sunnuntai 30. syyskuuta 2012

"Anna virheiden tapahtua"

Näin unta, että kaikki oli hyvin. Katsoin ympärilleni, muistelin mennyttä viikkoa ja tajusin, ettei se ollu unta. Jotenkin on sellanen olo, että oon rauhottunu. Oon saanu kiinni siitä mitä päässäni pyörii. Osannu eritellä sen tunne sotkun mikä vilistä mielessäni. 

Aina ennen syksy on ollu kaikista vaikeinta aikaa. Silloin on masentanu kaikista eniten, silloin on piirretty virheviivoja käteen kaikista eniten. Syksyisin oon halunnu pois enemmän ku milloinkaa muulloin. Oon ollu sokee, sulkenu silmäni siltä kauneudelta mikä maailmassa vallitsee syksyllä. Nyt vasta nään tän kaiken. Pidän silmäni auki ja imen sisääni maailman hyvyyttä. Sitä on olemassa vaikka luulin sen jo kauan sitten kadonneen, kuluneen pois. Luulin, että se on hävitetty. Ahdistettu nurkkaan ja muutettu pahaksi. Vaikka niin olisikin tehty tuon mielestäni maailmaan hyvyyttä, onnea ja toivoa. Pystyn siihen koska tunnen olevani nyt vahva. Pystyväni mihin vaan. Olen kokonainen, mutten aivan ehjä. Kukaan ei pysty paikkaamaan haavojani nopeasti, mutta onneksi minulla ei ole kiire mihinkään, ei enää.

Oikeastan syksy on ihana aikaa. Niin paljon värejä. Ne rauhoittavat entisestään. Aivan kuin olisin löytänyt uuden vuoden ajan, koska en ole ennen osannut nauttia syksystä. Huomaan muutoksen itsessäni. En meinaa tunnistaa itseäni. Jotain on tapahtunut pienessä ajassa. Joten pyrin tuomaan sen mitä sisälläni on, ulospäin. Haluan kai muiden näkevän sisääni, huomaavan, että omistan tunteet. Pelkään kai meneväni rikki, jonkun hajottavan minut. Halun, että ihmiset näkevät minun olevan herkkä. Ennen pyrin piilottamaan sen viimeiseen asti, annoin ihmisten kohdella minua miten vain. Kuvittelin olevani supersankari ja tajusin aina liian myöhään, että olen vain ihminen. Sitten tajusin, että ihmiset pystyvät enempään kuin supersankarit.

Huomasin myös, että rakastan itseäni. En ole itserakas kuitenkaan. Ainakin toivon niin. Oikeastaan toivon kaikenlaista. Nyt kun olen oppinut rakastamaan itseäni, ainakin jossain määrin, luulen, että muutkin pystyvät rakastamaan minua ja minä heitä, koko sydämmestäni. Mutta kun se on niin suuri sana... Rakkaus.
Ehkä hieman pelottavakin. Ihmisiä kai pelottaa, että se vangitsee, kahlitsee ja hallitsee. Kyllä se minuakin hieman pelottaa, olen vain henkisesti pieni ihminen. Mitä pahaa siinä olisi jos kaikki ohjaisi rakkaus? Se ei muuta sokeaksi, se avaa silmät, jos vain rakastaa oikeasti, vilpittömästi.

Oli miten oli, nyt olen onnellinen. Tämä aamu on täydellinen. Ainoa vaikea asia on valita otanko teetä vai kahvia. Päätin olla tekemättä siitä ongelmaa. Vähän kumpaakin ja vielä hieman kaakaota.



                             I'm gonna change your life. I'm THAT girl...

perjantai 21. syyskuuta 2012

Tunteellinen hölmö, ilman kykyä ajatella selvästi.

