keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Hengitä välillä.

Kävelin tänään ihan normaalisti töistä kotiin. Joku tuntu oudolta. Mietin ja mietin, kunnes tajusin, että nään sulaa asfalttia. Lumi alkaa sulaa pois, kohta kuuluu lintujen laulua, auringon paisteetta, joka melkee kirvelee silmii. Se mitä pelkään, on kohta taas täällä- kevät.

Kevät on sarjassaan niitä asioita, joita pelkään vaan sen takia, että joskus on käyny jotain. Asia, joka tulee, joka pitää kohdata ja elää. Liikaa muistoja, pahaa oloa, liikaa kaikkea, mitä ei saisi ajatella, käydä läpi tai elää uudestaan. Kevään myötä tulee myös 5.4. Typerä päivämäärien pelko ei vain mene pois. Ainut asia mikä siihen liittyy on ikävä muisto. En oo osannu ku pelätä sitä päivää, vaikka se ei ees oo sama päivä. Tavallaan. Yks numero eroo, siltikään ei sama, mutta pelottaa. Sen pitäs olla ilonen päivä, sillä tavallaa saan elää sen, vaikka luulin ja suunnittelin toisin.

En anna itelleni tilaa unohtaa sitä. Vaikka yritän keksi keinoi ja ajatella muilla tavaoilla, ei se unohu. Jos en koskaan voi unohtaa? Jos en ees haluukkaa. Tai sitte mua vaan pelottaa, ettei kukaan  muu muista, vaikka se oliskii helpotus, tavallaa. Kaikki on niin ristiriitasta. Tiedän mitä ihmiset haluis mun ajattelevan siitä päivästä, ne haluu, että oon tässä. Kait aika moni on kiitolliin, että VR oli myöhässä. Niin oon miekii, mut ääääh. Silti tekee pahaa. 

Ehkä myös sen takii sattuu, koska tiiän kuinka pahasti oon mun rakkaita ja läheisii ihmisii satuttanu sinä päivään. Haluisin pyyhkii sen pois, koko kevät sais kadota johkuu. Olla tulematta ja olematta. Koska keväisin mulla on ollu aina kaikista pahin olla. Silloin kaikki on kaatunu niskaa. Mitä jos tänä vuonnakii tule paha olo? Vaikka tiiän, ettei se tulis niin paha, mut silti. Tää on se heikko kohta, se aika ku pitää hitucen pinnistellä. Ja ku kaikki viel yleensä tykkää keväästä, toisin ku minä. Kevät on niin blaah, turhaa. Eikö vois vaa tulla suoraa kesä? Silloin oli jo helpompi olla.

En voi ikuisesti elää menneisyyden vankina. Haluisin, että tänä vuonna pääsisin jo täst pelosta eroo, kaikki muuttus, kokonaa, vihdoinki. Ei mulla oo mitää hätää nyt, ei tosiaan. Kaikki on hyvin. Joskus mie vaa tavallaa unohan hengittää. Mut ku siinä vaiheessa jos tulee yksii huono päivä, ni pelästyn aivan helvetisti. Alan miettimää liikaa ja se on sitte siinä, oon jumissa päässäni. Ei tän pitäs olla tämmönen ongelma, mutta ku se vaan on. 

Kaikella on tarkotus. Sen oon oppinu nytte tässä lähiaikoina. Jos nyt ois myös tarkotus lopettaa pelkääminen. Voisko se olla niin? Koska jos ilon jakaa jonkuu kaa ni se kaksinkertaistuu, jos surun jakaa jonkuu kaa se puolittuuu ni jos pelon jakaa jonkuu kaa ni eiks se silloin laimena tai puolitu tai tuu aiheettomaks tai jotaa?

sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Jos osaisin olla täysin tunteeton, olisin mielelläni.


Taas kerran oon aikaan saanu suuuuren suuren sopan. 
En voi puollustautua millään järkevällä, miksi pitäisikään. Tunteilleen ei voi mitään, eikä pidäkkään voida. Ne on päästettävä häkistä. Tunteiden tappaminen ja kieltäminen on saman kuin valehtelisi itselleen.

Teenkö oikein vai väärin? Sitä mie mietin taas. Yritän lohduttaa itteeni ajattelemalla, että kaikkella on tarkotus. Ehkä tästäkin opin jotaa. Ellen taas hetkellisesti hajoa palasiks mieleni sisää.

Mun sisällä kuohuu. Aallot hakkaa sydämmen reunoja niin, että sattuu. Jonkuu näkönen henkinen tsunami. Se kaikki minkä viimesee asti kielsin iteltäni, yritin peitellä ja piilottaa, tuli esiin. Suuta en vaa voinu pitää kiinni enää.

Omatunto huutaa mun korvaa "mitä vittuu sä menit ämmä taas tekemää?!" Kuulen sen kyl. Yritän puollustella itteeni ite itelleni samalla ku syytän itteeni. Mikä helvetti mussa on vikana..? Miks mun pitää satuttaa muita, etenkii just sellasii kenen en haluu kärsivän yhtää. Aikaan saan syvii haavoja ja sekuntti sen jälkee haluisin paikkaa ne, mut se ei vaa oo mahollista.

Se ihminen joka on täydellinen, sellanen ku aina oon toivonu, unelma jonka pääni sisälle kehitin on totta, hän oli mun vierellä. Ihan siinä, niin ku olemassa ainoostaan mulle. Välitin ja välitän, mutten tarpeeks. Se oli liian hyvää, liian täydellistä. Monta pientä syytä ajo mut taas tähän.

Miks, miks, miks, miks en osaa olla onnelinen, päättää mitä haluun.

Vaikka tiiän, että näin on parempi, kaikkien kannalta, sattuu silti. Ja samalla tiiän, että mie en oo se jota sattuu kaikista eniten.

Vittu, saatana, perkele, helvetti, jumalauta. Jos sallitte ilmaisun.

maanantai 4. helmikuuta 2013

Aika hengähtää.

Huomenna alkaa mun kahden kuukauden hengähdystauko. Pienintäkää hetkee en oo katunu sitä, että lähin tänne opiskelee tai, että silmästä silmää kohtasin asuntolaelämän karunkii puolen. Kolhuista ja säröistä huolimatta tää on ollu unelmaa. Eihän unelmankaa tarvii olla täydellistä... Oon tutustunu toinen toistaa aidompii ihmisii ja noh, myös niihi ei niin aitoihi. Kaksnaamasii, paskanpuhujii, niitä, jotka haluu satuttaa, se jota  satutin, itsekkäitä, semmosia, jotka luule tuntevasa mut. Tänne mahtuu kaikenmoisii ihmisii. Ketää en oo vihannu, semmoseen musta ei kuitenkaa oo, vaikka sitä ei ihan aina uskois.

Oon saanu jossain määrin vastaa ite itestäni. Kantaa itteeni, opetella siihen, ettei se äiti oo aina pesees pyykkii tai laittaas ruokaa, määräämässä koska nukutaa ja potkimassa perseelle aamusin. Henkinenkasvu. Sitä mä nyt haen tällä.

Joskus on meinannu tulla väsy. Loppuu puhti kesken. En oo antanu sille otetta. Nyt tätä laivaa ohjaa minä, eikä masennus-rotta. Oikeestaan se rotta tippu jo laivasta itämeree. Joskus se on meinannu kyl kiipee uuestaa salamatkustajaks. Mut se ei saa enää otetta tän laivan kyljestä. Joku sen potkii aina pois ja hyvä niin.

Mulla on myös ikävä. Äitiä. Ja mulla saa olla ikävä. Tässä on riidelty ja väännetty kättä kaikenlaisista asioista. Semmosii me ollaa. Ku kaks vahvatahtosta ja voimakasta persoonaa kohtaa ni silloin rätisee ja kovaa. Ennen huusin mutsille, etten ois ees halunnu syntyy. Sitä oli helppo syyttää kaikesta, helppo huutaa ja raivoo. Miksi niin? Siks, koska mä tiiän tasan tarkkaa, että äiti on ainoo ihminen, joka on musta koko ajan välittäny. Siitä hetkestä ku se mut ekan kerran syliin sai. Sille uskallan huutaa. Ja se mulle, sekii on tavallaa välittämistä. Joskus sen riitelyn vois jättää vähemmälle kylläkin, mutta me molemmat tässä opitaa.
Äiti oli tukena silloin ku mulla oli paha olla. Sen oli opeteltava ymmärtää mua, vaikka kukaa muu ei ymmärtäny, ees mie ite.

Tätä äiti asiaa aloin kelaa tänää, ku tultii Flinkin kaa Vihdistä pois päin. Eka naurettii yhelle tyhmälle väärinkäsitykselle, joka Vihdin kahvittelureissulla sattu. Sitte taas keskustelu muuttu syvälliseks. Puhuttii kaikesta, jälleen. Sain kuulla asioita, joita kukaan muu ei tiiä. Ymmärsin, että muhun luotetaan. Sitte kerroin iskästä ja äidistä. Oon niin kauan Fliinulle sanonu, ku se oon paremmin tuntenu, että sen äiti on ihanan olonen. Sitte tajusin, että niinhän tuo omanikii on. Äityliini, jos luet tätä, ni rakastan sua 

Ja huomenna Monninkylä jää hetkeks takavasemmalle, muttei nää miun muuta hassuu tärkeetä hömppää. Pääsen lähelle miun perhettä ja omaa kultaa pienoiseks toviks. Vähä luksusta arkee, ei tarvii tehä aina ite ruokaa (käydä mäkissä) Höhöö, laiska kokki...

ps. äiti, jos luet tätä: anna rahaa.



pps. se oli köyhä läppä oot rakas :)