maanantai 7. lokakuuta 2013

Uupumus.

Rauhattomuus ottaa minut valtaansa. Hyökyaallot hakkaa mieleni reunoja vasten. Päässä pyörii, silmissä sumenee. Huudan, räjähdän, hajoan ja mitä typerimmän asian takia.

 Istutaan Henrin kanssa hiljaa autossa. Sisälläni kiehuu. Miksi miun piti taas olla tommonen? En tiiä, voiku tietäsin. Ajetaan pimeässä tuttuu mutkasta tietä, keskellä ei mitään. Tän kaiken pimeyden pitäs rauhottaa, muttei se rauhota. Henri ajaa seuraavalle bussipysäkille. "Kulta, mikä nyt tuli?", kuuluu epäröivä ääni vierestäni. Tiuskaisen vain, että haluan kotiin NYT. Pidättelen itkua.

 Viimeinkin päästään sinisen kodikkaan talon pihaan. Vajoan syvemmälle auton penkkiin, painan pääni vasten ikkunaa, vetäydyn aivan toiseen reunaan, niin kauas Henristä kuin vain pääsen. Tunnen olevani hirviö. Miten kukaan on voinut ikinä rakastua minuun? Henri ottaa kädestäni kiinni ja silittää. Pystyn rauhoittumaan hieman. Noustaan ulos autosta, halataan ja pyydän itkuisena päästä nukkumaan. En jaksa tehdä ruokaa, en syödäkkään. Haluan vain nukkumaan. Niin mie pääsenkin. Henri rauhoittelee, tekee kaiken sen eteen, että voisin hengittää edes vähän helpommin.

 Tiputan tavarani eteiseen, raahaan pienen mustan karvaisen laukkuni mukanani yläkertaan, se tuntuu painavan niin paljon. Heitän enimmät vaatteet lattialle ja sukellan isoon sänkyyn tyynyjen ja peittojen keskelle. Tärisen. Minua pelottaa. Henri tulee viereeni, kaivaa minut esiin peittovuoren alta, möyrii viereeni ja silittää niin kauan, että vastaan tasaisella tuhinalla olevani unessa. Herään pari kertaa itkuisena painajaisesta, mutta Henri paijaa ja silitää joka kerta niin kauan, että nukahdan. Minulla ei ole mitään hätää, koska Henri on siinä. Ulkoa kuuluu koiran vaimeaa haukkua. Se rauhoittaa. Ihan ku olisin taas pieni, asuisin isän, äidin ja Kallen kanssa saman katon alla. Niin kuin ennen. Ihan kuin kaikki olisi hyvin tämän hetken. Nukahdan taas ja herään vasta aamulla. 

 Kello on yksi iltapäivällä. Itken hysteerisesti ja Henri nousee vierestäni. Saan luvan nukkua vielä vähäsen. Kolmelta Henri saa minut hereille uudestaan. Itken. Väsyttää niin paljon. Pidän peitoista kiinni. Tahdon jäädä sänkyyn. Nukkua vain. Koko päivän. Ehkä kaksikin. Ainakin viikon. Loputtomasti. Henri silittää, nukahdan hetkeksi, herään taas, itken ja nukahdan uudelleen. Tappelen itseni kanssa,  Henri maanittelee parhaansa mukaan minua nousemaan ylös. Hieman neljän jälkeen pääsen ylös sängystä. Monen kyyneleen jälkeen olen tolpillani. Ja koko tämän pienen sodan ajan, jonka kävin omaa mieltäni vastaan Henri oli vierellä ja kannusti jaksamaan. Sama toistuu seuraavana aamuna ja seuraavana ja todennäköisesti myös ensi viikonloppuna. Pahempia on arkiaamut. Vain minä ja oma mieleni. Ei ketään joka olisi oikeassa ja antamassa ohjeita, joiden tietäisin olevan järkeviä.