Miks pitää toistaa aina samat virheet? Eikö voi kerrasta oppia. Häpeä, pettymys ja viha itteeni kohtaa. Miks oon niin vitun tyhmä, aina pitää alkaa koheltaa. Keskiviikko oli jännä päivä, kaks vai kolme pannullista mustaa kahvia ja keskustelua kaikesta maan ja taivaan väliltä. Päällimmäisenä jäi mieleen se, että olisiko miun helpompi elää jos tappaisin vaan kaikki tunteet uudestaa. Pystyin siihe ennen miks ei pystyis nyttekii. Se näyttää tekevän elämästä paljo helpompaa. Kiinnyn liikaa ihmisii ja tunteet tulee jotenkii liian voimakkaina, jään niiden alle. En pysty ymmärtää itteeni. En saa otetta siitä mitä tunnen ja meen sekasin, satutan muita ihmisiä. Etenkii jos oon tekemisissä semmosen ihmisen kaa ketä en haluis ikinä satuttaa, sellasen joka ei oikee itekkää osaa puhuu tunteista, semmosen joka vaikuttaa sisältä tosi herkältä... Miks... En pysty ees pyytämään anteeks ku en tiiä onko anteeks pyydettävää. Tai anteeksi ei voi varmaa pyytää turhaan, mutta pelkään etteä miut ymmärretää väärin. Nyt ois TVT:n tunti, yks miun lemppari aineist, mut pakko selvittää sitä, mitä mahdollisesti pääni sisäl tapahtuu. Jos vaan tapan tunteen, sellaset liian vahvat tunteet, se olis varmaan helpompaa elää ilman tunteita. Vai katoaisko siinä samalla kaikki sisältö elämästä? Olisinko omaitteni enää sen jälkee, vai pitääkö miun olla just tällänen, liian tunteellinen hölmö, joka onnistuu aina koheltaa ja vetää perseellee kaiken. En tiiä, tietäskö joku muu... Jos miun pitää olla tällänen ni pystyykö kukaa muu hyväksyy mua tällee. 

Hukun tähän.
 Häviin.
 Katoon pois.
 Vähäks aikaa
 Tuun takasin ihan kohta, 
mut millanen oon sitte.

maanantai 17. syyskuuta 2012

what if...

Mitä jos haluun vaa haaveilla, sulkee silmät ja elää sen hetken unelmaa. 
Nukahtaa onnellisena toiveeseen ja herätä todellisuuteen.
Jos en haluu kuulla totuutta asiasta, jos haluun kuvitella kaiken, suunnitella, haaveilla, unelmoida, unohtaa sen, että voin olla väärässä. 
Tuudittautua siihen, että mitään pahaa ei tapahdu. Leikkiä onnellista ja unohtaa, että joskus pitää itkeä. 
Jos haluunki vaa olla pieni lapsi ja oppia uutta. Olla kasvamatta isoks. 
Jos haluunki uskoo, sen kaiken mitä miulle sanotaa. 
Mitä jos haluun kaiken olevan helppoo. 
Mitäs jos haluun ottaa kaiken pahan muiden puolesta. 
Mitä jos kaikki on harhaa ja elämä on yhtä pudotusta ilman pohjaa. Jos mikään ei lopu, kaikki vaan jatkuu. 
Mitä jos huomenna on paha päivä...
Mitä jos en ookkaan antanu anteeksi, 
mitä jos en ansaitse sitä. 
Jos kaikki on oikeesti ollu hyvin koko ajan, 
jos mie oon vaa tehny kaikesta niin saatanan vaikeeta... 
Mitä jos valehtelen itelleni, 
jos kaikki valehtelee miulle, 
jos kaikki on valetta. 
Mitä jos Jumalaa ei oo olemassa, 
jos mihinkää ei voi luottaa. 
Mitä jos kuolen huomenna, 
mitä jos oikeesti kaikki haluu sitä. Mie en enää haluu. 
Mitä jos haluun elää ikuisesti, voinko tehä niin ? 
Jos kukaa ei osaa vastata miulle, 
ja jos joku vastaa ni haittaako jos en kuuntele..? 
jos en haluukkaan kuulla. 
Jos en osaa kuunnella. 
Jos osaanki vaan kysellä.. 
Mitä jos sanoisin siulle, et haluun siut miun elämää, lähtisitkö vaa pois niin ku kaikki muutki teki lopulta. 
Jos tiedän oikeesti kaiken, mut tykkään vaa kysellä. 
Jos en oikeesti osaa ajatella. 
Mitä jos kaikki olikii turhaa. 
Entä jos en oikeesti oo eläny hetkeekään.
Mitä jos oonkii vaa ihminen, enkä kestä kaikkea.
Mitä jos nauran tänää ja itken vasta huomenna.
Oonko paha ihminen jos en osaa rakastaa.
Mitä jos rakkautta ei oikeesti oo olemassa.
Mitä jos...
Entä sitten kun...
Ehkä..
Luulen, että...
Miusta tuntuu...

Mitä jos mikään ei ole varmaa...
Paitsi se, etten koskaan tule antamaan periksi.

piste.



sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Katoava ihmistyyppi.

Kiltit ihmiset. Heitä on liian vähän, sellaisia oikealla tavalla kilttejä. Kuitenkin, mie olen saanu tutustuu niin moneen kilttiin ihmiseen. En voi muuta kun ihailla sitä epäitsekkyyden määrää. Kykyä ajatella muiden tunteita viimeiseen asti, unohtamatta itseään. On vaikeeta olla kiltti, mie en oikeen osaa vaikka kuinka haluisin. 

En oikee tiiä myöskää miten kiltteys määritellään. Se on jotain, minkä on tultava suoraan sydämmestä, sitä ei voi näytellä. Kiltit ihmiset on huomaavaisii ja ottaa muut huomioon, ilman taka-ajatuksia tai halua saavuttaa jotain kiltteydellään. Pieni teko, tai pelkkä hyväntahtoinen ajatus voi tehä siusta kiltin. Tavallaan kaikki on kilttejä, ainakii joskus. Kukaa ei oo paha, kukaan ei voi vaan vihata aivan kaikkea. Jokainen osaa välittää ja omistaa tunteet, mutta jotkut tuo sen kaiken vaa vahvemmin esille.

Kiltteys voi tuottaa myös kiltteyden kipuja. Jos ei osaa ajatella itseään ja omia tunteitaan, vaan välittää ainostaan muista. Tällä tavoin alentaa itseään ja lopulta kadottaa omanitsensä kokonaan. Hukkuu muiden miellettämisen tarpeeseen ja näin kiltteys on kääntynyt sinua vastaan.

Haluisin opetella olemaan kiltti. Ehkä osaksi siksi, että ihmisten olis helpompi hyväksyy miut. Että miun ois helpompi opetella hyväksyy itteni. Voisin olla tyytyväinen...

keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Määränpää tuntematon.

Jännää, jännempää ja sitte tulee se mitä mie elän sisälläni, näin taivutamme adjektiivin 'jännä' vertailumuodoissa. Eilen oli jännä päivä. Sain tyhjennettyy mieleni kokonaan. Pystyin olemaan ajattelematta mitään.

Ihan normaali koulupäivä ja sitte koulun jälkee alkoi mahdoton tehtävä eli Oskulle piti hankkia huppari. Kuinka nirso joku ihminen voi olla... No ei, ei kyl tullu vastaan mitään mikä ois miellyttäny silmää. Ainakaan ihan heti. Tehtävä kuitenkin päättyi onnellisesti, sillä sen jälkeen ku oltii kävelty ympäri Porvoota herra kelpuutti Intersportista pari vaatekappaletta. Mie tietysti missasin bussin ja sain kävellä vähän lisää. Korvaukseski tästä henkisestä- ja fyysisestätuskata perin jäätelön Lidlistä. Hyppäsin bussiin Periksen kohilta. 

Asuntolalle päästyäni lisäsin vaatetusta, pakkasin kameran kameralaukkuun ja vielä kameralaukun reppuu, iskin kypärän päähän ja kiipesin piikin 'takapenkille' istumaa. Eli siis lähettii 'veliseni' kanssa ajelemaan. Meillä tai siis ainakaa miulla ei ollu mitään ideaa mihin oltii menossa. Se ei haitannu yhtää. Sain vaa istuu kyydis ja olla. Upee tunne. Ei kiire mihkää. Pystyin vaa sulkee silmät, nauttimaa ihanasta punertavasta auringonpaisteesta  ja tyhjentämää ajatukseni. Outo olo. Tyhjä, mut hyväl taval. Oudon rento olo. Ihan ku aika ois vaan pysähtyny kokonaa. Ajettii pitkää, mutkasta tietä. Miulla ei ollu mitään ideaa missä oltii. Se oli joku tosi nätti paikka. Vähä saaren tapanen, koko ajan näky vettä molemmin puolil tietäAuringonvalo tanssi veden päällä, oli ihan sika lämmin. Se tie vaa loppu ku seinää tai itseasiassa porttiin. Tosiaan meijän edes oli portti ja aitaa. Yleinen tie päättyi ja aidan toisel puolella oli sotilasalue. Jäätii siihen sitte vähäks aikaa ja mie kaivoin kameran repun syövereistä. Hypin siel keskellä mettää kameran kanssa, veliseni, Ossi seuras miun toimintaa ja pelkäst, et joku varastaa Yamahan. Ihan ku joku liikkuis tollases paikas varastelees kevareita..  Lähettii ajelee takasinpäin ja Ossi lupas viel pysähtyy yhes kohtaa ku sanoin, et se näytti mukavalta paikalta ottaa kuvii. Ajettii vähän matkaa ja pysähyttii. Otin muutaman kuvan ja sitte vaan ajettiin. Täydellisyyttä hipo kyl !

Pärräily ei viel loppuny tähä, ajettii viel Pukkilaa tsekkaa hiidenkirnui. Ei mitään ideaa ollu kyl siinäkään. Lisää eräjormailua mettäs. Liukas kallio ja kokoajan tuntu siltä, että pannutan. Selvisin kuitenkii hengis takas Monacoo (=asuntolaan) ja ku miulta kysyttii, että missä olin ollu en voinu ku vastata, että ois ihan kiva itekkii tietää.

Miunlla oli ihan aihekkii mistä kirjottaa, mutta se jäänee myöhemmälle, koska tota tekstiä on jo ihan kivastee cc:

joitakin epätoivosia kuvie eiliseltä :DDD










maanantai 10. syyskuuta 2012

Sanat ovat turhia, ajatukset tyhjiä.

Enää en hiivi ja hidastele.
Uskallan oikeasti elää.
Osaan ja rohkenen lentää.
Ja tiedän, että en saa lentää karkuun.
Paikkani on tässä.
Tiedän silti, vieläkin mihin mennä kun aika koittaa. 
Enää ei ole kiire.
Oikeastaan, en edes halua lentää pois.
Haluan oppia ja ajatella.
s3KaVan ulkokuoren alta voit löytää mieleni Tonavan.
Se virtaa kovemmin joka hetki.
Sanoissani ei ole mitään järkeä.
Niinhän moni todennäköisesti luulee.
Laittaisitte sanani oikeaan järjestykseen.
Itse en osaa.
Ajattelen.
Tuokin lienee yllätys.
Ajattelen paljon.
Tuota et varmaan usko.
Jos ajatteleminen maksaisi,
minulla ei olisi varaa muuhun.

Sormeni halusivat tanssia rumbaa näppäimistöllä.

Hiljaisuus huutaa, mutta minun mieleni kuiskaa.
Tyhjyyttä on täyttämässä vain valo.
Valokaan itsessään ei ole mitään. 
Ei mitään ilman varjoa.
Ei mitään ilman värejä.
Varjoa et halua nähdä, se on liian synkkä.
Haluat vain nähdä sen joka varjon on synnyttänyt.
Kaksi askelta. 
Yksi niistä on tyhjä.
ja toisella ei ole muuten vaan mitään väliä. 
Silti ne astun, vaikka en pääse eteenpäin kuin mielessäni.
Se riittää minulle.
Nyt vain haluan olla paikallani.
Tässä on hyvä.
Ei mitään ylimääräistä.
Vain minä ja ikuisuus.
Lämpö.
Kuiskaus.
Sinun äänesi.
Ja minusta tuntuu, että minä vain voin ymmärtää sanasi.
Oloni on erityinen.
Vaikka sille ei ole mitään syytä.
Olen vain palikka.
Joku ohjaa minua, vaikka en aina haluaisi niin.
Minulla on oma tahto, 
joskus se vain tukahtuu muiden ihmisten toiveiden alle.

"sä voit mummoilla, juot kahvii ja luet sanomalehtii"

Tää viikko on ollu aikamoinen. Siihe on sisältynyt liikaa haavoja sormenpäissä, PURJOA, itkua, naurua siinä määrin, että mahaan sattuu, ahdistusta työturvallisuuden tunnilla, apinointia asuntolassa, tappelu huulirasvasta, kaksimielisyyttä (yllätys, yllätys), mielenkiintoinen matka Monninkylästä Lahteen ja takaisin kevarin kyydissä kanssa 'veljeni' ja kypärän, josta puuttu visiiri, tämän reissun seuraksena kylmyys ja hampaiden kalinaEi ainakaan Satu naurana ku yritin keittää itelleni teetä ja kädet täris ku viimestä päivää, eikä miun puheesta saanu mitää selvää ku leuka vaan väpätti. Pysty olee ihan helvetin kylmä... mutta mitäs pienistä. Täydellisyyttä hipo ku viel torstai iltana kevari reissun jälkee sai käpertyy jonkuu kainaloo kattomaa BB:tä.

Viikonloppu oli jännä, perjantai-iltana morotin ihmisiä ja lautaina laatuaikaa siskon prinsessan kanssa. Kuinka rakastankaan lastenelokuvia :3 ja kaiken huipuksi pokemon-kortit tekivät paluun. Vieläkii ihmettelen kuinka luova voi noin 4-vuotias lapsi olla.

Oon huomannu yhen uuden piirteen itestäni. Osaan nautti pienistäkin asioista, ottaa jostaa hetkestä kaiken ilon irti. Sillä hetkellä ku oon tosi tosi tooosi onnellinen en enää pelkää sen hetken loppumista, olen vaan ja nautin. Ennen ku pelkäsin sellasen onnelisen hetken katoomista se katos, vaan siks, että en osannu ottaa siitä kaikkee irti. Nyt melkein jokanen päivä pysähdyn ainakii kerran sisällänien sen takii et ahdistaa, en enää. Vaan sen takii ku miulla on yksinkertasest niin hyvä olla. Onnellisuus voi olla miulle se, että kävelen jonkuu tärkeen ihmisen kaa koululta dösärille. Sen ei tarvii olla mitään suurta, nyt ymmärrän sen. Ennen luulin, että onnellisuus on jotain helvetin suurta, pidin kait itteeni henkisesti liian pienenä. Luulin, että  jotenkii hajoaisin onnellisuuden alle. Osaan olla onnelinen, opin koko ajan lisää. Oon varma, että kohta osaan näyttää tunteita enemmän ulospäin. Haluun, että ihmiset näkee ku oon onnelinen, koska oon ylpee itestäni ku vihdoin osaan olla.

Tänään huomasin myös yhen ikävän puolen itestäni. Oon liian ilkee. Liikaa pahoja sanoja, joita yritän itkee takasin illalla. En haluu olla ilkee, ennen olin liian kiltti muille ja ilkee itelleni, nyt oon taas ilkee muille. En todellakaan haluais olla. Nyt vielä voisin muuttaa kuvaa itestäni, pyyhkii ehkä sen töykeen ja ilkeen Marikin näiden uusien ihmisten päästä. Pelkään vaan, et onko tää muuttuminen jo liian vaikeeta. Tuntuu vähän siltä, etä oon mokannu taas. Ääh, vaikeeta, mut sellasta elämä on.

Ja loppuun vielä pahoitteluni. Mie otin viikonloppuna paaaaaljon kuvia, joilla miun piti piristää tätä postausta, mutta olin niin kätevä, että tänään aamulla kun 'siivosin' kameran ni poistin ne kaikki kuvat. Pieni vitutuskäyrän muutos oli havaittavissa... Mutta en kerralla sitten cc:



lauantai 1. syyskuuta 2012

Kuka lupas, että tää maailman on helppo paikka? Ei kukaan myönnä ainakaan.

Tää viikko on ollu aika kamala. Liikaa itkuuliikaa ahdistusta. Puhelin on tippunu liian monesti kädestä, vaan sen takii, etten pysty vastaamaan ja sanomaan mitä mietin. En pysty, se satuttais. Oon kans viel vahvemmin havahtunu siihe kuinka musta pidetään huolta, tai no jotkuu pitää jotkuu ei. 

Sekosin päivissä. Miulla ei oo mitään hajua mikä päivä oli kyseessä.. Oon voittanu mielini, juossu yhen aikaan yöllä paskasta hiekkatietä ambulanssia vastaa. En oo varmaan koskaa pelänny niin paljoo. Kaikki näytti pelottavalta, katulamput, tuuli ulis. Piti vaan olla rohkee, ei ollu muuta vaihtoehtoo. Minuutti tuntuu tunnilta, aika voi loppuu kesken. Siinä vaiheessa pysähdyin kokonaan. Kaikki loppu miun sisällä. Seuraavan päivän pystyin olemaan ihan normaali. Sitä seuraavaa en. 

Sinä hetkenä ku oisin eniten tarvinnu halausta ja lupasuta siitä, että kaikki järjestyy jokainen ihminen vaan juos mua karkuun. Kukaa ei kysyny mikä mulla on, katto vaan sivusta. Ymmärrän sen. En oo katkera, ihmettelen vaan. Aloin kuitenkii rauhottuu pikkuhiljaa, oli pakko rauhottuu. Matikantunnin aikaa meil oli joku työkyky juttu. Puol luokkaa oli josaa, ja opettaja katos. Olin hajota kokonaa palasiks. "tyttö rakas, kuuntele kanssani muusiikkia", Osku vaa sanoo ku itkin kuinka mua ahdistaa. Laitoin napin korvaa ja pidin kynää tärisevässä kädessäni. " tyttö itke vaan, vaikkei se kyllä mitään auta, ei, ei. mut ei se haittaakaan." Jep, kappale oli Pyhimyksen Prinsessa. Käänsin päätäni äkkii Oskusta pois päin, en halunnu, et se näkee miun itkevän. Vaikka veikkaan et se kyl tajus kaiken. Jokanen biisi, jonka kuulin helpotti miun oloo. Luulen, et se oli tarkotuskii, en tiiä, tai sitte vaan sattumaa.

Ootan, et tää viikko loppuu ja tulee maanantai. Uus viiko, uus alku. Voin olla ilonen ja onnellinen, tehä parempii päätöksii ja valintoja. Jälleen taas sekavaa tekstiä, lupaan yrittää koota ajatuksiani. Kyllä tämä tästä c: