Joskus pitää itkeä, että jaksaa nauraa

Jostain syystä aloin ilman syytä itkemään. Heikkoutta ja merkki pahasta olosta. Ei! Se ei ole mitään sellaista. Pahan tilanteen voi ratkaista itkemällä. Tiedän millaista on elää kun ei pysty itkemään, mikään ei nosta enää tunteita pintaan. Minulle kyyneleet ovat merkki siitä, että elän, tunteeni ovat tallella. Itkeminen rauhoittaa, se puhdistaa. Paha olo virtaa ulos, valuu kyynelinä poskillani ja sitten haihtuu pois. Tuntuu typerältä sanoa, mutta itkeminen on tärkeää minulle. Vaikka olen päässyt ylöspäin minulla on oikeus olla paha olla. Siihen tilaa on pakko palata aina välillä. On pakko muistuttaa itselleni, minkä läpi olen mennyt. Siten kai pysty ymmärtämään virheeni ja osaan olla toistamatta niitä.

Istun sängylläni, nojaan tukevasti seinään, nostan katseeni ja kyyneliä tippuu vaaleansiniselle peitolleni. Tuttua, liiankin tuttua. En ole vajoammas pohjaan. En mitään sinnepäinkään. Luen osastopäiväkirjojani. Yli puolivuotta siitä, kun viimeksi piirtin merkin olemassaolosta vasempaan ranteeseeni. 217 päiväää viiltelemättä. Coloria lainaten, LAIKA BAUSS ! Se on pitkä aika, mutta silti vieläkin tulee sellaisia tilanteita, jotka luulen voivani ratkaista viiltelemällä, mutta hillitsen itseni. Kukaan ei hallitse mua enää, opettelin, että itsensäsatuttaminen on väärin ja en tee niin enää. On pelottavaa miettiä nyt jälkeenpäin, että opettelin sen. Vielä viime joulukuun alussa satutin itseäni vain sen takia, että osastolla siitä ei sanottu mitään. 

Nyt kun ajattelen, niitä ajatuksia mitä päässäni pyöri ennen voin sanoa, että en tunne enää silloista itseäni. Tiedän, miten hän toimi ja ajatteli. Silloin en tiennyt, että miksi, mutta nyt tiiän. Tai no, en tiedä miksi ajattelin niin, tavallaan, tiedän vain mistä masennusjohtui. Kaikki ne masennuksen tasot ja syvyydet mitkä kävin läpi. Niiden ajatteleminen tuntuu epätodelliselta. Sairaalta. Sitähän minä olinkin, sairas. Vieläkin, mutta vain vähän. Halusin kuolla, vaikka oli hyviäkin hetkiä. En välitänyt niistä, ainut päämäärä oli kuolema. Muistan, kun joka ikinen ilta toivoin, että minun ei tarvitsisi aamulla herätä. Toivoin, että kaikki loppuisi. Halusin laka olemaanolemassa. Tiesin, että tulisin parantumaan, mutta itsemurha-ajatukset olivat juurtuneet minuun, ne eivät kadonneet. Ajatus siitä, että tulisin elämään pidempään kuin olin suunnitellut tuntui pelottavalta. Jos minulla oli hyvä olla, tiesin pelkäsin hyvän olon loppuvat. Itsemurha olisi ollut helpoin ratkaisu. Kaikki olisi vain loppunut, minun osaltani. Nyt ymmärrän ja sisäistän sen, että kenenkään ei tarvise kuolla todistaakseen eläneensä.

