torstai 27. joulukuuta 2012

Lähen karkuun tätä kaikkee.

ajatusmaailmani tällä hetkellä: gsdfgsfadkasdfsgl


Ei aina mee niin ku elokuvissa. Tai sitte tää on vaa harvinasen paska leffa. Mitään järkevää just nyt ei mun päähän mahu. Ei mitään. Äsken kävelin yli 3 tuntii ulkona ja yritin ajatella siit ei tullu mitään. Jotenkii vaa lopulta ajauduin siinne, minne aina ennenkii. Niille samoille puisille rappusille istuun. Just niille, mitkä on rakennettu siihe penkkaa, sillan vieree, joka kulkee junaradan yli. Siin mä istuin ja yritin ajatella. Liian kauan oon haudannu pahan olon tekohymyn alle, taas. Liian pitkää nielly kaiken mikä on satuttanu. Nyt se kaikki ottaa vallan. Yritin paikkaa kaiken, pyytää anteeks. Siit ei tullu mitää. Mulle sanottii, et asiat ratkee. Juu niin ne teki mut saatana ku vedin taas solmuu tän elämän.

Ehk tän kaiken tarkotus on vaa jotenkii hajottaa mut. Pieniks palasiks, ni mun helpompi hävii tuulen mukaa. Kaus pois täst kaikest, kadota, hävitä, lopettaa olemassa olo. Kukaan ei enää oo pitäs mun puolii. Se on me, myself and I, vastaan maailma.

Nyt tunnustan. Kaikki ei todellakaan oo ollu koko aikaa niin hyvin ku oon ehk antanu olettaa. Aika usein oon ollu ahistunu, niin koulussa, kotona, ku asuntollassakii. Kaikki on alkanu vähä repeilee, mut oon saanu hienostee pidettyy itteni koossa. Helpompi miun kyl on ollu olla asuntolassa. Siel saa sen oman tilan ja rauhan ku sitä tarvii. Saa koota ajatuksii, ees yrittää. Ei koko aikaa tarvii ollu ilo turvas.

fuck my life. muuta en enää osaa sanoo

Unelmaa välil vaikee elää.


Jos mun on joskus ollu vaikee nähä mun omii ajatuksii ni nyt se on sitte tosi vaikeeta. Miks menee aina sillee, et hetken kaikki on hyvin ja sitte eteen tulee jotain, mikä tekee kaikesta vaikeeta. Pienisuuri ongelma. Olin onnellinen, tosi onnellinen, hetken. Sitte tuli mutkii matkaa. Ne mutkat suoristettii ja kaikki oli taas hyvin. Olin onnellinen oman rakkaan kanssa, opittiin puhumaan asioista. Mut nyt kuitenkii mietin, että ehk rynnättii tähä suhteesee vähä liian äkkii. Oon alkanu ajattelee, et pystynkö kumminkaa kannattelee just nytte muuta ku itteeni. Tarvisin mun rinnalle semmosen ihmisen, joka on sujut ittensä kanssa. Must tuntuu, et tää ei oo semmonen. 

Välitän ja rakastan, mut pelkään, et täs suhtes musta ei välitetä tai rakasteta. Koska oon just semmonen ihminen, ketä on helvetin vaikee rakastaa. Mussa on omat virheeni, sen takii mun kaa on vaikee elää. En haluu särkee tän viattoman, kiltin ja ihanan tapauksen sydäntä. En todellakaan, mut toisaalta en tiedä pystynkö ite tähän, sittenkään. Sen kovan ja karkeen ulkokuoren alta löytykii haavoittunu ja herkkä poika. Se ei oo paha asia, ei todellakaan. Mut pelkään hajottavani Mikon.

Ehk tää ajatus tulva johtuu vaan välilmatkasta, ja ikävästä ja pelota. Tai sitte en vaan osaa elää unelmaa, koska siihen kuuluu kääntöpuoli.

Kumminkii pelkään syvällä sisimmässäni, että kuinka kauan oon hyvä ja kelpaan. Oon itekkii niin heikko, että tarviin sen, että osotetaan, että välittää.

En tiedä, mitä teen. Meneekö tää vaan itestään ohi tää tunne vai mitä ihmettä...?

maanantai 24. joulukuuta 2012

Ymmärrys loppuu.

Ei se joulumieli sitte tullukkaa. Tuleeko se enää ikinä takas? Tää koko päivä on ollu ja tulee olemaa tuskaa. Kaikki ois ehk helpompaa jos ei tarvis esittää tekopirteetä ja ilosta. En vaa pysty tähä. Facebook on täynnä jouluntoivotuksii, tekstareit satelee "hyvää jouluu", mikää ei tuu tekee täst hyvää. Ei  mikään. En jaksa ees enää uskoo siihe. Olen negatiivinen nyt. Anteeks. Tää päivä vaan tappaa mua sisältä. Repii auki haavoja, joiden luulin jo muuttuneen vaa arviks. Jos nyt vaan pääsisin Mikon kainaloo turvaa tätä kaikkee, oisin onnellinen ja kaikki ratkeis.

Tukehun tähä kanelin tuoksuu.
Liikaa punasta.
Likkaa kaikenmaailman jouluvaloja.
Kaupallista paskaa.
Omapa on vikani.
Ku en osaa enää elää oikein tätä päivää.



Nii juu, joului vaa kaikille....

sunnuntai 23. joulukuuta 2012

Taas, uudestaan, jälleen kerran.

Uus vuos on tulossa taas. Vittu. Pelottaa. Se sama vanha ajatus  valtaa mun pään. "sun ei pitäs elää tätä päivää, ei ois pitäny nähä tätäkään vuotta", vaikka tasan tarkaan tiiän, et oon onnellinen nytten. En vaihtais tätä vuotta mihinkään. En antais hetkeekään pois. Silti tuntuu pahalta. Tuunko ikinä pääsee yli tästä? Tuskin ainakaa silloin ku pitää olla tää aika vuodesta Kausalassa. Tähän paikkaan liittyy niin paljo muistoja. Hyvii ja huonoi. Ne hyvät vaan tuppautuu unohtuu sinne huonojen alle. Pelkään, et joudun elää sitä mun 'vanhaa' elämää aina ku oon täällä. Jos onkii kaks eri ihmistä, jonkuulainen tällä, ja jonkuulainen Monacos/Porvoos.

Mun ei pitäs antaa menneisyyden vaikuttaa nykyhetkeen. Mut menneisyys on se, mikä on tehny musta tälläsen ku tänä päivään oon. Jos vaan voisin oikeesti päästä yli. Aina ku luulen unohtaneeni, haudanneeni sen kaiken ikävän tulee joku päivämäärä, mikä muistuttaa. 

Sekavan onnellinen olo. Vaikka joulukii alkaa pikku hiljaa nyppii. Sekään ei oo enää samanlaista ku pieneen. Oikeestaan ei oo ollu pitkää aikaa. Mun joulumieli katos varmaa pysyvästi noin 5 vuotta sitte, ku porukat eros. Ei voi enää joulustakaa nauttii, mut yritän ees olla joulumielellä, koska Ronjalle se on tärkeetä. Ja ymmärtäähän sen, se on pieni lapsi ja rakastaa jouluu. Joten en todellakaan aijo pilata sitä iloo Ponkulta. Ehk tuo ipsukka saa jotenkii muakii piristettyy cc:

tiistai 18. joulukuuta 2012

FOLLOW THAT CAR !!!

Huh ! Perse hellänä, ilmottaa siitä, että tänään istuttu semmoset rapeet 400km autossa parhaassa seurassa. Elikkä eilenä yks ystävä hyvä täält Monninkylästä sano, että lähtee hakee huomenna autoo kotoonta Joutsasta päiten jos saa tänää inssin läpi. Ekana sen piti mennä dösällä kotiin, mut suunnitelma muuttu semmoseks, että Sami ajo Joutsaan. Poijaat oli lähössä jo, mutta sitte Fliinus tuli kysymää keittiöön, että lähteekö joku viel mukaa matkaseuraks, ettei paluumatkalla kummankaa urhoollisen kuskin tarvii ajella yksin. Mie hyppäsin heti penkistä ylös ja sanoin, että haen vaa takin ja sit mennää. Ja sitten me mentii! Musat soi täysillä koko matkan, pojilla ja Janinalla kulu röökii ihan liikaa, iltapalat Joutsan Rollsis, kahvittelut Fliinuksella jossain päiten Tammijärvee, sulonen viesti äitiltä 18-vuotiaalle pojalleen ja ylisöpöi koiria. Matka vähä venähti, lähtii puol viien aikaa poraa to the Joutsa hooodz ja äsken tulin takas asuntolalle.

Lystiä oli, tästä pitää melkee tehä joku perinne. Popit oli 5/5, vaikkakin Siekkisen Skodan poppivehkeet on aika paskat ja hyvin säris. Jauhettii koko matka sujuvaa paskaa ja naurettii massut kipeeks. Kiitos, anteeks ja hyvää yötä. Se oli semmonen pikkunen roadtrip :D







ja laadun tarjosi Nokia E7

Nyt nukkumaan, oon venannu unta jo Heinolast lähtien c:

lauantai 15. joulukuuta 2012

Haaste.

Haasteen tarkoituksena on kertoa 14 omituista asiaa itsestäsi. Sen jälkeen kun olet haasteen tehnyt 
pitää sinun laittaa haaste seuraaville 4 henkilölle.



1. Pidän melkein aina eripari sukkia :3



2. Nimeän mun tavaroita mm. lumilaudan, kannettavan, kameran yms cc:


3. Joskus käyttäydyn ihan niin ku poika. Se on pelottavaa, mut semmonen mie oon :)



4. Oon alottanu elämäni uudestaa c:




5. Kirjottelen usein käsiini. Yleensä sen takii, että yritän vihjata ihmisille miten haluisin, että ne käyttäytyy mua kohtaan.



6. Joskus haluisin olla pieni pörrönen olento, kaikkien mielestä sulonen ja täydellinen :cc



7. Miulla on sellasia hetkiä, että olemassa oleminen on kaikista vaikein asia mitä multa voidaan vaatia.



8. Nauran paljon ja mulla on ehkä maailman oudoin/rasittavin nauru :DD



9. Rakastan sitä ku joku hipsuttaa mun selkää tai kantaa mua sylissä ^^



10. Anteeksi pyytäminen on mulle tosi vaikeeta, koska ku pyydetään anteeks ni myönnetää, että on tehny virheen ja ne jotka tekee virheitä ei oo täydellisiä. Mut silti melkein aina pyydän anteeks, siitä tulee loppujen lopuks aika vahva olo c:



11. En tykkää joulusta. Se on kaupallista paskaa. Joulun perimmäinen tarkotus ja sanoma on haudattu sinne johkuu materian sekaan.



12. Pelkään usein pahinta. Harvoin osaa toivoa parasta :c



13. Oon tosi hellyydenkipee ihminen, toisen ihmisen läheisyys saat mut tuntee itteni arvokkaaks c:



14. Saan melkein kaikesta tehtyy ongelman :DDD



Jaaaa, mie heitän tän samaisen haasteen Nooralle, Kaisalle, Irenelle ja Satulle ♥ :)

sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Sinä, minä vai me...

