasta melkein joka ilta. Maailma olis voinu loppua siihen, se ei ois haitannu. Joka hetki siun lähellä oli puhdasta onnea. Uskalsin itkeä ku olit lähellä, sie jaksoit kuivata kyyneleet. Päästinkö mie siut liian lähelle ja liian nopeesti? Voi kuinka olisinkaan onnellinen, jos saisin siut takasin miun elämään. En minä tiedä oltiinko me yhessä vai ei. Mitä se ikinä olikaan, se oli hyvä niin. Sen aikaa mitä se kesti. Eniten tahtoisin tietää, mihin se kaikki loppu? Mutta en uskalla kysyä. En tiiä mitä me oltiin siun mielestä. Olinko siulle taakka, mitä jouduit kannattelemaan? Etkö kuitenkaa kestäny minua kaikkineen ongelmineni? Tahtoisin siun huomaavan, että oon päässy ylöspäin. Tahtoisin teehetken kanssasi. Mutta kun mie en vaan uskalla kysyä, tahtoisitko enää ees nähä. En tiedä tällä hetkellä siun elämästä suurin piirtein mitään. Ei olla ees törmätty Kuokkalan sillalla, niin ku ennen. En ees tiiä, teinkö mie jotain väärin vai alkoko meijän juttu ahdistaa siua. Kaikki meni kuitenki aika vauhdilla. Vai oliko meillä edes mitään? Vai leikitkö sie vaan miulla? Sitä en oikeestaan jaksais uskoa, olit kuitenkii niin kiltti ja kohtelias. Lokakuussa sie kuitenkii teit katoamistemppus, mutta miksi?

maanantai 16. helmikuuta 2015

Kirjaimia.

Kirveleviä kyyneleitä vierii pitkin poskea.
Ne kulkevat tuttua uomaa.
Aivan kuin se olisi vuosin mittaa hioutunut ihonii,
vähintään ikuisuudeksi.


Hiljainen huuto.
Sen äänetön kipeä.
Eikö kukaan nää?
En jaksa enää kiivetä.


Tahtoisin toivoa.
Mutta minulle se on vain sana päiväkirjan sivuilla,
toistamassa itseään.
Huutamassa, kuinka kaikki tekeekään kipeää.


Minä ja minun lasimaailmani.
Ei kai muuta elämääni mahdu.
Ei toivoa.
Ei kosketusta.
Ei mitään, minkä voi päästää itsestään pois.
Paitsi tupakan savua.
Sen voi puhaltaa pakkasilmaan aamuyöstä t
                                                                      a 
                                                                          n
                                                                        s
                                                                     s
                                                                       i
                                                                          m
                                                                               a
                                                                           a
                                                                             n.



Löysin sisältäni kohdan.
Sellaisen mikä oli ennen katumuksen koti.
Tänään piilotan sinne kaiken, mitä en jaksa käsitellä.
Se on tunteideni roskakori.
Miksi ei kukaan voisi sitä tyhjentää puolestani?



Minäkö laiska?
Enhän suinkaan ole mitään tehny.
Ironian raskaspainisarja ja sekavia oravia takapihalla.
Ne leikkivät kuin ihmiset toisillaan.
Jahtaavat, niin kuin ajatukseni tasapainoa.
Väsyvät, niin kuin minä jossitteluun eli eivät ollenkaan.

keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Jyväshyvänkylän karvakorvani.

Nyt mie tahtosin kertoa vähän näistä immeisistä, jotka miun elämässäni täällä "pohjosen jänkhällä" pyörii. Tosiasiahan on se, että nää ah, niin vammaiset apinat on tukenu ja kuunnellu miun rutkutusta aina ku on tarvinnu. Tsempannu ja potkinu perseelle. Saanu miut uskomaan, että kyllä se aurinko paistaa tähä miunki risukasaan.

