Uupumus.

Rauhattomuus ottaa minut valtaansa. Hyökyaallot hakkaa mieleni reunoja vasten. Päässä pyörii, silmissä sumenee. Huudan, räjähdän, hajoan ja mitä typerimmän asian takia.

 Istutaan Henrin kanssa hiljaa autossa. Sisälläni kiehuu. Miksi miun piti taas olla tommonen? En tiiä, voiku tietäsin. Ajetaan pimeässä tuttuu mutkasta tietä, keskellä ei mitään. Tän kaiken pimeyden pitäs rauhottaa, muttei se rauhota. Henri ajaa seuraavalle bussipysäkille. "Kulta, mikä nyt tuli?", kuuluu epäröivä ääni vierestäni. Tiuskaisen vain, että haluan kotiin NYT. Pidättelen itkua.

 Viimeinkin päästään sinisen kodikkaan talon pihaan. Vajoan syvemmälle auton penkkiin, painan pääni vasten ikkunaa, vetäydyn aivan toiseen reunaan, niin kauas Henristä kuin vain pääsen. Tunnen olevani hirviö. Miten kukaan on voinut ikinä rakastua minuun? Henri ottaa kädestäni kiinni ja silittää. Pystyn rauhoittumaan hieman. Noustaan ulos autosta, halataan ja pyydän itkuisena päästä nukkumaan. En jaksa tehdä ruokaa, en syödäkkään. Haluan vain nukkumaan. Niin mie pääsenkin. Henri rauhoittelee, tekee kaiken sen eteen, että voisin hengittää edes vähän helpommin.

 Tiputan tavarani eteiseen, raahaan pienen mustan karvaisen laukkuni mukanani yläkertaan, se tuntuu painavan niin paljon. Heitän enimmät vaatteet lattialle ja sukellan isoon sänkyyn tyynyjen ja peittojen keskelle. Tärisen. Minua pelottaa. Henri tulee viereeni, kaivaa minut esiin peittovuoren alta, möyrii viereeni ja silittää niin kauan, että vastaan tasaisella tuhinalla olevani unessa. Herään pari kertaa itkuisena painajaisesta, mutta Henri paijaa ja silitää joka kerta niin kauan, että nukahdan. Minulla ei ole mitään hätää, koska Henri on siinä. Ulkoa kuuluu koiran vaimeaa haukkua. Se rauhoittaa. Ihan ku olisin taas pieni, asuisin isän, äidin ja Kallen kanssa saman katon alla. Niin kuin ennen. Ihan kuin kaikki olisi hyvin tämän hetken. Nukahdan taas ja herään vasta aamulla. 

 Kello on yksi iltapäivällä. Itken hysteerisesti ja Henri nousee vierestäni. Saan luvan nukkua vielä vähäsen. Kolmelta Henri saa minut hereille uudestaan. Itken. Väsyttää niin paljon. Pidän peitoista kiinni. Tahdon jäädä sänkyyn. Nukkua vain. Koko päivän. Ehkä kaksikin. Ainakin viikon. Loputtomasti. Henri silittää, nukahdan hetkeksi, herään taas, itken ja nukahdan uudelleen. Tappelen itseni kanssa,  Henri maanittelee parhaansa mukaan minua nousemaan ylös. Hieman neljän jälkeen pääsen ylös sängystä. Monen kyyneleen jälkeen olen tolpillani. Ja koko tämän pienen sodan ajan, jonka kävin omaa mieltäni vastaan Henri oli vierellä ja kannusti jaksamaan. Sama toistuu seuraavana aamuna ja seuraavana ja todennäköisesti myös ensi viikonloppuna. Pahempia on arkiaamut. Vain minä ja oma mieleni. Ei ketään joka olisi oikeassa ja antamassa ohjeita, joiden tietäisin olevan järkeviä.

Mielen murtaja

Antaisitko minulle hetken aikaa,

puhaltaa pois pahaa ilmaa.

Sekunniksi unohtaa maailman.

Nielen kyyneleet,

ja selkäsi takana syljen ne pois.

Rikon mieleni, rikon hymyn.

Piilotan sirpaleet,

hautaan surun silmiesi edessä.

Et saa nähdä heikkouttani,

koska en itsekkään sitä halua.

Lennän.

Karkaan.

Katoan.

Et sinä minua halua varusteltuna surulla,

koristeltuna mustilla ajatuksilla.

En löydä tälle sanoja, niitä ei oo. Kyyneleitä löytyy ja ei tuu loppuu.

Pelottaa.

Oon vahva.

tarpeeks vahva?

Enkö mie vois kerrankii olla tarpeeksi jotain.

Nään mustaa, valkosta ja harmaata.

Taas.

Antakaa jooko anteeks miulle.

En ehkä ookkaan super ihminen.

ouch! I have lost myself again.

Mie tahtois just nytten muuta ku olla yksin oman mieleni kanssa. Vaikka tiedän, ettei se ois yhtään hyvä juttu. Ainakaa pitemmän päälle. Haluisin vaan olla pieni. Huomaamaton, sallii itelleni jotain hyvää. Muttei liikaa hyvää. Tuskin loppupeleis oonkaan sen arvonen. Minkää arvonen? kuka tietää... Mistä nää ajatukset taas tulee? Kuka ne miulle taas työns? Miun päähän ne ajatuksen. Kuka päästi mun suusta ne sanat, "mie haluisin vaan pois.." Ei näin voi käydä enää. Tappelen tätä vastaa, itteni kanssa taas pyörin mieleni sisällä kehää. Vaikka lupasin, etten enää koskaa ajautus tähä tilanteeseen, että nään vaihtoehtona, sen, että poistuisin täst maailmasta. On huojentavaa itelleni, että se lukee nyt tossa. Tilanne ei siis ole niin paha ku se vois olla. Voisin pitää sen ajatuksen sisälläni, vaalia, valmistella, hieoa, sitä. Tehdä siitä kauniin itselleni. Ei se on ruma ajatus. Mutta silti sitä ajattelen, pikkuhiljaa siihen totun taas.

