maanantai 20. huhtikuuta 2015

"Kello 18.16 on sammunut huopahattuisen partanaaman kultainen sydän"

Tuollasen viestin laitoin vuosi sitten ja soitin monta puhelua. Silloin ku äiti soitti kertoakseen iskän nukahtaneen olin Kuokkalan sillalla. Muistan sen kohan mihi pala miusta kuoli metrilleen. Tuijotin sitä samaa asfalttispottii koko puhelun ajan. Tänää aamulla polkiessani töihin pysähyin siihe samaan kohtaa tupakalle. Mittailin maisemaa mitä tuijotin vuos takaperin. Tänä vuonna oli kylmempi ku tasan vuos sitten. Silti laitoin itteni nätiksi aamulla, valitsin vaatteet tarkkaan ja pipersin hiuksia vähä pitempää ku normaalisti. Polttelin sikaarin ihan rauhassa ennen ku lähin sotkemaan kotoonta aamulla mihinkää suuntaan. 

Pelkäsin tätä päivää. Itkeskelin jo lauantaina aamusella ja sunnuntaina, mutta onneksi Esan viekussa oli turvallinen paikka vuodattaa kyyneliä. Viime yönäkin puski suru pintaan, mutta onneksi varaveikka Joonas suoritti suojelusenkelin virkaa ja paijas päätä, samalla muistutellen, ettei oo mitään hätää. Töissä meni ihan buenosti, mutta puolessa välissä se itku vaan tuli. Purin hammasta ja pystyin vetämään jokasen puhelun pirtsakkana hymyillen asiakkaille. Mutta puhelujen välit tuntu liian lyhyiltä ittesä keräämisen, mutta kuitenki liian pitkiltä, että olis ehtiny hengittää. Esa ilmesty miun viereen istumaa jossakin kohtaa yrittäen jutella miulle. Pidin suuni kiinni ja yritin kasata itteeni. Jossain kohtaa hirtti kiinni ja räjähin. Voi poika parkaa ku joutuu miun kiukuttelee kahtellemmaa. Rauhotuin ja sitte jo miun työpäivä oliki ohi. 

Julia oli oottamassa minnuu toimiston oven eessä alhaalla. Pyörin hetken vaimokkeen kanssa ja sitte suunnattiin Joonaksen kanssa satamaan istumaan sikaarien ja vuoden ekan pussi"kaljan" säestämänä. Hyvä tovi istuskeltiin ja nautittiin säästä. Miulla oli helppo olla ja hengittää. Kattelin taivaalle ja hymyilin. Muutama kyynel kirpos silmäkulmaan, mutta onnellisuudesta. Ei tää ollukkaa niin paha rasti, mie oon hengissä ja kaikki on hyvin. Ikävä on suuren suuri, mutta tässä kai se seinä on nytten mistä ikävä ei voi kasvaa.

keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Ikuinenkierre(kö) ?

Huomenna ois uuemman kerran aika vierailla lääkärissä juttelemassa. Jännitän ja pelkäänki hieman vaikka tää on ihan tuttua hommaa jo miulle. En mie oo niin pohjalla ku oon ollu. Miulla on päässä se pikkuinen toivon kipinä ja halua selvitä ja nähä se päivä ku kaikki on hyvin niin ku aikasemmin jo oonki kirjottanu. Silti elämä on hirmu vaikeeta. Väsymys ja epätoivo on suurena osana miun aamuja, päiviä, iltoja ja erityisest öitä. Tiiän, että oon taipuvainen masennuksee ja myös sen, ettei sitä oo koskaan hoidettu kokonaan. Oon yrittäny olla se surullisen kuuluisa superihminen ku olo on vähä kohentunu. 

Jos nyt vihdoin viitsisin olla kärsivällinen ja käydä hoidon läpitte kunnolla. Oon aika varma, että nyt jaksan sitoutuu tähän hoitoon. Tiiän, että tässä menee vuosi oikeestaa parikin vuotta, sen näkee sitte. Pitkä prosessi on edessä, mutta sen läpi on mentävä. Tahon kuitenki pystyy elämää normaalia elämää ja kestämää vastoinkäymisii. Haluun olla eritavalla vahva ku mitä nytte oon ollu. Tälle noidankehälle on vihdoinki pakko tulla loppu. Oon nähny unta elämästä ja nytten rupeen tekemään siitä unesta totta. Pikku hiljaa hajotan itteni osiks lattialle. Se miult hoituu ihan helposti. Sitten tulooki vastaa se vaikeempi osio. Sitte lähen kasaamaa ihteeni uuestaa. Paikkaamaa niitä kohtia mitkä on aikasemmin ollu liian heikkoja. Vähä niin ku veis auton katsastuksee ja katsastusmies kertoopi missä on vikaa ja mikä pittää korjata. Tää tyttö mennee kohta läpitte ja saa loppu elämäksee leimaa ettei tartte tämmöttisii katsastuksii ennää tehhä.

Tein kanssa tossa pari iltaa sitte päätöksen koskien ens maanantaita. Suunnittelin jo pitkää, että sen päivän vaa itken, nukun tai vedän kalsarikännit. Sitte ajattelin, että hitto, mitäköhän se isäukko siitä ajattelis? Ymmärsin, pienen perseelle potkasun jälkee, ettei iskä haluis miun tekevän mittää tuommosta. Sanoin töissä, että laittaa miulle kuitenkii vuoron maanantaille ihan normaalisti. Oon melkee satavarma, että iskä haluis miun olevan se sama sisukas pikku perkele ku muinaki päivinä. Aattelin, että en ala vääntämää väkipakolla mittee itkuu. Oon vahva. Tiiän, että isukki tullee olemmaa maanantaina ja sunnuntainakii jo enemmän mielessä ku muina päivinä, mutta mie kohtaan sen päivän hymyssä suin. Kuitenki siihe päivää vuos sitte loppu huoli, tuskanen olo ja pelkääminen. Mie sain enkelin taivaalle kahtommaa miun perää ja mahollisuuden aina jutella jollekki. Miun karvakorvaniki on luvannu olla koko viikonlopun miun kanssa. Tiiän, että herra on varmasti huolissaan, muttei ala hössötämää koska miulla palais käpy totaalisesti ja rupeisin murisemaa. Siinäpä oliski sitte lepyttelemisen ja suklaalla lahjomisen paikka vimosen päälle.


sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Olisiko onneni tässä?

Mittailen siua katseellani samalla ku oon käpertyny kainaloon pääni painettuna siun rintakehää vasten. Katson tarkkaan kaikkea mahollista mitä just siinä hetkessä voin. Ahmin onnellisuutta itseeni just siitä hetkestä, niin ku nälkänen lapsi joka ei oo vuotee nähny ruokaa. Tunnen siun hengityksen miun poskea vasten, siun käden miun ympärillä ja toisen käden leikkimässä niskassa miun hiuksen haituvilla. Nostan välillä miun päätä ja tuijotan siua hetken. Hymyilen typerästi. Sie huomaat miun tuijotuksen pimeän läpi. Otat tiukemmin kiinni ja suutelet vahvasti, omistavasti, mutta kuitenkii samalla niin pehmeesti. Kuulen siun sydämes lyönnit, tän hetken on pakko olla totta. "onks siinä hyvä olla?", sie kysyt. Möngertelen vielä lähemmäs siua, niin lähellä ku pääsen. Hengitän syvään rauhallisesti ja puhalan kaiken pahan ulos. Tiiän, että se riittää vastaukseks.

Mietin, että mitenkäs tässä näin kävi. Ja missä ihmeen välissä? En oo oikein varma, enkä muista, mutten myöskään valita. Muistan sanoneeni toiselle työkaverilleni ekoina päivänä ku sie palloilit yhtä aikaa toimistolla, että "toi uus tyyppi on tosi omituinen". Silti löysin itteni siun seurasta iltasin töitten jälkee. Vähän ajan päästä myös ennen töitä ja jälkeen. Ja sitte iltasin nukkumasta siun vierestä, mistä sitte sain aamulla herätä.