Elikkäs, alotellaan vaikka Juliasta. Julia aka Culia aka Vaimo. Tuo mystinen Juvan ihme oli miun eka kämppis. Kauhulla odotin mikä rutkale sieltä tuloo, mutta puolentunnin höpöttelyn jälkee myö lährettii kesällä kohti uimarantaa ja myöhemmin Amarilloo. Siitä lähtien ollaan oltu ku paita ja perse. Juotu iltateetä, itkety elämän kurjuutta ja viskelty niitä kuuluisia kirveitä sinne vielä kuuluisampaan kaivoon. Naurettu tindermatcheille ja haukuttu miehet alimpaan helvettiin. Pirireivattu pikkutunneille asti, vaikka puhuttiin kolme bileiltaa edeltävää päivää, että "tänään kyllä ei olla kauvaa". Julia oli se joka repi miut ylös aamusin ku vielä tässä asusteli. Vaikka vaimoke on nyt kauempana niin silti meijän ryhmächatti huutaa monta kertaa päivässä, kun alkuperänen Polttolinjan poppoo raportoi päivän kulustaan.

Seuraavana lavalle astelee Jesse aka Jekke aka Jessie Kei. Elikkäs miun rakas ja hermoja raastava naapurini. Jesse on samalla tiskari, kokki, tietokoneenkorjaaja, polkupyöräteknikko sekä virallinen baarista kotiin kantaja. Omituinen kikkailija, joka asentaa aina maitotölkkiä vessan oven kahvaan, kun tekee lähtöä kotiin iltakaakaon jälkeen. Jessen noin kymmenen metrin kotimatka kestää suurinpiirtein ainakin vartin. Välillä jopa puolituntia. Sillä pojalla on aina asiaa, usein kylläkin ilman mitään järjellistä sisältö. Jesse on vähä semmonen isoveli-tyyppinen ratkasu. Epätoivoisesti se aina yrittää miun päähän takoa järkeä, mutta minähän en insinöörin roikaleita kuuntele! Vaikka mie oon se kokki, niin Jesse hoitaa yleensä tuon ruokapuolen ja tiskaamisen. Lahjottavissa helposti riisimurokakuilla. Toimii aina!

Sitte otamme käsittelyyn ihanan ja vaatimattoman kirkkotyttöni Pauliinan aka Paukun aka pyhäkoululaisen. Pauliina on kerran lintsannu koulusta, muttei kertaakaan pyhäkoulusta! Tuo siro, pieni ja kaunis paukkaus pitää sisällään jotain vielä kauniinpaa. Pauliina on aluksi rauhallinen, mutta tuon moottoriturvan kanssa kun tutustuu paremmin ei tylsää tai hiljaista hetkeä ole tulossa. Paukku vois pitää puolentunnin luennon asiasta mistä ei tiedä mitään. Ja ainakin kahentunnin seminaarin kangkaista. Pauliina on huomaavainen ja pirteä ilmestys. Eilenkin töitten jälkeen tämä enkeli olis minnuu vastassa kuuman take-a-way laten kanssa. Kuinka pieni juttu, mutta olin hyvin otettu ja onnellinen! Pauliina sanoo aina ja kaiken suoraan. Kyseenalaistaa miun töhöily ja kysäsee, että onko nyt järkevää. Yleensä ei ole. Tätä marakkatia mie yllättävä kyllä kuuntelen. Paukku on vanhojen mummojen unelmanaapuri ja jokaisen anopin märkäpäiväuni. Kuulostipa härskiltä :D

Viimeisenä, muttei todellakaan vähäisimpänä on Joonas aka Juunas aka Kristo. Tutustuin tähän ihanan lapselliseen ja aitoon ihmiseen todella omituisesti. Joonaksen frendi tuli iskemään minnuu ja Vaimoa Passionissa, pyys tulemaan Escapeen. Pyörähettiin Gigglinissä ja suunnattiin Esciin. Joonaksen kaveri muistutti lähinnä örkkiä, joten liimasin itteni Joonaksen kylkeen kiinni kun istuttiin poikien pöytään. Tuosta illasta lähtien tämä hyperaktiivinen salmarisieppo on kuulunu miun elämään. Myö spottaillaan Joonaksen kanssa hyviä pyllyjä ja keskustellaan siitä, kuinka naiset on perseestä. Joonas on ylikiltti ihminen. Tämän hyväsydämisen höppänän pitäs välillä ajatella itseään ennen muita. Joonaskin on saanut hyvän siivun miun itsesäälistä ja epätoivosta. Istunu miun vieressä ku oon itkusena irjotellu työhakemuksia ja tullu keskellä yötä morsovahdiksi tai varmistamaan, ettei sarjamurhaaja murtaudu tänne sillä välin ku oon suihkussa. Joonaksen kainaloon on hyvä käpertyä kun itkuttaa, siltä löytyy aina lohduttavia sanoja. Omituisinta on ehkä se, että mie nään Joonaksen vähän ehkä tyttömäisenä poikana ja Joonas miut poikamaisena tyttönä. Itseasiassa tämä omituinen rutjake on tainnut joskus sanoa, että näkee miut ennemmin henkisesti miehenä :D


Tässä olis tämmöstä settiä! En mie täältä tunne paljoa populaa, mutta laatu korvaa määrän. Mie käyn nyt makkoomaan ku huomenna on lähettävä liikkeelle kasin aikaa aamulla ja paluu kotiin on ysin jälkeen illalla. Pitkä päivä tiedossa, mutta onneks näille marakateille voin siitä avautua huoletta!

keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Epäreilua? Onnellisuutta? Jos kuitenkin vain elämää.

Löysin käsiini tekstin, jonka kirjoitin eräälle keskustelupalstalle 2013 lokakuussa. Sitä kirjoittaessani olin hädissäni ja epätoivoinen. Olin pari päivää aikasemmin käyny kattomassa iskää puolenvuoden jälkeen. Kirjotin siihen tekstiin niin selkeesti ku vaan osasin ja kykenin iskän tilanteesta, ilman mitään panostusta syvällisyyteen tai kauniiseen kirjoittamiseen. Kuitenkin siitä kirjotuksesta sain saman kauhun päälle, kun mitä miulla silloin oli. Muistan sen pelon ja tietämättömyyden tunteen. Nyt vasta alan hahmottamaan sen kaiken mitä tapahtu, kun ei tarvii enää huolehtia ja pelätä. Ihan niin ku miul olis ollu koko ajan käsissä valokuva mistä oon tapittanu vaan yhtä kohtaa ja nyt pystyn kattomaan sitä samaa kuvaa kauempaa ja näkemään kaiken selkeemmin.

Oudoksun edelleen sitä tosiasiaa, että oon pelänny ihan pienestä lapsesta asti iskän menettämistä. Se tuntuu aivan helvetin karmivalta. Ja nyt jos totta puhutaan niin se, että miulla ei ole enää iskää tuntuu aivan saatanan epäreilulta. Mikään ei oo ikinä tuntunu niin kohtuuttomalta. Sen jälkeen ku iskä kuoli mie oon ollu katkera pienille lapsille mitkä on isien kaa kaupassa. Oon alkanu itkemään ku oon nähny jonkun vaaleetukkasen suloisen pienen tytön isänsä harteilla keikkumassa. Oon ollu katkera ja siinä määrin suomalainen sisältäpäin, että oon ollu kateellinen muiden onnesta. Nyt kuitenki oon päästäny siitä irti, onhan tässä jo aikaa kulunukkin, kohta vuosi. 

Oon siirtyny ajatuksiin "miksi minä?" ja "miksi minulle?". Kai mie sitä jo silloin päässäni pyöritin ku kuulin iskän sairastuneen, mutta se jäi sivummalle kun oli muuta murehdittavaa ja pelättävää. Tästä päästäänkin ajatukseen mitä oon miettiny enemmän ja vähemmän. Onko onnellisuudella tasapaino? Onko onnea ja onnellisuutta aina maailmassa saman verran? Välillä miulla, välillä siulla joka luet tätä ja välillä sillä kissamummolla mikä voittaa lotossa? Onko jonkuu toisen ihmisen onnellisuus arvokkaampaa kun toisen? Ja kuka ihme sen päättää onko? ja jos on, niin minkä takia? Jos onnellisuus on semmonen kuuma peruna mikä heitetään aina siun käsiin välillä. Kaikki haluu sen, jahtaa sitä. Mutta kuitenkaa ei pysty pitämään sitä itellään kauaa, koska se polttaa käsiä vähän ajan kuluttua. Vaikka se kylläkin jäähtyis jossain vaiheessa... Voi hitsi, ois pitäny kokkina tietää, että potut jäähtyy. 

Ja sitten taas ku on kuitenki hirmu helppoo olla onnellinen. Mie olin tänää onnellinen, kun ootin linkkiä ja linkistä juos kuski ulos kun olin tiputtanu linkkikortin maahan. En kuullu mitä se sano, ku miulla oli napit korvissa, se vaan nappas minuu olkapäästä, osotti maahan ja hymyili. Olin onnellinen. Sitten kun miun linkki tuli oli samaan linkkiin menossa vanhempi rouva kauppakasseineen ja matkalaukun kanssa. Kysyin rouvalta passaako jos hieman avitan sen matkalaukun kanssa. Rouva siitä suuresti ilahtui. Oon aika varma, että tuo rouva oli onnellinen myös. Minä olin onnellinen ja tein jonkuu muunki onnelliseks. Nyt ku mietin, niin miun onnellisuuden tasapaino- teorian mukaan minun onneni oli joltain pois ja nyt miusta tuntuu kamalalta. 

Ja sitten entäs kiitollisuus? Voi, voi kun pienellä ihmisellä on taas onnellisen surkeita ajatuksia koko pää täynnä. Voiko onnellisuuden ja kiitollisuuden rinnastaa toisiinsa? Mie olin tänään aamulla onnellinen ja kiitollinen ku Pingviini vei miut kouluun, vaikka myöhästyinki vähäsen, hupsista saatana... Oon kiitollinen monista asioista ja onnellinen kanssa. Loppupeleissä oon menettäny tässä elämässä aika paljon. Oon oppinu arvostamaan asioita erillailla. Miulla on oma kotia ja rahaa ruokaan, muuhun ei sitte oikein enää olekkaan. Mutta oon suht terve, miulla on välit kunnossa äitin kanssa. Loistavia, ihania ystäviä täällä ja Kausalassa, oikeestaan siellä sun täällä. Olen kylläkin semmonen ihminen joka haluais kaiken mulle nyt heti.

Oon just nyt tosi hämilläni omasta ajatusmaailmastani. Kuinka ristiin kaikki nyt menee. Tunnen itteni vähän hölmöks ja myös itsekkääks ja pahaks, koska oon onnellinen vaikka iskä on lähteny. Ei mitään käryy miks mie aattelen silleesti. Voi piru.

Jospa nyt kuitenkin vaan päätyisin semmosseen lopputulokseen, että ehkä tää kaikki onkin vaan elämää. Voin tehä asioista vaikeita tai sitte voin tehä niistä helppoja. Voin olla onnellinen ilmasesta teepaketista ja bussikuskin hymystä. Voin olla siitä myös kiitollinen. Voin nähdä tänään kaikessa jotain kaunista, onnellisuudessa, loskaisessa maassa ja ikävässä. Tanssia pää pilvissä. Jospa itkenki vasta huomenna, tänään ei tunnu siltä, että itkuttais yhtään.

Nyt voisin lähteä etsimään kauniita asioita ulkoonta tai oikeestaan Pingviinin autosta mahdollisesti. Kiitos sille joka löys tästä jonkuu pointin tai edes vaivautui lukemaan loppuun asti. 

Pusi, pusi!

maanantai 2. helmikuuta 2015

"lol, sä oot ihan perseestä!"

Oon nyt tuijottanu tätä koneen näyttöö tunnin tai pari. Oon myös aika varma, että miun vasemmassa reidessä on palovammo tän kuumana käyvän kannettavan takia, grrr... Mutta saatana vittu. 

Oon miettiny, miten jotkuu ihmiset on vaan niin pelottavan kiehtovia. Ne on ku huumetta, et oikein tiiä onko se ihminen hyvä vai paha, mut sinnuu ei kiinnosta, haluut ottaa selvää. Oot koukussa, riippuvainen. Miun elämässä on nyt hetken aikaa pyöriny tämmönen mystinen, mutta jollain tapaa hyvini tuttu ihminen. Vittumainen, ärsyttävä, lapsellinen, mutta kuitenki ihan suunnattoman viisas. Sovitaan vaikka, että käytetään hänestä nimitystä Pingviini. Oon ollu Pingviinin seurassa oma vittumainen itseni. Ei oo mitään mitä en vois sanoa, ei tarvi pelätä, että tää tyyppi loukkaantuis mistää, koska Pingviini tietää, etten sano niitä asioita pahalla. Eikö vittuilu olekkin välittämistä? Mie en osaa sanoo mitä tää on. Joskus minuu vituttaa Pingviinin jutut aivan saatanasti, mut en osaa olla vihanen. Kihisen vähän aikaa kiukusta ja muistutan äkästä tunturisopulia ja kaikki on fine.

Viikonloppuna kävimme hieman humaltuneessa olotilassa keskustelun...

Pingviini: "Tiiätkö, et sä voi olla oikeesti aina noin äkänen, et sä oikeesti vaan voi olla!"

Minä: "no, no, no, en mie kyl oikeesti ookkaan. Oon vaa vähä tämmönen, omituinen. En miul oikeesti oo mitää hajuu kuka oon"

Pingviini: "joo, ei mitään. Ei siinä oo mitään vikaa. Jos et oo huomannu ni oon tässä vaikka just melkein löit miulta silmän mustaks. Tiiätkö miks?"

Minä: "oikeestaan ei mitään helvetin hajua..."

Pingviini: "sä oot perseestä, sä oot melkee koko ajan äkänen, sä oot oikeestaa aivan vitun vajaa ihminen, mutta se ei häiritse mua milläänlailla. Tiiän, että sussa on jotain muutaki. Jotain semmosta mitä muut ei ehkä tajuu"

Minä: "väitätkö sä saatanan lurkki, että miulla on ebola!?!?"

Pingviini: "todistin juuri pointtini..."

maanantai 19. tammikuuta 2015

Sinä siellä jossain, muistatko vielä?

Hei muistatko ku istuttii kesällä Lidlin pihalla? Naurettiin ja sekoiltiin. Ymmärrettiin toisiimme ja meillä oli yhteinen, kiero ja omituinen huumorintaju. Pitkät facebook-puhelut ja kuinka vihasit sitä, ku miulla oli aina pipo päässä. Katottiin samoja stand up- pätkiä monta kertaa ja jaksettiin aina nauraa niille. Olit omituinen hiippari, mitä muut katto pahasti. Pistit silmään ihmispaljoudesta. Hirveen moni ei nähny sitä, mitä mie löysin sun silmistä. Olit monelle vain joku, mutta miulle olit se joku, ketä en tuu unohtamaan koskaan. Meillä oli jotain mikä oli ystävyyden ja vähän voimakkaamman tunteen väliltä. Meijän ei tarvinnu missään kohtaa miettiä missä mennäänja mitä tää kaikki on.

Sitten tapahtu jotain. Sä muutuit. Olit niin riippuvainen. Oli se ihanaa, kun et osannu käydä nukkumaan ennen ku olit nähny miun hymyn. Et sanonu missään vaiheessa mikä oli huonosti, mutta näin kuitenkin, ettei kaikki ole hyvin. Otettiin välimatkaa. Mie löysin pojan kenen viereen käpertyy ja sie löysin tytön kenet ottaa kainaloon. Juteltiin silti, paljon. Joka päivä. Ymmärsit miun omituista nörttipersoonaani ja sitä kuinka tapitin streamiä monta tuntia putkeen. Jossain kohtaa molemmat tajuttiin se, ettei voida korvata toisiimme kenelläkään muulla. Kerroit, ettet voi olla onnelinen jos et saa nähä miua. 

Meni pari viikkoa, ettei juteltu ollenkaan. Sitten laitoit viestiä, pyysit miulta apua, sanoit, että oon ainut joka voi auttaa sua. Just sillä hetkellä en voinu soittaa siulle. Vaikka olis pitäny, olis vaan pitäny. En voi olla miettimättä, että oisitko vielä täällä miun kanssa jos oisin soittanu sen yhen helvetin puhelun. Pyysin, että laittasit viestiä seuraavana päivänä, koska just sillä hetkellä en muka voinu puhua, vaikka olis pitäny voida. Susta ei kuulunu seuraavana päivänä, eikä sitä seuraavana, eikä sitä seuraavana. Meijän viimenen keskustelu sisäls myös kysymyksen "Rakastatko sä mua? Vai sitä kenen viereen käyt nukkumaan tänä iltana?". Yritin selittää siulle, ettei meijän suhde olis toiminu. Kerroin, että välitän susta ja että rakastan sua. Se oli totuus. Mutta nyt mietin, miks ei olis muka toiminu? Silloin, mietin, mitä muut ihmiset olis ajatellu meistä. Me välitettiin toisistamme. Sen olis pitäny riittää.

Kulu viikko siitä illasta kun pyysit miulta apua. 15.11.2013, sain kuulla, että oot ottanu hengen iteltäs edellisenä päivänä. Kuinka paljon mie syytinkää siitä itteeni ja syytän edelleen. Oon varma, että olisin voinu tehdä jotain. Mutta sä työnsit miut pois. Oon varma, että tiesit miun näkevän siun läpi. Olit miun ensimmäinen ystävä jonka Porvoosta löysin. Jaksoit kuunnella miun huolii, mutta ystävä rakas, miks et maininnu, että siullakaan ei ollu kaikki hyvin? Sain vasta siun kuoleman jälkeen kuulla, että siut käytännössä koulukiusattiin hengiltä.

Tänään oot ollu hirveesti miun mielessä. Oon ikävöiny ja miettiny olisinko voinu tehä jotain. Voi Temppa mitä kaikkea jouduitkaan kestämään ja mie avuton en huomannu mitään.

lauantai 17. tammikuuta 2015

Page 17 of 365.



Kirveleviä kyyneleitä vierii pitkin poskea.
Ne kulkevat tuttua uomaa.
Aivan kuin se olisi vuosin mittaa hioutunut ihonii,
vähintään ikuisuudeksi.



Pystynkö mie lupaamaan itelleni, että tänä vuonna kaikki muuttuu paremmaks? Pystysinkö vihdoin nousemaan tukevasti omille jaloilleni? Oon kyllästyny terapia-, ja lääkehelvettiin. Oon kohta räpiköiny ilman kumpaakaan parisen kuukautta. Ja oon tässä. Elossa ja toisinaan löydän itseni tilanteesta, jossa hymyilen aidosti. Veitset on pysyny visusti keittiössä veitsipölkyssä mihin ne kuuluukin. Oon oppinu, että ne on ja pysyy siinä. Se on varmaankin hyvä, uskoisin niin. Toisaalta, välillä en osaa muuta kuin itkeä ja tuntea itseni yksinäiseksi. Joku puristaa kurkusta ja repii sydäntä rinnasta.

Haluisin uskoa samaa mitä joka vuoden alussa, "tänä vuonna kaikki muuttuu". Ja niinhän joka vuosi on muuttunutkin. Välillä hyvään ja välillä huonoon suuntaan. Jos vaan löytäsin jostain sen pienensuuren voiman minkä avulla selvisin yläastevuosista. Sitä ei oo vaa näkyny, eikä kuulunu. Toisaalta löysin itteni tällä viikolla jo koulustakin. Se oli ihan hyvä, jaksoin, pystyin ja uskaltasin, viimeinkin. Löysin myös itseni baarista torstaina, selvänä ja jääveden voimalla tanssimasta. Selvisin myös perjantainakin vielä kouluun rättiväsyneenä ja perjantai-iltana vielä enemmän väsyneenä kotoa muutaman laskutunnin jälkeen. Ilokseni myös huomasin, että Jessestä muovautui miulle mahdollisesti uusi lautailutoveri. En oo ikinä nähny kenenkään oppivan niin nopeesti snoukkaamaan. Huh, huh!



Mitä jos oppisin tänä vuonna elämään? Viime vuos meni ryypätessä ja sekoillessa, enkä nyt tarkoita sellaista elämistä. Mitäpä jos tänä vuonna valmistuisin ja kiipeäisin tästä kuopasta pikku hiljaa ylös. Heräisin aikaisin, kävisin koulussa ja koulun jälkeen salilla. Kuulostaa helpolta, mutta kun se ei vaan aina ole sitä. Eniten kuitenkin toivon, että tänä vuonna osaisin vihdoin hyväksyä itseni, oppisin rakastamaan sitä olentoa, mikä minnuu aina peilistä tuijottaa.