Huomasin sen tänään. Pitkän ajan jälkeen. Peilistä ei enää katsonut joku, jolla oli mielestäni arvoa. Siellä oli olento, joka hieman etoi minua. Lapsekkaan näköinen, pyöreä, mauton kuva. Sen minä näin. Näin itseni. Haluisin taas olla jotain ihan muuta ku oon.

Ja tiiän sen, että mie reagoin tällee ku miua pelottaa.
Haluisinki tietää, että mitä mie nyt pelkään?

Pelkoa ja ahdistustiloja

Mitä oikeen tapahtuu?

Ei näin voi käydä, ei enää.

Mie en halua tätä enää.

Kamala tunne kipuaa selkääni pitkin. Se on pukeutunut pörröiseen asuun, vaaleanpunaiseen, ettei se näyttäisi niin pelottavalta. Että ottaisin sen taas omakseni. Että se pääsisi pääni sisään mustaamaan mieleni ja kasvattamaan ajatuksia, jotka ruokkisivat sitä. Siinä se istuu taas. Katson oikean olkopääni yli ja voin nähdä sen. Masennus-rotta istuu siinä ja sivelee hännällään poskeani. Aivan kuin se hymyilisi. Se pitää suloisen surullista ääntä. Pientä kurinaa, hieman naksuttavaa ääntä. Se on ihana, suloisen tappava.

Ehkä se on ollut siinä koko ajan. Odottamassa oikeaa hetkeä. Sitä kohtaa kun olen heikko ja haluan sen taas. Hetkeä, jolloin se voi iskeä. Hetkeä, jolloin säälin sitä, otan sen syliini, paijaan ja silitän, sitten se voi ottaa ohjat taas minusta. Kiskoa ja riuhtoa, käyttää minua sätkynukkenaan.

Pöyhin hiuksiani, oletan, että se aivastaa, tulee allergiseksi ja lähtee pois. Masennus-rotta heilauttaa häntäänsä ja pujohtaa hiusteni seasta niskaa pitkin vasemmalle olkapäälle. Vedän hiukset sen eteen. En halua nähdä sitä. Se ei voi taas olla siinä. Pari päivää sitten tuli vuosi täyteen ilman lääkkeitä. En voi langeta, vajota senttiäkään. Jos vajoan vaaksanmitan verran, joudun kiipeään kolmen verran kohti valoa. On paha olla ja itkettää, mutta kyyneleet ei enää vaan tuu.

Rotta kuiskailee minulle, saan selvää sen piipityksestä. Kun hetken kuuntelen sitä, se huutaa minulle. Käskee satuttaa. Repii hiuksista kohti lattiaa, laittaa kärsimään, vaijentaa minut juuri silloin kun haluaisin eniten huutaa. Minä huudan,eikä kukaan kuule. Hienosti olen piilottanut tämän kaiken taas. Abloodeja, pyydän... Masennus on kuitenkin vaa opittua avuttomuutta. 

Olen vahva. Hetken vielä ainakin. En vaan voi mitään, tuo rotta on niin suloinen. Sen silmät ovat viattomat, mutta niihin hukkuu. En halua enää hukkua. Olen jo liian kauan pidättänyt hengitystä ja yrittänyt sukeltaa ja räpiköidä tässä mustassa tunteessa. Ei ole enää hengenpelastajaa tällä rannalla. Sekin perkele on ottanu lopputilin.

Jos vain saisin suuni auki.

Henri ymmärtäisi.

Tiedän sen.

Mutta pelottaa.

En halua satuttaa.

Muuta kuin itseäni.

Aika avata suu

Sinnittelin, pyristelin ja räpiköin. Selviin, kyl mä selviin. Ihan ite, yksin. Pystyn tähä, ei oo paha. Oon vahva. Mutten tarpeeksi. Ajattelin, ettei mun tarvis enää ikinä avata suutani kenellekkää "ammatti ihmiselle", mut ens torstaina mulla on aika koulupsykologille. Oon pettyny itteeni mut samalla ylpee, että tajusin näinkii äkkii, että apu ei ois pahitteeks. Silti tuntuu oudolta, kuitenkii liian tutulta tämmönen. Vaikka mikään ei oo enää samallalailla ku vaikka vuos sitte. Pystyn välittämään, mieli ei oo ihan kokonaa semmonen "ihan sama, mitä välii, ei kiinnosta" vaa tunteet on tallella. Silti oon vetämätön, valintojen ja päätösten tekeminen tuntuu haastavalta. Nukkuminen on vaikeeta, painajaisia, ei tietoo siitä onko hereillä vai nukkuuko. Saatan alkaa itkemää ilman mitä syytä. Itken hetken ja sitte vaa rauhotun. Pahaa oloa, pyörryttää, ahistaa, tuskanen olo, oon taas muuttunu ihan yli pelokkaaks. Säikähän pienintäkii asiaa. Ruokahalua ei oikeestaan ole. En haluais oikee tehä mitää, muuta ku vaan olla. Tuntuu, että melkein kaikki on liikaa vaadittu. Pelottaa, että tää menee viel pahemmaks. Pidän kynsin ja hampain kiinni, etten enää vajoais yhtää syvemmälle.

Onneks miulla on ihminen, jolle voin sanoo ja kertoo kaiken. Sellanen, joka ei säiky pois. On siinä lähellä, tukee parhaansa mukaan. Saa hymyn mun kasvoille, vaikka kukaan muu ei sais. Jaksaa sanoa ne samat asiat monta kertaa, koska tietää, että ne helpottaa mun oloo.

Sitä vaan, että oon tosi väsyny.
Mut jaksan, koska haluun.
En sen takii, että ois pakko.

Tänään minä olin minä.

Aloin jostain syystä miettimään yhtä hölmöä asiaa, mitä oon jo lapsenna miettiny. Vaikka sille tiiänkii vastauksen. Aloin miettimään ja pyörittämään päässäni niinkin omituista asiaa ku omaa nimeäni. Pienenä häpesin sitä aivan suunnattomasti. Se oli niin outo. Ruma. Semmonen töksähtävä ja tönkkö. Marikki? Ei se miun mielestä ollu ees nimi. En varmaan koskaan uskaltanu äitillekkää sanoo, että mun mielestä miun oma nimi on ihan hirvee.