kuva: we♥it

On tullut aika päästää irti

Ensi yönä epävarmuus nukkuu pois. Se kaikki paha, mikä kasvoi osaksi minua on pian poissa. Voinko muka itse päättää niin? Totta kai voin ja päätinkin jo. En halua enää nähdä epätäydellisyyttä joka kerta kun katson peilistä. Se ei hyödytä mitään. En voi muuttaa itseäni yhdessä yössä tai päivässä, ei siihen edes viikko riittäisi... mutta ajattelutapani voin muuttaa. Tiedän, että voin kieltää itseltäni jotain, osaan valehdella itselleni. Se on huomattu moneen kertaan. Nyt tehtäväni saattaa olla helpompi, sillä minun pitää saada itseni uskomaan totuus... Tai no, mielestäni se ei vielä ole totta. Kohta se on. Haluan olla kokonainen, en vajaa tai kantaa mukanani mitään turhaa. Tiedän, että epävarmuus, pelkoa, liiallinen itsekriittisyys ja häpeä eivät tule päästämään minusta irti, joten minä päästään irti niistä. Kai tämäkin 'parannus' johtuu lääkkeiden pois jäämisestä. Ne muistuttivat, etten ole terve, ne auttoivot ajattelemaan oikein, tai ainakin siltä minusta tuntui. Lääkkeet olivat se palanen menneisyydestä, joka kulki mukanani. Kun pääsen pillereistä eroon, olen uusi ihminen, minun ei tarvitse rankaista itseäni. Olen askeleen lähempä täydellisyyttä, ei täydellinen ihminen voi syödä lääkkeitä (Taas jälleen kerran typerä ajattelutapa). Minua odottaa uusi elämä. Kuinka hyvältä tuntuukaan tajuta, että olen selvinnyt. Olen ylpeä itsestäni. Noin, nyt se lukee tuossa. En voi kieltää sitä enää. On helppo sano muille, että on ylpeä heistä, mutta minulle on ainakin vaikeaa sanoa, että olisin ylpeä.. itsestäni. Nyt se on sanottu   kirjoitettu.

Ajatus tähän kaikkeen lähti ystävältäni. Häneltä, johon tutustuin viime kesänä ripparilla. Hän sai minut ymmärtämään, että olen oikeasti selvinnyt ja tulen selviämään. Tämä sama ihminen on kuunnelua mua monet kerrat. Kannustanu ja saanut mut jatkamaa. Sillä on ollu aina ratkasuja tarjolla melkein jokasee ongelmaa. Hän on hokenut mulle, että mussa ei ole mitään vikaa. Ensin ajatus siitä, että mussa ei muka olis mitään vikaa, kuulosti tosi typerältä, huonolta vitsiltä lähinnä, mutta nyt se tuntuu jo melkein todelliselta. " ..ja vihdoinkin, viimeinkin, sie tajuut olevas täydellinen just tollee", kai se on tajuttava, ku viisas ihminen sillee sanoo. Ystäväiseni, jos luet tätä, sie kyl tunnistat ittes tästä c: ja vielä kiitos sinulle ♥ ja jokaiselle joka uskoo siihen, että pärjään. Sillä oli aivan varma, että kukaan ei siihen usko, mutta yllättävän moni kuitenkii uskoo. Sekin tuntuu uskomattomalta, joku uskoo, että pärjään. Nämä kaikki on suuri asioita henkisesti pienelle tytölle.

     ^--- Enää kaksi pienenpientä jäljellä ! c:

Pieni askelia ja pitkä matka

Nyt on vikko syöty puolikasta annosta Mirtatzapiinia, ens viikon otan jokatoinen päivä puolikkaan ja sitte hylkeen pelasturenkaani. Tää viikko on menny nopeesti, aluks pelotti, että miten tuun pärjäämää mut ymmärrän sen, että tää on hyvinpitkälti asenteesta kiinni. Mie tuun selviimää jos haluun ja yritän tosissani. Oon monta vuotta voivotellu ja itkeny kuinka mulla on paska elämä, sen on korke aikaa loppuu. Ja onhan se loppunukkii, oon alkanu elämää. Vaikka lääkkeet ei sinänsä vaikuttanu mun elämää paljoo, mut pelkästään se, että mun piti joka ilta niellä se pilleri se muistutti mua siitä, että en oo terve. Huoh, tiedän typerä ajattelutapa jälleen, mutta sillee mie aattelen. Muistan ilman lääkkeitäkii sen mihkä pystyn ja sen mikä on vielä liikaa mulle.