Ei tarpeeksi kaunis
tai laiha.
Ei syviä vangitsevia, sinisiä silmiä.
Ei virheetöntä ihoa tai täydellistä hymyä.
Ei pitkiä, tummia suklaisia hiuksia,
jotka olisivat aina nätisti.
Ei naurua, joka on kuin kauneinta sävelmää.
Ei tunteita, joita osaisi täysin tulkita.
Ei mitään tarpeeksi.
Ei koskaan tarpeeksi.
Tätä olen minä.
En ole tarpeeksi jotain Sinulle.
Luulin, että olisin.
Toivoin, uskoin, luotin siihen.
Turhaan.
Nyt pelkään.
Lupasit, ettet satuta.
Etten joudu yhtään kyyneltä takiasi vuodattamaan.
Uskoin sen.
Ja nyt joudun pettymään.
Sattuu.
Ahdistaa.
Tukahdun, kuin liekki ilman happea.
Pienen, katoan pois.
Pois sinun elämästäsi.
Siltä nyt tuntuu.
Korjaantuuhan tämä?
Haluatko edes saada meitä ehjäksi...
Voisin sanoa, että se on minulle
aivan sama.
Mutta kun se ei ole.



Kaikki olikii jo niin hyvin hetken.
Ois vaan pitäny muistaa,
 että miulla ei oo varaa olla onnellinen. 
Ainakaa jonkuu toisen kanssa.





Tähän on nyt tultu.
Tälläkin hetkellä tappelen itteeni vastaa.
Älä tee siitä.
Aamulla kaduttaa.
Veitsi ei ole ystävä.
On vaikeeta olla vahva, ku tärkein ihminen ei tue.
Sitä en voi vaatii.
Se ei oo mikää velvollisuus.
Nyt oon yksin.
Vaikka siltä on tuntunukkii jo jonkuu aikaa.

perjantai 7. joulukuuta 2012

Pelätä ei saa, jos tahtoo milloinkaan onnen saavuttaa.

Eilen käytii korkkaamassa Saaran kanssa laskukausi Messilässä. Se oli ehkä paras reissu ikinä! Nyt on posket kipeet nauramisesta, niin loistavaa nuitten ihmisten seura oli. Rinteeseen oon usein jättäny huoleni. Lautailu on ollu miulle jo monta vuotta pakokeino pääni sisältä. Saan olla ajattelematta yhtään mitään. Pideltiin Saaran kanssa tauko, hörpittiin kahvii ja kaakaoo, samalla sulateltiin varpaita. Naurettiin ja päristiin siinä, sitte Saara sano, "Kelaa, me oltii vuos sitte molemmat sinkkui ja aika onnettomii.." Just sillä sekunnilla koin aivan älyttömän flashbackin. Viime kausi alotettii myös Messilässä. Silloin istuttii siinä samassa pöydössä ja silloin Saara oli mulle sanonu, että vuoden päästä meillä on kaikki hyvin. Kaikki tulis muuttumaan. Meinasin tippuu siitä penkiltä, ku tajusin tän kaiken.

Jatkettiin sitte laskemista muutama tunti. Sitte lähettii herättelee jätkii, jotka nukku autossa ku pienet lapset. Se oli melko huvittava näky. Änkeydettii takas autoo ja aloteltii paluumatkaa. Juttujen laatu oli hyvin väsyny ja paluumatkan ruokaåaikan valinta oli ihan pohjasaneeraus. Eilinen oli parhain päivä pitkään aikaan.



Mutta tänään... 7.12 tuli vuosi viimeisimmästä kriisijaksostani. Koen, että parantumiseni alkoi juuri silloin. Suurin muutos tapahtui sillä osastojaksolla, joka kesti 11.11-7.12.2011. Muistan sen pelon kun astuin osaston lasiovesta ulos. "mitä jos en selviä..?" se oli ainut asia mikä päähäni mahtui. Selvisin paremmin kuin koskaa, silloin sain otteen elämästä, mikä ei ole livennyt kertaakaan. Nyt oon vuoden kasannu itteeni, parantunu. Käyny läpi asioita. Tuntuu niin oudolta. Lohdulliselta, tavallaan.