Muistan ku olin vielä ala-asteella pienessä kyläkoulussa ja kesken koulupäivän ku olin menossa välkälle, otin takkiini naulakosta, jossa jokaisen oma paikka oli merkitty nimilapulla. Sitte joku nainen kyseli kaikilta kuka on Marikki. Ikinä ennen en ollu sitä naista nähny. Sitte ku se löysi mut se selitti, että se käy jossain joogassa mikä järjestetään siinä meidän koululla ja oli viime iltana laittanu takin mun naulakkoon ja alkanu miettimään mun nimeä. Se oli sen mielestä kaunis ja erityinen. Se nainen katto mua jotenkii oudon tuntevasti ja herkästi. Kaikki opettajat ja muut oppilaat ties, että oon ihan täysin rasavilli kakara, mut se nainen ties varmaanki myös millanen oon mut se hymyili mulle tosi nätisti. Sitte ennen ku se lähti, se kerto, että se on raskaana ensimmäisellä kuulla. Se kysy multa lupaa, saako se nimetä sen lapsen Marikiksi jos se vaan on tyttö. Olin tosi hämmentyny. Vielä lähtiessään se sano, että haluaa sen lapsesta tulee juuri sellanen ku mie oon.

Mun nimestäoon väännetty kaikenlaista, oon samalla Mauri, Maissi, Marnikki, Maikki, Marikka, Make, Martziaano, Rimanyrkki, Mauriitzio, Mari, Masi. Mutta ehdoton suosikka sen oikeen Marikin jälkee on Milli. En muista kuka sen keksi, mutta se on mun suosikki jostain syystä. Luulen kanssa, että nimellä on joku tarkotus, koska jostain ihmisestä näkee jo ulospäin mikä sen nimi on mahollisesti.

Mutta mie oon minä. Miun nimi on erillainen, harvinainen, outo, pitkä, vaikee, sitä saa muokattuu ja muovailtuu. Se on minä. Mietin kauan kuka mie oon, millanen mie oon, jos mie lakkaisin vaaa miettimästä ja oisin ihan rohkeesti Marikki.

taistele, sinnittele, pidä kiinni tiukasti.

Tän piti olla hengähdys tauko. Vaikka kyl tiesin, ettei tuu olee helppoo. Olin varma, etten kestä ees viikkoo töissä. Se on nähty aikasemminkii, ettei musta oo siihe. Mukamas. Oli kuitenkii, alkaa olee työssäoppimiin loppusuoral. Oon ylittäny itteeni. Miulle on ihan sama, miten kukaan muu arvioi miun suoriutuneen tästä. Jokanen työpäivä on mulle saavutus. Poikkeuksetta joka aamu se on sama tappelu itteni kanssa nousenko ylös ja meen töihi. Ihan sama kuin hyvin edelliin päivä ois menny. Mun ei oo mikää pakko mennä sinne, aina voi keksii valeen ja jättää välii, soittaa ryhmänohjaajalle ja jättää tää leikki kesken. Niin en tee, mie en luovuta. En, en, en!

Se paikka ahistaa mua, ne pari ihmistä, ne keiden kanssa oon siellä. Jokanen moite sattuu. Oon pelkokas. Kyselen koko ajan mitä teen seuraavaks, miten, missä, miksi, millä. Virheet pelottaa ja niistä kuuleminen. En oo niin oma-alotteinen ja reipas, pirtee omaitteni mitä oon koulussa ja koulun ruokalassa. Koko ajan oon varpaillani ja jännittyny. Kestän aina sen pari tuntii ja sitte meen vessaa. Itken sen kaiken ahistuksen pihalle, kasaan itteni ja palaan keittiöö. Kertaakaan en valita niille. En sano, etten jaksa, en pyydä päästä lähtemään, en valita jos joku sanoo pahasti. En tee niin, en voi, en pysty. Mie kestän. Ainakii haluun jokasen luulevan niin. Se on henkinen helvetti. Pelkästään se paikka ja ne pari ihmistä, jotka on siin samas rakennukses, ne jotka satutti mua eniten. Ja sitte ihan vaan silka pelko.

Kaikki muuttu viel pelottavammaks maanantaina. Se päivä oli muutenkii omituinen, töissä oli menny suht kivasti. Puhelin soi. Iskä on joutunu sairaalaan taas. Toistaiseks tuntemattomast syystä. Sitte syy selvii. Aivoinfartti. Vittu. Saatana. Perkele. Helvetti. Teki miel huutaa, raivota, itkee, just siltä seisomalta lähtee Päksii, ettii iskä ja alkaa huutaa sille ihan niin kovaa ku ikinä pystyn. Huutaa, kuinka sen takii joudun pelkää viel enemmän. Pieneks hetkeks ku se unohan sen, että se ihminen on kenen menettämistä miun kaikist aiheellisinta pelätä käy tällee. Ite se on sen aiheuttanu, että kuuluu riskiryhmää. Saanko iskää ikinä ihan iskänä takas? Sitä ei lääkärit uskalla luvata. Oonko koskaa ees iskää tuntenu? en tiiä. Tiiän vaa sen, että pelottaa, vaikka asialle en mitää voi. Ajattelen liikaa, ja murehin asioita, mille en mitään voi.

Tää kaikki on kuitenkii ollu jokseenki helppoo. Joka päivä oon saanu puhuu mietteeni ja ajatukseni ihmiselle, kuka oikeesti kuuntelee ja auttaa, on tukena ja lähellä, vaikka fyysisesti onkii about sadan kilometrin päässä. Rauhotun heti ku kuulen sen tutun lämpösen äänen, silloin mulla ei oo mitään hätää. Hetkeekään miun ei tarvii miettii, välittääkö vaiko eikö, ja välitänkö vai enkö. Se on selvää, täysin kirkas asia.