Ja niin, pakollinen AivanMahtavaIhanaUnohtumatonJuhannus-hehkustus pitänee miunkii suorittaa blogitekstin muodossa. Vielä torstaina luulin, että mulla tulee olemaan ankee Juhannus viettäen laatu aikaa koneen kanssa (= ColorHammerin 120h stream) mut sitte Jonna pyys miut niille yöks ja illalla tuli viesti, että Jonna oliskii menossa Hiidensaaree ja samassa viestissä Jonnaseni sano, että tottakai miekii voisin tulla. Sisällä oli pieni kutkutus... Haluisin mennä, mutta on taas eriajuttu mitä mieltä porukat olis. Ajattelin, että en ees kysy lupaa. Ehkä sillee olis parempi. Ei kenenkää tarvis turhaan epäillä sitä, että joisinko tai kenenkää olisin. Ei mulla oo mitään palavaa tarvetta juoda tai uhmata äitin antamii ohjeita. Ihan turhaa semmonen, tiiän, että äiti vaa ajattelee mun parasta. Sitä pelottaa, että mulla alkaa menee huonosti ja arvatakin saattaa, että ei se haluu että vajoon pohjalle taas. Okei musta tuntuu, että oon selittäny tätä samaa aikasemminkin, mut en jaksa selailla aikasempii tekstejä. KYLLÄ OLEN LAISKA NAUTISKELIJALÄSKI ♥ cc;

Kuitenki kysyin. Mitä oisin voinu menettää. Ensin tilanne vaikutti avuttomalta. "Et sinä sinne mene!", kerroin, että siellä ei olisi sellaisia ihmisiä joiden kanssa en saa olla. Toivoin vain, että äiti uskoisi, vaikka se onkin varmaan juuri nyt vaikeaa. Sain luvan. Juhannus pelastettu ! Pakkasin reppuni ja lähdin matkaan. Olin hieman epäröivä. En ole ollut pitkään aikaan missään. Vielä voisin kääntyä ympäri. Nääh, pääsehän sieltä vielä pois jos en viihdy. Soitin vielä veljelleni ennen kuin uskaltauduin rantaan. Kysyin missä Carlos on, että voisin mennä sen kanssa jos en haluiskaa olla Hiidensaaressa. Kävelin rantaan ja tuttu punapää tuli vastaan. Tuli turvallinen olo. 

En ollu pitkää aikaa nähny Satuu ja Annii, tai siis sen verran, että moikattii yms. Sen takii oli lystikästä olla vaa pitkäst aikaa. En edes muistanu kuinka rennosti voin olla niiden ihmiseten seurassa, pystyin vaa sanoo sen mikä päässä sillä hetkellä liikku. Pelkäsin jo hetken, että nää kaks vekkulia oli kadonnu multa, mut ei se tainnu sillee mennä (onneks ♥)

Ajelin puolenyön aikaa takasin kotii Hiidensaaresta ja tein paluun vielä launtainakin. Tuli huomattua, että humalaisten ihmisten vittuilu ei enää pure muhun. Vaikka joo, tiiän, että ei ne ehkä niin tosissaa ollu. Läppää vaa, luulisin. Ennen oisin kuitenkii vetäny herneet suoraa nenää jos joku ois vähäkää mua kritisoinu, mutta nyt pystyin vaa nauramaa. Nauroin enemmän ku monee kuukautuu. Oon ylpee itsestäni, en oo ehkä enää niin itsekriittinen ku ennen.

 Alan hyväksyy itteni tälläsenä ku oon. En kuitenkaa tunne itteeni vielä, en osaa tehdä valintoja, koska en koskaa voi olla varma valitsenko oikein. Vaa aika näyttää teinkö virheen, mutta onneks kaikki virheet voi korjata ja musta tuntuu kanssa, että joistakin vääristä valinnoista voi tehä oikean. Yritän kuunnella muita kun teen valintoja, mutta jotkuu valinnat on kuitenkii tehtävä ihan itse. Kuunnelta itseää, mutta mun sisäinenääni ei taida vielä olla tarpeeks voimakas, että kuulisin sen, tai sitte korvat on vieläkin täynnä vettä, sillä kävin kuitenkin aika helvetin syvällä kaivon pohjalla. Nyt ei auta muu kun, että hypin tasajalkaa pää vinossa. Joo en aina itsekkään ymmärrä näitä yliviisaita vertauksia, mutta jokainen ymmärtäköön ne niin kuin haluaa.

HYH ! Tulipas taas tosi mielenkiintosta puuduttavaa tekstiä, nostan hattua hänelle joka tämän luki :D

Kohti uutta ja tuntematonta

Tein sen. Pääsen pois. Saan alotta alusta. Torstaina itkin Mestassa puhelin kädessä, sain sanottua pieneen ääneen "mie pääsin...", samalla hyökkäsin vierustoverini kaulaan. Itkin vähän aikaa ja huomasin, että minua katsotaan udoksuvasti. Keräsin itseni, enkä pystynyt kuin hymyillä. Voimat oli loppua kesken, mutta tiesin mitä haluan. Koulu arvosanat nousivat ja sen eteen uurastaminen kannatti. 

Vielä vuosi sitten en ollu kiinnostunut koulusta, millään ei ollut väliä. Vuoden 2011 alussa en pystynyt kuin olemaan oppitunneilla pää painettuna pulpettia vasten. Nyt pitelen käsissäni paperia, jossa lukee lihavoidulla tekstillä "sinut on valittu".  Ei se voi olla totta... Yli 180 haki ja 50 valittiin. Hyväksyn sen, että Porvoo kutsuu. Tätä mie halusin ja tän mie sain. Mitä olisinkaa menettäny jos VR ei olis ollu ajoissa. Tota tuun miettii varmaa koko loppu elämäni ja nyt voin luvata, että se on tosi pitkä aika jos se on musta kiinni.

Saan vihdoin luvan näyttää kuka mie oon. Tuun pärjäämää, tiiän sen. Oon rutistanu itteeni johonkii ihme purkkii. Ajatellu, et ei mua tarvita oman elämäni elämiseen. Osaan olla itsenäisen jos haluun. Okei, myönnän toi kuulostaa epäuskotavalta sellasen tytön suuta joka ei vuosi takaperin uskaltanu mennä ostamaan jälkikäteen Hesburgerista kurkkumajoneesi jos se unohtu. Äitistä kyl näkee, et sitä epäilyttää mun muutto asuntolaa. Ymmärrän sen kyl hyvin, sitä pelottaa, että mitä jos mulla alkaa menee hunosti. Kyllä muakii vähä pelottaa jännittää. Olin aluksi aivan varma, et äiti ei antais mun muuttaa kotoonta pois. Luulin väärin, onneksi. Äiti onneks ymmärs mua ja tajus miks Kausalasta pois pääsemiin on niin tärkeetä. Ei se ajattele asioista niin eri tavalla ku luulen, se kattoo vaan asioita eri näkökulmasta.

Kuitenkin kaikista tärkeintä on se, että luotan itseeni. Luulisin.. Ja se, että kesäloman jälkeen opiskeluni jatkuu Porvoon ammattikoulussa hotelli, ravintola- ja caterinalan linjalla !

"Miten sä pystyit nauralla peittämään sen ahdistuksen?"

Kuljen väkijoukun keskellä. Mihin satun katsomaankaan näen ihmisiä. En tunne heistä ketään. Kuulen särisenvän äänen, joka kertoo heitä olevan yli kahdeksantuhatta. Yritän pelastaa mieleni ja suuntaan katseeni maahan. Se ei auta. Kenkäpareja vilisee ympärilläni. Haluaisin vain huutaa. Pidättelen kyyneleitä. En voi sanoa, että minulla olisi paha olla, sillä itsehän halusin tänne lähteä. Mikä idea tässä taas oli.. Niimpä, ei mitään ideaa. Halusin kai vain testata rajojani, vaikka hyvin tiedän missä kohtaa seinä tulee vastaan, sillä kävelin sitä seinää päin viimeksi Helsingin kulttuurikeskus Gloriassa. Istuin Justimusfilmsin keikan jälkeen rappusilla, ääneni vinkui joka kerta, kun yritin hengittää sisäänpäin. (kiitos Anni ja Pinja kun autoitte silloin ♥)

Tilanne oli nyt aika samankaltainen. Hymyilin kävellessäni eteenpäin messualueella. Vaikutin hieman hermostuneelta, mutta äiti ja Jari eivät onnekseni saaneet täysin kiinni siitä, miksi käyttäydyin näin. En halua enää kertaakaan kuulla puheita siitä, kuinka en olekkaan päässyt pohjalta, kuinka lääkitystäni ei voidakkaan lopettaa. Totuus on se, että ahdistus katoaa koko ajan vähäisen. Tiedän, että se päivä tulee, kun se on kokonaan poissa. Tunsin kuinka sydämeni lyönnit kiihtyivät lisää, silmissäni värisi joka kerta kun otin askeleen. Hengitykseni muuttui hitaammaksi ja raskaammaksi. Ihmisiä tuntui ilmestyvän kokoajan lisää, muutuin itse pienemmäksi sekuntti sekunnilta. Kohta joku talloisi minut jalkoihinsa. Haluaisin olla iso, sillä tavalla, että saisin tilaa hengittää. Huuto meinasi tulla ulos, mutta nielin sen. En voi alkaa huutamaan täällä ilman syytä, se olisi outoa ja paheksuttavaa. Se ei ole normaalia, terve ihminen ei tee niin.

Juuri kun meinasin alkaa itkemään, isäpuoleni tallasi varpailleni koko painollaan. Jalassaan hänellä oli tietysti puukengät ja se sai sadanviidenkymmenen kilon tuntumaan varpaissani pahemmalta kuin pystyt edes arvaamaan. Huusin. Huusin niin helvetin kovaa, kuin vain pystyin. Luettelin jokaisen suomenkielen voima- ja kirosanan minkä tiesin, ehkä joka pari uuttakin mitkä keksin siinä samalla. Ihmiset kääntyivät katsoakseen mitä oikein oli meneillään. Olen varma, että jokainen teki havainnon: lihava mies + puukengät + virheliike + varpaat = saatanasti kipua. Huusin kaiken ahdistuksen ulos. Äiti katsoi minua pahasti, sillä 3,5-vuotias pikkusiskoni oli kuullut koko rumiensanojen listani. Olin kuitenkin tyytyväinen. Hävetti kylläkin vähäisen, mutta olen oppinut nauramaan itselleni. Sain taas muistutuksen siitä, että ahdistukseen voi hukkua, mutta kaikilla on aina pelastusliivit ja ne vetävät jossain vaiheessa pintaan.

oon kuitenki edelleen se pieni lapsi, joka sano, että isoon siit tulee sankari

Se on ohi nyt. Mie en enää palaa kesäloman loputtua tuttuun paikkaan vaan johonkii ihan muualle. Tätä mie odotin, mut en voi olla varma saanko mie sen mitä tältä elämältä haluun. Ei koskaan voi olla varma. Toivon todella, että pääsen sinne kouluu mihkä hain. Jos en pääse... Noh, en tiiä yhtään mitä sitten teen. Turha sitä on kuitenkaa jännittää tai pelätä, sillä en voi asian eteen tehä muuta ku vaan odottaa.

Selasin vanhoja kuvia ja tajusin, että kuinka paljo oon muuttunu. Kuitenkii haluisin palasen vanhasta elämästäni takasin, mut tavallaa en sitten kuiteenkaan haluais. Ääh, vaikeeta. Liiankin.

Tajusin myös eläväni oikeasti. Serkkuni yo-juhlissa ymmärsin sen kaiken arvon, mitä on ympärilläni. Ne rakkaat ihmiset eivät olleetkaan kadonneet mihinkään. Mua ei oltu helätty. Niitä oli vaan pelottanu ku olin masentunu. En ollu pitkää aikaa puhunu elämäni, ehk turvallisimmille ihmisille - serkuille. Ne kaivo hetkessä musta esiin uuden ihmisen ja pienen palan vanhaakin. Neiti Miilumäki oli herännyt virallisesti eloon. Musta tuntu etten koskaan saa sellasta oloo millanen synty aina pienenä sukusjuhlis, mutta 'Faabio' ja muut karvakorvat sai sen taas aikaa. Lauantai iltana huusin mökin parvekkeelta onnellisena "Mä oon valmis kuolee tänää!!", mutta en  sen takia, että olisin halunnut, vaan siksi, että olin tyytyväinen elämääni.

Mökillä kuitenki muistin sen kuinka olin onnellinen, tunsin itseni vajaaksi, en ole kokonainen. Haluaisin palata vanhaan, siihe ku olin kokonainen jonkuu toisen kanssa. Osaan rakastaa itteeni, ni ehkä osaisin jo rakastaa jotain toistakii oikeesti. Tai sitte en. Ehkä en koskaan saa tietää, ehkä en edes halua, tai uskalla...

Siideripissis kuittaa.