En kuitenkaa aatellu häitä suunnitella ens kesälle enkä seuraavallekkaan. Oon takertunu kusipäisiin ihmisiin ja väkisin ettiny ihmistä joka vois ehkä mahdollisest jaksaa katella minuu. On ne jaksanukki, mut aina vaa hetken. Sit on löytyny joku parempi, nätimpi ja hauskempi. Se ei oo toiminu. Ymmärsin, että väkisin ei voi ettiä. Kai jostain Tinderistäki voi löytää elämäsä prinssin, mutta minä otin rakkaasta veljestäni mallia ja menin töihi, heh heh :D

En mie tiiä yhtää miten tässä käy, mutta ainakaa miua ei ahdista taikka jännitä. Kaikki on rentoo ja turvallista, toimivaa. Eikä miulla oo mihinkää kiire. Annan ajan näyttää mitenkä tulee käymää, toivottavasti hyvin.

tiistai 7. huhtikuuta 2015

Voi vittujen kevät.

Täällä yksi väsynyt ihmisrääpäle naputtaa kannetavan näppäimistöä jälleen. Miulla on ahdistunu ja pelokas olo. Kevät. Hyi. Hienosti oon taas jaksanu esittää vahvaa ja itkeny vaan silloin ku oon yksin. Todellisuus iski viime viikolla hitoksee kovaan minnuu suoraa silimää. Menin ihan normaalisti töihin. Psyykkasin itteeni matkalla bilemusalla, että jaksan sen pari tuntii olla oma hyperaktiivinen itseni, jollasena miut toismistolla tunnetaan. Olin rättiväsyny ja ikävöin miun maailmanmatkaajaa, joka karkas Espanjan auringon alle. Istuin normaalisti koneen ääreen ja leväytin paperti näppikselle, kävin täyttämässä miun vesipullon. Heitin kaksmielistä läppää pomon kanssa ja palasin miun paikalle eli vastapäätä miun naurattajaa Markoa. En tiiä miten tuo hölmö saa miut aina nauramaan ja jaksaaa piristää, vaikka en omasta mielestäni ainakaa anna pahan päivän näkyy läpi. Marko kattoa miua hetken. Väänsi vahvimman tekohymyn naamalleni, minkä ikinä pystyin, naurahdin ja kysyin mitä Marko oikein kattoo. "Marikki, älä viitti. Mua sä et hämää. Kyllä mä nään, että sua väsyttää" Itkin. Ihan vaan muutaman hassun kyyneleen. En pystyny ääneen myöntämää, että Marko osu ihan oikeaan.

Sit aloin tunnustelemaa miun pääkopassa eläviä tunteita. Ihan niin ku olis tullu taas itelleni yllätyksenä, että oon poikki. Saatana. Mie pyydän, ei nyt tätä paskaa taas. Ei nytte ku kaikki oli muuttumas paremmaks. Oon löytäny just ihmisen, kenen kanssa saan tapella peitosta yöllä ja kenen kainaloon saan nukahtaa. Ihan tosissaa, ei tätä masennuspaskaa tähän väliin, en taho säikyttää tätä ihmistä pois. En haluu joutuu selittää jalassa olevii haavoja kenellekkään. Tai että ylipäätään kukaa joutuu jällee todistamaa ku mie sukellaan syvempään veteen. Eikä kaikki vika näköjää oo miun pään sisällä. On pari kertaa pyöriny maassa ku en saa henkee ja tuntuu, että joku repii sydäntä irti miun rinnasta. Huomenna olis tarkotus raahautuu lääkärii kuulemaan tuomioo. Kaiken tän kusipaskan keskellä päällimmäinen ajatus on jälleen "miksi minä..?" Ehkä oon huomisen jälkee vähä viisaampii sen suhteen mikä helvetti miussa on vialla. Omnom.