Huomenna kaikki helpottuu lisää, tää tuki ja turva on oikeesti lähellä. Voin vaa unohtaa, koko muun maailman ja, että huominen työpäivä tulee. Olla sylissä ja olla lähellä, tuntee itteni pieneks ja hyväks, viattomaks, avuttomaks, mut silti olon turvalliseks. Nauraa, olla oma itteni, sanoo kaiken mikä tulee mielee, pussimäyräillä, perseillä, itkeekki jos siltä tuntuu, mut siihe tuskin on tarvetta. Tätä jatkuu koko viikonlopun yli. Pääsen vähä etäämmälle Kausalasta ja satunnaisista ikävistä ihmisistä. Tiiän tasan tarkkaa sen, että siinä vaiheessa viimestään ku käännytään siiihe jo aika tutuks tuulleelle  mutkaselle  hiekkatielle kaikki ahistus ja pelko katoaa. Kukaa ei sinne pääse mua hajottamaan, ei ees mun omat ajatukset.

Se suuri sana.

Oon huono tunneasioissa. En oikee osaa tuntee tai erottaa tunteita toisistaan vieläkään. Monesti oon miettiny osaanko oikeesti välittää, koska vihata en ainakaan osaa. Osaan kuunnella ku toinen puhuu siitä, että se välittää jostain, jos joku on vihanen, jos joku on surullinen, jos joku rakastaa. Mie kuulen ne sanat, ymmärrän ne. Luulin osaavani vaan samaistua suruun, että oisin edellee tunteeton ihan kokonaan. Se miten viime aikoina oon toiminu ja tehny viittaa vahvasti siihen, että oon tunteeton ja paha. Ihan kokonaan en tota rupee kieltämään. Häpeän tekojani, tavallaan. Pienissä määrin kyllä, mutta jos häpeäisin kokonaan ja todella syvästi kieltäisin iteltäni hyvän olon ja onnellisuuden. 

Aloin myös miettimään, onko onnellisuus tunnetilana ihmiselle outo ja vieras. Sellanen mitä on vaikee tuntee ja erottaa. Raja on niin häilyvä, ainakii miulla. Välillä pitää miettii oonko onnellinen vai en. Osaanko edelleenkään olla? Kyllä osaan. Siihen oon saanu varmuuden. Paskempi juttu vaan, että sitä varmuutta ja tunteita piti ettii muutaman mutkan kautta ja kolhia viattomia ihmisiä.

Joo tiiän, en oo viel ees nähny mun seittemättätoista kesää. Oon nuori ja tyhmä, mutten tunteeton. Oon käyny läpi vähä kaikenlaista. Mutta nyt oon oppinu sen, että pakosta ei voi rakastaa tai välittää. Ei vaikka haluais välittää jostain, sitä ei voi oppia. Sen pitää tulla suoraa sydämmestä, järjellä ei oo osaa eikä arpaa siihen.

Musta ei oo puhumaan rakkaudesta, koska ihmiset luulee, etten tiedä siitä yhtään mitään, ainakaan tän kaiken sekavuuden jälkeen. Mut tiedän siitä kuitenkii jotain. Rakkaus on sitä, että toisen ihmisen kipu tuntuu myös sussa itessäs, sitä, että tuntee ittesä hyväks jonkuu seurassa, pystyy olee omaittensä. Pelkää menettää, mutta silti uskaltaa välittää koko sydämmestää. Rakkaus on sellasta, että ei tarvii miettiä ymmärtääkö toinen ihan varmasti sun jokasen sanan, koska ei tarviikkaa ymmärtää, riittää se, että edes yrittää ymmärtää. Rakkautee kuulu se, että pystyy näkemään, hyväksymään ja elämään jonkuu ihmisen kaikkien puolien ja ominaisuuksien kanssa. Yksikään ihminen ei voi aina olla ilonen ja hymyillä. Jotkuu rypee välillä vähä syvemmässä surussa ja hymy on enemmän hukassa, mut jos välittää ja rakastaa ni kestää sen. Rakkaus on korjaava tunne. Se on ainut lääke, joka pystyy poistamaa arpia ja pitämää menneisyys haamut kaukana. Rakkaus on tavallaa pieni sana, mutta se pitää sisällään niin monta pientä asiaa, joilla on suuri merkitys. Rakkaus ja välittäminen on liimaa, joka pitää ihmisiä kasassa. Niin mie ainakii tän asian näkisin.

Hengitä välillä.

Kävelin tänään ihan normaalisti töistä kotiin. Joku tuntu oudolta. Mietin ja mietin, kunnes tajusin, että nään sulaa asfalttia. Lumi alkaa sulaa pois, kohta kuuluu lintujen laulua, auringon paisteetta, joka melkee kirvelee silmii. Se mitä pelkään, on kohta taas täällä- kevät.

Kevät on sarjassaan niitä asioita, joita pelkään vaan sen takia, että joskus on käyny jotain. Asia, joka tulee, joka pitää kohdata ja elää. Liikaa muistoja, pahaa oloa, liikaa kaikkea, mitä ei saisi ajatella, käydä läpi tai elää uudestaan. Kevään myötä tulee myös 5.4. Typerä päivämäärien pelko ei vain mene pois. Ainut asia mikä siihen liittyy on ikävä muisto. En oo osannu ku pelätä sitä päivää, vaikka se ei ees oo sama päivä. Tavallaan. Yks numero eroo, siltikään ei sama, mutta pelottaa. Sen pitäs olla ilonen päivä, sillä tavallaa saan elää sen, vaikka luulin ja suunnittelin toisin.

En anna itelleni tilaa unohtaa sitä. Vaikka yritän keksi keinoi ja ajatella muilla tavaoilla, ei se unohu. Jos en koskaan voi unohtaa? Jos en ees haluukkaa. Tai sitte mua vaan pelottaa, ettei kukaan  muu muista, vaikka se oliskii helpotus, tavallaa. Kaikki on niin ristiriitasta. Tiedän mitä ihmiset haluis mun ajattelevan siitä päivästä, ne haluu, että oon tässä. Kait aika moni on kiitolliin, että VR oli myöhässä. Niin oon miekii, mut ääääh. Silti tekee pahaa. 

