Puolvuotta. Niinkö kauan jo? Moni on miulle sanonu, että tää helpottaa ajan kanssa. Miten se voi helpottaa, ku ikävä vaan kasvaa joka päivä suuremmaks. Se pala kurkussa kasvaa, koko ajan on vaikeempi hengittää ja nieleskellä sitä oloo. Mut Julia oli ainut joka perusteli tuon väitteen. "Marskuli kuule, jossain vaiheessa se ikävä ei enää voi kasvaa. Siitä tunteesta tulee turta ja se alkaa puuduttamaan". Noi sanat helpotti enemmän ku mikään. Vaikka tuntuu pahalta, mut ne lohdutti suunnattomasti.
Viime sunnuntaina Saara tuli käymään. Tiesin, että maanantaina tulis puolvuotta täyteen. Me puhuttiin Sarben kanssa iskästä. Muisteltiin, kauan. Ja sitte tuli itku. Tai oikeestaan kyyneleet vaan valu, en itkeny. On niin lohduttavaa puhuu jollekkii iskästä kuka on tuntenu iskän. Koska tiiän, etten koskaan osaa tarpeeks hyvin kuvailla millain faija oli Julialle tai Jesselle. Ku me puhuttiin Saaran kanssa mä pystyin niin elävästi muistamaan kuinka faija vei meijät aina korkkaamaa laskukauden Messilään. Pitkästä aikaa mie muistin miltä iskä oikeesti näytti. Ihan ku faija olis ollu istumassa siinä vieressä. Se muistikuva tuntu niin lohduttavan todelliselta.
Maanantai tuli ja meni. Samoin tiistai. Sitten tuli keskiviikko ja keskiviikko ilta. Ja jostain vaan taas muistin miltä iskän ääni kuulosti. Se kaiku miun päässä. Muistin miltä iskä näytti ja miltä se kuulosti. Istuin keittiössä koneen ääressä ja kuvittelin iskän miun viereen juoman kahvia miun kanssa. Mä vaan olin ja itkin. Ja sitten musta tuntu, että iskä katos. Taas. Ihan niin ku iskä ois kuollu uudestaan. Mä hajosin. Olin menossa hakemaan takkia, että pääsen tupakalle, parvekkeelle puhumaan iskälle. Tipahin keittiön lattialle. Itkin, huusin ja raivosin. Puolentunnin jälkee sain kaivettuu puhelimen taskusta ja laitettuu Jesselle viestin. Ne kymmenen minuutti mitkä Jessellä kesti vastata, tuntu vuodelta. Ovikello soi ja sain raahattua itteni aukasemaan oven. Heti ku sain avattua oven Jesselle mä tipahin eteisen lattialle. Hengittäminen tuntu vaikeelta, mut miulla ei ollu mitään hätää enää. En ollu yksin. Itkin ja yritin puhua miltä musta tuntu. Muutamia lauseita sain ulos suustani. Me vaan istuttiin eteisen lattialla. Itkulle ei vaan näkyny loppua. "Tiiäkkö, ei oo mittää hättää", Jesse sano ja mie uskoin. Aina välillä sain melkein itkun loppumaan, katoin Jesseä ja aloin itkemään, koska ei ollu mitään hätää. Itkin lopulta ihan vaan sen takia, että vihdoin se itku tuli ulos. Itkin, koska miulla oli niin turvallinen olla. Itkin, koska Jesse tuli auttamaan. Itkin, koska kaikki oli hyvin vaikka kaikki tuntukii välillä pahalta. Sitten Julia tuli kotiin. Istu meijän kanssa lattialle, halas miua ja rupesin taas vollottamaan. Sitä ei kestäny enää kauaa ja sitten me naurettiin. Makoiltiin lattialla ja naurettiin niin, että mahaan sattu. Ja miusta tuntu, että iskä näki sen jostain tuolta ylhäältä ja kiitti miun kanssa, että nuo kaks marakattia on olemassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti