maanantai 13. heinäkuuta 2015

Jos sä tahdot niin.

Viimeksi kun oltiin Kausalassa käytiin tupakalla kerroin sulle millasta miun elämäni oli siinä pienessä tuppukylässä. Kerroin osastojaksoista ja siitä kuinka äiti tarkisti yöllä miun olevan kotona. Levitin sen kaiken mustan ja pahan sun silmies eteen. "nythän sulla on kaikki hyvin, eikö nii?",sä kysyit. Hymyilin ja kerroin kuinka onnellinen oon. Kuinka kaikessa on järkeä. Sä et oo joutunu kattomaan miun tekohymyä ollenkaan. Sä oot nähny miun onnenkyyneleitä enemmän ku miun surusta kosteita silmiäni. Tumppasin röökin ja tuijotin sua portaissa. Otit miut lämpöseen halaukseen keskellä koleaa kesäyötä. Näin sun silmissä kyyneleitä "mä rakastan sua", sait sanotuks. Mä tiedän sen vaikka me ei noita kolmea sanaa kulutetakaan suuremmin. Ehkä just sen takia miulta meinaa lähtee jalat alta ja sydän pakahtua onnesta ku kuulen nuo kolme sanaa.





Samana iltana vielä puhuttiin, että mistä tää kaikki on saanu alkunsa. Kelattiin kaikki ihan helmikuun loppuun ku nähtiin ekan kerran. Puhuttiin halki meijän ehkä omituiset illat mitkä meni istuessa Passionissa. Molemmille kaikki oli selvää jo alusta alkaen. Ei nähty mitään muita vaihtoehtoja kun, että tää on nyt tässä- me. Parin viikon tuntemisen jälkeen kävit hakemassa miulle röökiaskin ennen töitä koska mie olin aivan persaukinen. Siinä kohtaa miulla heräs ajatus, että hetkonen tää tyyppi vois jaksaa katella minuu enemmänki. Mikää ei ollu varmaa. Kaikki oli niin ihanaa ja jännää ku perhoset pyöri masussa. Me ei missää vaiheessa puhuttu mitä me ollaan tai tönkösti yritetty selittää jotain "mä vähä niin ku tykkään susta"- settiä. Kaikki meni ihan omalla painollaan.

Olin valmiiksi jo lyöty ja menettänyt toivon lähtökohtasesti kaiken suhteen. Taistelin masennukshelvettini kanssa ja yritin edes jotenkin pysyä pystyssä ja jaksaa herätä uuteen aamuun. Sä sait miut kuitenkii hymyilemään aidosti ihan alusta lähtien. Me ollaan aivan helvetin omituinen pariskunta. Ei olla itekkää ihan perillä toistemme sielunelämästä tai ymmärretä aina kaikkee mitä toinen kimpoilee, mutta just se tietynlainen puuttuva ymmärrys tekee tästä kaikesta niin hyvää. Pitkillä automatkoilla haluun vaan olla hetken hiljaa ja tuijottaa siua ku esität vammasta ja miettiä päässäni "ja ihmiset vielä miettiä mitä mie nään tossa vatipäässä..."


Tiiän, ettei siun oo ollu helppo kattoo miun "kipeilyäni" vierestä. Öisiä kohtauksia ja itkemistä kun oleminen sattuu liikaa. Oon niin kiitollinen, että jaksat nähä sen kaiken pahan aina uudestaan ja oot vierellä auttamassa. Hirveen moni ei olis siihen ryhtynyt. Enkä muutenkaan oo mikään maailman helpoin ihminen. Äkkipikanen vaikee vittupää varusteltuna todella lyhyellä pinnalla... Voisin luetella kaikki miun huonot puoleni mitä ite tiedostan ja ettii lisää, mutta sei ei muuttais sitä tosia asiaa, että sie oot miun ja jaksat miua.

En malta oottaa muuttoo omaan yhteiseen kotiin, miun ekaa ulkomaan reissuu. Sitä kaikkee mitä pääsen kokemaan elämässäni ekaa kertaa ja vielä noin mahtavan ihmisen kanssa! En tiedä ketä mie saan tästä kaikesta hyvästä kiittää. En usko sattumaan. Se ei turhauttavaa aatella, että tää kaikki olis vaan puhdasta sattumaa. Tää on jotain muuta, sillä kaikella on tarkotus.