Ehkä myös sen takii sattuu, koska tiiän kuinka pahasti oon mun rakkaita ja läheisii ihmisii satuttanu sinä päivään. Haluisin pyyhkii sen pois, koko kevät sais kadota johkuu. Olla tulematta ja olematta. Koska keväisin mulla on ollu aina kaikista pahin olla. Silloin kaikki on kaatunu niskaa. Mitä jos tänä vuonnakii tule paha olo? Vaikka tiiän, ettei se tulis niin paha, mut silti. Tää on se heikko kohta, se aika ku pitää hitucen pinnistellä. Ja ku kaikki viel yleensä tykkää keväästä, toisin ku minä. Kevät on niin blaah, turhaa. Eikö vois vaa tulla suoraa kesä? Silloin oli jo helpompi olla.

En voi ikuisesti elää menneisyyden vankina. Haluisin, että tänä vuonna pääsisin jo täst pelosta eroo, kaikki muuttus, kokonaa, vihdoinki. Ei mulla oo mitää hätää nyt, ei tosiaan. Kaikki on hyvin. Joskus mie vaa tavallaa unohan hengittää. Mut ku siinä vaiheessa jos tulee yksii huono päivä, ni pelästyn aivan helvetisti. Alan miettimää liikaa ja se on sitte siinä, oon jumissa päässäni. Ei tän pitäs olla tämmönen ongelma, mutta ku se vaan on. 

Kaikella on tarkotus. Sen oon oppinu nytte tässä lähiaikoina. Jos nyt ois myös tarkotus lopettaa pelkääminen. Voisko se olla niin? Koska jos ilon jakaa jonkuu kaa ni se kaksinkertaistuu, jos surun jakaa jonkuu kaa se puolittuuu ni jos pelon jakaa jonkuu kaa ni eiks se silloin laimena tai puolitu tai tuu aiheettomaks tai jotaa?

Ihmisii tulee ja menee.

Pikku hiljaa alkaa hahmottaa, et keneen voi tosissaan luottaa ja keneen ei. Paskan puhumista, selkään puukottajia ja muuten vaa jostain katkerii ihmisii. Asuntolaelämä ei aina oo unelmaa. Pikkasen ku mokaa ni joukko ihmisii käy henkisest kimppuu. Osaan hienostee tehä tilanteesta ku tilanteesta itelleni tukalan. Voi vittu. Mutta kaikella on aina kääntöpuolesa. 

Samalla ku tajusin, että pariin ihmiseen ei voi enää luottaa, yks yllättävä ihminen todisti mulle, että se ei haluu ku auttaa mua ja olla tukena. Se persoona, ketä pidin ihan hölmönä, semmosena kenen kaa voi aina apinoida ja muuten vaa päristä, olikii huolehtiva persoona. Vahingossa avasin suuni siitä, millasta miun elämä on ennen ollu, tällä kertaa se kannatti. Yksi veli lisää. On niin outoo, ku joku haluu olla tukena ja auttaa ilman mitää kusetuksen makuu. 

Torstai iltana mulla keitti ihan kunnolla. Pari pientä sanaa voi sattuu aivan vitustee. Oisin hajonnu Monninkylää, mut Fliinus vei mut pois sielt. Sain vaan puhuu, purkaa koko sydämmeni, Flinkki kuunteli ja yritti auttaa. Ei se paljoo osannu takas sanoo. Ainakaa silloin, mut aamulla soi puhelin. "jäin miettii sitä mitä puhuit.." Mua oli oikeesti kuunneltu. Ja sain kuulla ne sanat mistä ystävän tunnistaa "kai sä näät sen, että mä yritän ymmärtää sua, eikä se loppujen lopuks oo kovin vaikeeta" Olin sanaton.

Nyt tiiän kenee voi luottaa ja kenelle kannattaa vaa olla mukava, eikä mitään muuta.

Mulla on monta hyvää ystävää, veljiä ja ihana oma rakas, joka saa miut tuntee itteni arvokkaaks. Kohta alkaa työssäoppimiinkii ja pääsen pariks kuukaudeks pois Monninkylästä. Elämä jatkuu vaikka välillä tuleekii sukellettuu epätoivoon.

tämä outo, uusi tunne.

Tunnen itteni huonoks, tavallaan. Idiootiks, petturiks, pahaks ihmiseks. Vaikka tasan tarkkaan tiiän, että valitsin oikein. Olin tavallaa itsekäs. Tiiän myös sen. Mulla on huono omatunto täst koko jutusta, mut tosiasiassa oon onnellinen näin. Pelkäsit hetken, että olin muuttunu taas tunnotomaks. Luulin, että mun pitää aina olla suhteessa se vahva, se joka pitää huolta. Totuin lyhyes ajas siihe. 

Sitte huomasin, että se ei ollu totta. Mun elämään vähä salakavalast ilmaan ihminen, joka arvosti mua ja hyväksy mut. Ja tää oli sellanen persoona jolla oli rohkeutta näyttää se. Sanoja voi aina sanoo, mut teot todistaa. 

Mut tää kaikki kuitenkii muutti mua. Oon taas vähä arempi, pelokkaampi, heikompi. Tipuin jo askeleen kohti pohjaa. Se ei ole kuitenkaa kenenkään muun syytä kuin itseni. Olisi pitäny jo aikasemmin tajuta, että semmonen suhde ei toimi, missä molemmat on hukassa. Jossa toinen välittää, sanoo sen ja toinen ehkä välittää, mut ei osota sitä millää tavalla.

Nyt mulla on taas oppimisen paikka edessä. Saan opetella siihen, että musta pidetään huolta. Pitää oppia kuulemaan kohteliaisuuksia. Siihen, että joku pitää tiukasti kiinni. Pitää tottua siihe, että oon olemassa jollekin koko ajan. Enää mua ei unoheta viikonlopuiks ja lomiks. Kohdella ku esinettä, enää en oo taakkaa tai velvollisuus. Enää se en ole minä, joka aina pyytää anteeksi, se jonka niskaan kaatuu molempien huolet. Ei enää ikinä. Tuntuu oudolta, sillä tällee tän pitäs mennäkkii. 

ja jälleen kerran mun aika alkaa elämään murehtimisen, voivottelun ja pelkäämisen sijaan.

Ymmärrys loppuu.

Ei se joulumieli sitte tullukkaa. Tuleeko se enää ikinä takas? Tää koko päivä on ollu ja tulee olemaa tuskaa. Kaikki ois ehk helpompaa jos ei tarvis esittää tekopirteetä ja ilosta. En vaa pysty tähä. Facebook on täynnä jouluntoivotuksii, tekstareit satelee "hyvää jouluu", mikää ei tuu tekee täst hyvää. Ei  mikään. En jaksa ees enää uskoo siihe. Olen negatiivinen nyt. Anteeks. Tää päivä vaan tappaa mua sisältä. Repii auki haavoja, joiden luulin jo muuttuneen vaa arviks. Jos nyt vaan pääsisin Mikon kainaloo turvaa tätä kaikkee, oisin onnellinen ja kaikki ratkeis.

Tukehun tähä kanelin tuoksuu.
Liikaa punasta.
Likkaa kaikenmaailman jouluvaloja.
Kaupallista paskaa.
Omapa on vikani.
Ku en osaa enää elää oikein tätä päivää.



Nii juu, joului vaa kaikille....

Pelätä ei saa, jos tahtoo milloinkaan onnen saavuttaa.

Eilen käytii korkkaamassa Saaran kanssa laskukausi Messilässä. Se oli ehkä paras reissu ikinä! Nyt on posket kipeet nauramisesta, niin loistavaa nuitten ihmisten seura oli. Rinteeseen oon usein jättäny huoleni. Lautailu on ollu miulle jo monta vuotta pakokeino pääni sisältä. Saan olla ajattelematta yhtään mitään. Pideltiin Saaran kanssa tauko, hörpittiin kahvii ja kaakaoo, samalla sulateltiin varpaita. Naurettiin ja päristiin siinä, sitte Saara sano, "Kelaa, me oltii vuos sitte molemmat sinkkui ja aika onnettomii.." Just sillä sekunnilla koin aivan älyttömän flashbackin. Viime kausi alotettii myös Messilässä. Silloin istuttii siinä samassa pöydössä ja silloin Saara oli mulle sanonu, että vuoden päästä meillä on kaikki hyvin. Kaikki tulis muuttumaan. Meinasin tippuu siitä penkiltä, ku tajusin tän kaiken.

Jatkettiin sitte laskemista muutama tunti. Sitte lähettii herättelee jätkii, jotka nukku autossa ku pienet lapset. Se oli melko huvittava näky. Änkeydettii takas autoo ja aloteltii paluumatkaa. Juttujen laatu oli hyvin väsyny ja paluumatkan ruokaåaikan valinta oli ihan pohjasaneeraus. Eilinen oli parhain päivä pitkään aikaan.



Mutta tänään... 7.12 tuli vuosi viimeisimmästä kriisijaksostani. Koen, että parantumiseni alkoi juuri silloin. Suurin muutos tapahtui sillä osastojaksolla, joka kesti 11.11-7.12.2011. Muistan sen pelon kun astuin osaston lasiovesta ulos. "mitä jos en selviä..?" se oli ainut asia mikä päähäni mahtui. Selvisin paremmin kuin koskaa, silloin sain otteen elämästä, mikä ei ole livennyt kertaakaan. Nyt oon vuoden kasannu itteeni, parantunu. Käyny läpi asioita. Tuntuu niin oudolta. Lohdulliselta, tavallaan.

Mene pois.

Tänään on ollu semmonen päivä ku oon oikeesti joutunu miettimaä miks oon olemassa... ilman tulosta. Oon ollu ihan jossaaa muualla ku tässä maailmassa, oon hukkunu pääni sisää pitkäst aikaa. Tavallaa on helpottavaa ku on toivoton ja masentava olo. Voi levätä, unohtuu omaa mieleesä, ilman muita ajatuksia. Moni on kysy mikä miun on, mut ei oo mikää. Oon hukassa, eksyny hetkeks reitiltä siinä se. Oon tämmönen ehk huomennakii, mut sitte nousen taas, tiiän sen. En haluu jäädä tähä olo tilaa, mut nyt tarviin vaa tilan hengittää, levätä, muitutella itelleni mistä oon menny läpi. Tukehtuisin kai tavallaan jos olisin ihan koko ajan ilonen ja reipas, tarviin tän tunteen aian välillä. Oon eläny kohta melkee kolme kuukautta täysin ilman tätä olotilaa, nyt tarviin tän. Kuulostaa varmaa oudolta, mut tält miusta tuntuu. Haluisin itkee, mut taaskaa ei itku tuu, vaan sekalaista tekstii mitä sie just nyt luet.

Sisälläni tummia musteläikkiä.

Kyllä niitä on vieläkin. Pahoja piirteitä ja ajatuksia. Olen itsekäs, omahyväinen ja aivan hajalla. Taas. Palasina, rikkoutuneena koko muun maailman edessä. Olen haavoittuva, itse olen itsestäni sellaisen tehnyt. Olen taas liian painava, henkisesti, vajoan, katoan, häviän. Uudelleen ja uudelleen. Pidän kyllä kiinni, parhaani mukaan yritän selvitä. Joskus vaan pitää nollata tilanne ja pysähtyä. Muistot virtaa mun läpi, en voi tarttuu niihin kiinni, eikä nekään enää yritä takertua muhun. Miks oon tämmönen? Miks en voi muuttua.. Haluisin sitä nyt enemmän ku mitään. Olla erillainen,olla kiltti ja kunnollinen, semmonen ihminen, jota on helppo rakastaa. Semmonen kenen elämää haluttais kuulua. Mut mie en oo. Oon tämmönen. Miut on liian helppo lokeroida ja unohtaa sinne lokeroon, sen oon huomannu. Harvat uskaltaa porautuu miun sisimpää. Todennäkösest pelätään, sitä arpien peittämää kuorta. Jälleen kerran, ite sen oon aiheuttanu. En haluu kuitenkaa pitää meteliä itestäni. Se ois tyhmää olettaa, että ihmiset haluu tuntee mut. Miks kukaa haluis? Mie olen mie,- korvattavissa oleva henkilö.

Oon kuitenkii huomannu sen, että on tänään semmonen ku halusin vuos takaperin olla. Ihmettelen miks halusin tulla tälläseks? Tänään haluan olla jotain muuta, mut todellisuus on se, etten tuu koskaan olemaa täysin tyytyväinen itteeni. Luulisin, se tuntuu olevan vaa sula mahottumuus. Miks voisin olla tyytyväinen itteeni, siihe ei oo mitään aihetta. Tai sitte en voi/pysty/halua nähä sitä. Ihmettelen taas, että miksi niin. Haluisin olla luonteeltani virheetön, mutta mitä enemmän yritän, sen paskemmaks sisältäpäin muutun.

