torstai 22. kesäkuuta 2017

Perillä

Lääkärit ei enää uskaltaneet luvata miulle, että olisin koskaan täysin terve mieleltäni. Olinhan ollut masentunut lähemmäst puolet elämästäni. Hyväksyin kohtaloni ja opettelin elämään ajatuksen kanssa, etten välttämättä koskaan tule pääsemään eroon lääkkeistä, psykologin tapaamisista tai ikinä kykene tekemään töitä kuutena päivänä viikossa. Se tuntui epäreilulta, että miun pitäisi elää mahdollisesti koko loppu elämäni yhdessä masennusrotan kanssa, mutta hyväksyin sen kuitenkin, sillä ei ollut vaihtoehtoja. Lääkärit olivat tehneet kaiken mitä tehtävissä oli. En kuitenkaan luovuttanut tai jäänyt säälimään itseäni. Päätin tehdä parhaani ja elää päivä kerrallaan niillä eväillä mitä miulle oli annettu. 

Eniten kammosin arkea. Olin selvinny koulusta suhteellisen mallikkaasti näin niin kuin puolikuntoisen masentuneen ihmisen mittakaavassa. Koulu loppui ja töitä ei löytynyt. Sain jäädä viimeisimpään top-paikkaani tekemään muutamia vuoroja viikossa, sillä sain rytmiä elämääni ja varmistettua, ettei kotoa lähteminen muutu taas ylitsepääsemättömän vaikeaksi. Lähettelin työhakemuksia, mutta en päässyt kertaakaan edes haastatteluun. Sitten tuli päivä, kun lähdin entisen koulukaverini Tuomaksen kanssa kahville. Kysyin lähinnä vitsillä Tuomakselta, että olisko hällä miulle töitä. Olihan Tuomakselle tietenkin puhelinnumero miulle antaa, mutta työpaikka mikä numeron takaa löytyi oli sellainen, mihin miun ei pitäisi olla soveltuva henkisten- tai fyysistensairauksieni takia. Jätin melkein soittamatta numeroon, mutta Tuomas ei antanut sen tapahtua. Lopulta totesin itselleni, että en voi tietää ellen yritä. Soitin, kävin haastattelussa ja lopulta löysin itseni keskeltä kauppakeskusta pysäyttelemässä täysin vieraita ihmisiä. Olin aivan varma, etten uskalla sanoa kenellekkään yhtään mitään, koska no, siitä ei kuitenkaan oo hirveen kauaa kun en uskaltanut käydä kaupassa yksin. Ja vielä noin kolme kuukautta sitten palasin kauppareissulta paniikkikohtauksen vallassa kotiin ja lysähdin eteisen lattialle.

Nyt olen ollut neljä viikkoa ständimyyjänä ja todella tykkään siitä mitä teen. Oon pirteä, energinen ja onnellinen. Elämä on normaalia ensimmäistä kertaa 21 vuoteen. Ei perheriitoja, ei mitään oikeudenkäynti paskaa, ei painajaisia, ei toiveita iltaisin kuolemasta tai pelkoa siitä, etten jaksaisi aamulla nousta sängystä. Pystyn siihen kaikkeen mihin tervekkin ihminen. On ihanaa huomata, että mikään arkinen asia esim. suihkussa käyminen ole mikään valtava ponnistus. Tiskikone täyttyy ja tyhjentyy, vaatekaappi pysyy siistinä ja mie nousen aamulla sängystä kaksi tuntia ennen töihin lähtöä, että saan rauhassa valmistautua ja tarpeen vaatiessa suorittaa pikkuisen pikasiivouksen. Ja ennen kaikkea pystyn tähän ilman mitään lääkkeitä tai terapiaa. En oikein ymmärrä, miten tämä tapahtui, mikä muuttui tai ylipäätään miten tää on mahdollista.

Elämäni muuttui juuri sellaiseksi, mitä toivoin ja halusin. Lopulta saavutin kaiken mihin tahdoin pystyä, vaikka minun ei pitänyt minkään järjen mukaan saavuttaa tätä kaikkea. Mutta miten? Mistä löytyi voima ja tahto? En tiedä, se tulee varmaan olemaan ikuinen mysteeri. Onko mussa ollut koko ajan piilotettuna joku ihmeen vara-akku tai lisäpatteri ja nyt vasta sain sen käyttöön? Lopulta mulla oli ihan yhtä paljon jaksamista kuin terveellä ihmisellä. Oon kohta ollu vuoden ilman lääkkeitä tai minkäänlaista avohoitokontaktia. Ei oo kauaakaan kun näytti siltä, että niille molemmille olisi huutava tarve. Mutta en antanu periksi. Siinä meni helvetin kauan, mutta opin ennakoimaan koska pitää levätä. Lupasin itselleni, etten enää luovuta ikinä, opettelin lepäämään. 

Siinä meni monta vuotta. Söin kymmeniä eri lääkkeitä. Tapasin lähes sata eri hoitajaa, psykiatria, psykologia ja terapeuttia. Menetin paljon ja sairauksieni takia paljon jäi kokematta. En saa takaisin mitään tai pysty muuttamaan menneitä kipeitä vuosiani, mutta se ei haittaa, sille ei voi mitään. Tulen muistamaan tämän taistelun aina ja jokaisen joka auttoi mua. Töihin pääseminen oli viimeinen palanen mikä viimeisteli miun palapelin kokonaiseksi. Se on valmis nyt. Enää miun ei tarvitse tehdä muuta kuin nauttia ja muokata palapelini kuvaa jos siltä tuntuu. Elämä on kasassa nyt, se mitä on tehtävänä enää on elää ja ajattelin tehdä sen nauttien.