Nyt jos vaan saisi itkee monta tuntii putkee, niin kauan, että pää ois kipee. Sen jälkee voisin vaa olla puhtaampo, parempi ihminen. En vaan enää pysty kunnol itkee. Tää on pelottavaa. Ennen itkemiin oli ratkasu kaikkee, se helpotti. Mut mitä teen nyt? En voi vaan sivuttaa pahaa oloo, se on ns "sairastettava" jotenkii ja sitte voin olla taas normaali, ilonen ja pirtee.

"sä oot onnelinen, sokeekin pystyy sen näkemään"

Oon sanaton. En ymmärrä itteeni enää yhtään. Tai ainakaan sitä ajattelutapaa mikä mulla oli ennen. Luulin ja lopulta uskottelin itelleni, että kukaan ei välitä. Nyt ymmärrän kuinka paljon musta on koko ajan välitetty. 

Tänään kävin lukiolla ja yläasteella. Näin mun vanhoja opettajia. Äidinkielen opettaja, Luova ei tunnisanu mua ensin. Kävelin Luovaa vastaan lukion käytävällä, hän katso pitkään mut ei saanu päähänsä kuka olin. Luova lopulta tunnisti miut ja tuli kyselemään kuulumisia. Siinä me oltiin taas. Tälle opettajalle on kertonu kaiken. Luova on aina kuunnellu mua. Se tuli meille uutena opettajana, mutta osasin luottaa häneen alusta lähtien. Luovan avustuksella pääsin kolmannen kerran osaston suojiin ja muutenkii auttanu ja helpottanu mun koulunkäyntii. Viimeksi kun Luova näki mut olin jo paljo paremmas kunnos, mutta nyt opettaja ei ees aluks tunnistanu mua. 

Silloin tajusin, kuinka paljo oon oikeesti muuttunu. En oo ikinä ollu niin innoissani kysymyksestä "miten sulla menee?". Hymyilin ja itkin ilosta selittäessäni siitä, että mulla on kaikki hyvin, kuinka oon onnelinen ja suurin piirtein sujut omanitteni kanssa. Se kaikki oli sanomattakin selvää, Luova vaan halus kuulla ku mie sanon sen ääneen. Näin Luovan silmissä kyyneleet. Kuka sano ettei opettajat välitä? "mä oon ylpee susta...koska osaat vihdoin olla onnellinen". KUULINKO MIE OIKEIN?! Sanoko Luova oikeesti, että.. Heräsin siihen, että nyt onnellisuus on mulle arkee. Ennen se oli vaa jotain mitä mulla ei ollu. Unelmoin siitä, että oisin onnellinen, että saisin, osaisin ja haluaisin olla. Ei oo helppoo hymyillä ku on ensin vuodattanu joka ilta kyyneliä enemmän ku laki sallii. Mie kuitenkii tein sen. 

Lähettiin viel Oonan kanssa käymään yläasteella. Oli pakko päästä näkemään ruotsinopettajaa, Annea. Siinä on maailman paras opettaja. Ykskään oppilas ei oo ikinä sanonu pahaa sanaa Annesta. Niin ku Luovakii, myös Anne on pitäny huolta musta. Anne on nähny  sen kaiken. Ei ollu osannu vaan tunnistaa mitä oli tekeillä ku masennus kiristi otetta musta. Anne syyttää itteään siitä, että mun olo meni niin pahaks. Me ollaan puhuttu siitä monet kerrat. Oon yrittäny vakuutta, että se ei todellakaan ollu Annen vika, ite mie peitin sen kaiken niin hyvin. Koputin ruotsinluokan oveen ja joku uusista seiskoista avas oven. Näin Annen istumassa opettajanpöydän takana hämmästyny ilme naamallaan. Annella ei ollu kaikki hyvin, näin myös sen heti. "onks jotaa sattunu..?", niin, toi kysymys on kuultu monesti. Hymyilin, ja kerroin, että kaikki on hyvin. Anne halas mua, rutisti niin kovaa ku pysty. Sen huomas käsien tärinästä. Anne päästi irti, ja katto ku mie vaa hymyilin, hän hymyili takasin. Sitte saatii kuulla Oonan kanssa, että Annen isä oli haudattu eilen. Kysyttii, että miks ihmeessä Anne oli töissä sitte tänään jo. "oli pakko, kun näiden kokeet, ja mie tietty unohin korjata ne ja nytten sitte.... ja sitte vielä.. ja ja ja". Olin jälleen kerran naamatusten epäitsekkyyden perikuvan kanssa.

Ja sitten vielä sain puhua pitkästä aikaa Oonan kanssa. Jokainen sana, joka tuli Oonan suusta ulos lämmitti mun sydäntä entisestään. Se nainen on tilanteiden ehdoton kuningas, hallitsee sanansa paremmin ku moni muu. 

"Anna virheiden tapahtua"

Näin unta, että kaikki oli hyvin. Katsoin ympärilleni, muistelin mennyttä viikkoa ja tajusin, ettei se ollu unta. Jotenkin on sellanen olo, että oon rauhottunu. Oon saanu kiinni siitä mitä päässäni pyörii. Osannu eritellä sen tunne sotkun mikä vilistä mielessäni. 

Aina ennen syksy on ollu kaikista vaikeinta aikaa. Silloin on masentanu kaikista eniten, silloin on piirretty virheviivoja käteen kaikista eniten. Syksyisin oon halunnu pois enemmän ku milloinkaa muulloin. Oon ollu sokee, sulkenu silmäni siltä kauneudelta mikä maailmassa vallitsee syksyllä. Nyt vasta nään tän kaiken. Pidän silmäni auki ja imen sisääni maailman hyvyyttä. Sitä on olemassa vaikka luulin sen jo kauan sitten kadonneen, kuluneen pois. Luulin, että se on hävitetty. Ahdistettu nurkkaan ja muutettu pahaksi. Vaikka niin olisikin tehty tuon mielestäni maailmaan hyvyyttä, onnea ja toivoa. Pystyn siihen koska tunnen olevani nyt vahva. Pystyväni mihin vaan. Olen kokonainen, mutten aivan ehjä. Kukaan ei pysty paikkaamaan haavojani nopeasti, mutta onneksi minulla ei ole kiire mihinkään, ei enää.

Oikeastan syksy on ihana aikaa. Niin paljon värejä. Ne rauhoittavat entisestään. Aivan kuin olisin löytänyt uuden vuoden ajan, koska en ole ennen osannut nauttia syksystä. Huomaan muutoksen itsessäni. En meinaa tunnistaa itseäni. Jotain on tapahtunut pienessä ajassa. Joten pyrin tuomaan sen mitä sisälläni on, ulospäin. Haluan kai muiden näkevän sisääni, huomaavan, että omistan tunteet. Pelkään kai meneväni rikki, jonkun hajottavan minut. Halun, että ihmiset näkevät minun olevan herkkä. Ennen pyrin piilottamaan sen viimeiseen asti, annoin ihmisten kohdella minua miten vain. Kuvittelin olevani supersankari ja tajusin aina liian myöhään, että olen vain ihminen. Sitten tajusin, että ihmiset pystyvät enempään kuin supersankarit.

Huomasin myös, että rakastan itseäni. En ole itserakas kuitenkaan. Ainakin toivon niin. Oikeastaan toivon kaikenlaista. Nyt kun olen oppinut rakastamaan itseäni, ainakin jossain määrin, luulen, että muutkin pystyvät rakastamaan minua ja minä heitä, koko sydämmestäni. Mutta kun se on niin suuri sana... Rakkaus.

Ehkä hieman pelottavakin. Ihmisiä kai pelottaa, että se vangitsee, kahlitsee ja hallitsee. Kyllä se minuakin hieman pelottaa, olen vain henkisesti pieni ihminen. Mitä pahaa siinä olisi jos kaikki ohjaisi rakkaus? Se ei muuta sokeaksi, se avaa silmät, jos vain rakastaa oikeasti, vilpittömästi.

Oli miten oli, nyt olen onnellinen. Tämä aamu on täydellinen. Ainoa vaikea asia on valita otanko teetä vai kahvia. Päätin olla tekemättä siitä ongelmaa. Vähän kumpaakin ja vielä hieman kaakaota.

                             I'm gonna change your life. I'm THAT girl...

Sormeni halusivat tanssia rumbaa näppäimistöllä.

Hiljaisuus huutaa, mutta minun mieleni kuiskaa.

Tyhjyyttä on täyttämässä vain valo.

Valokaan itsessään ei ole mitään. 

Ei mitään ilman varjoa.

Ei mitään ilman värejä.

Varjoa et halua nähdä, se on liian synkkä.

Haluat vain nähdä sen joka varjon on synnyttänyt.

Kaksi askelta. 

Yksi niistä on tyhjä.

ja toisella ei ole muuten vaan mitään väliä. 

Silti ne astun, vaikka en pääse eteenpäin kuin mielessäni.

Se riittää minulle.

Nyt vain haluan olla paikallani.

Tässä on hyvä.

Ei mitään ylimääräistä.

Vain minä ja ikuisuus.

Lämpö.

Kuiskaus.

Sinun äänesi.

Ja minusta tuntuu, että minä vain voin ymmärtää sanasi.

Oloni on erityinen.

Vaikka sille ei ole mitään syytä.

Olen vain palikka.

Joku ohjaa minua, vaikka en aina haluaisi niin.

Minulla on oma tahto, 

joskus se vain tukahtuu muiden ihmisten toiveiden alle.

... ja nyt mie elän miun unelmaa

Tääl mie oon, ollu jo eilisestä asti. Pelkäsin ihan kamalasti, että jäisin yksin. Pahin kauhuskenaario oli, että mua alettas kiusata.. Kaikki meni kuitenkii upeesti. Ei ois voinu mennä paremmin ! Mentii yhes linkulla opistolle aamusella ja käytii viel kaupas Lindan ja Saidan kaa. Kaupan jälkee Sinttu heitti meijät asuntolalle. Kahviteltii Lindan, Saidan ja Samin kaa, Nelliki tuli messii, mut tunnelmaa laski pullan puuttuminen :cc kukaa ei jaksanu kävellä 700 metrii kauppaa ostamaa sitä kirottua pullaa, joten tyydyttiin juomaan pelkkää kahvii ja puhumaa paskaa :DD Täydellisyyttä hipo ku istuttii tupakkapaikalla, muut pössytteli ja mie join kahvii koska oon kunnollinen cc: Huomenna mennää katsastaa HenkkaMaukan avajaistarjoukset koulun jälkee . Nää kaikki ihmiset on aivan mahtavia. Parempaa en voi toivoo, tätä parempaa tuskin on :DDD Yks miinus toki löytyy, nimittäin noi ihanat vaaleenpunast seinät ei oikee iske muhun cc: Tää oli tällänen hehkutuspostaus, mut oon niin onnelinen. En hetkeekään kadu sitä etten mennny Iitin lukioo, täät mie halusin, tän mie sain ja kaikista tärkeitä, tää on just sellasta ku odotin cc: ♥

Jännän äärellä

Tätä on kuunneltu koko kesä ja vähä enemmänkii !

Ajatusten kokoaja (ainakii osittain)

Jännitys. Odotus. Pieni pelko. Suuri helpotus. Huomenna siis Porvoo. En voi uskoo, se on ny menoo. Pääsen pois täältä, vihdoin. Ymmärrän, että miun ei tarvii kuolla, että kaikki ois hyvin. Minkää ei tarvii loppuu, vaikka niin luulin. Halusin kuolla, halusin kaiken loppuvatn, mut mius tuntuu, et se oon tarvinnu koko ajan on ollu uus alku. Aivojeni ajattelukeskus kulkee liian hitaasti käsitelläkseen kaikki jonossa olevat ajatukset, joten tää postaus on taas vähä tämmönen :DD Huomenna mitä todennäköisimmin postausta Porvoosta c: