sunnuntai 2. lokakuuta 2016

♔ Minun pieni prinsessa ♔

Kahdeksan vuotta sitten maailmaan syntyi pieni tyttö ja mie olin haljeta onnesta. Muistan kun Veki-eno tuli hakemaan miua kotoonta kattomaan Ronjaa sairaalaan ja Veki meinas lähtee ajamaan Kouvolaan päin epähuomiossa. Kuunneltiin koko automatka intiaanimusiikkia.

Nyt Ponku on jo reipas tokaluokkalainen täynnä sisua ja "eiku mie ihan ite" -meininkiä. Nään tuosta jääräpäisestä skidistä vahvan heijastuksen itestäni ku olin pieni. Ronja jopa näyttää ihan samalta ku mie snadina. Vaikka meillä on eri isät, niin en oo ikinä pitäny Ponkua minään puolikkaana siskona. Oon ollu Ronjan elämässä alusta asti ja rakastanu sitä rasavilliä tinttaraa koko sydämestäni myös silloin ku koko muu maailma on vituttanu erittäin suuresti.


Silloin ku rämmin elämän suossa ja olin valmis luovuttamaan, niin mietin, että miltä miun kuolema Ronjasta tuntuis. Kaikille miulle olin valmis tekemään sen, äitille, iskälle, ystäville ja Kallelle, mut Ronjalle en tahtonu mitään niin hirveetä. Paljon on Ponku joutunu miun takiani kestämään. Kun olin masentunu ja kapinoiva teini korotin ääntäni aivan liian monta kertaa miun pienelle ja viattomalle siskolleni ja se millä miun osastojaksot ja käytös perusteltiin Ponkulle oli "siskolla on pää taas vähän kipee" koska migreenin Ronja ymmärs, silloin piti olla hissuksiin, koska miun piti saada nukkua.

Ronjan kanssa saa olla ihan niin lapsellinen ku vaan haluaa. Ponku on pieni lapsi ja lapset tunnetusti välittää ja rakastaa aidosti. Tempperamenttisen ja vilkkaan ulkokuoren alla Ronja on herkkä sekä tunteikas tenava, joka pelkää epäonnistumista. Ronjan luonne on todella samanlainen ku miun omani. Pienen siskoni huolia kuunnellessa huomaan usein, kuinka turhan päiväsistä asioista tulee itekki murehittua. Ollaan molemmat herkkiä, pelätään ja murehditaan paljon, mutta vaan eri asioita.

Muistan ku iskä kuoli ja Ronja ei itkeny, toisin ku minä. Ero oli siinä, että mie ajattelin itsekkäästi, toisin ku Ponku. Ronja ties iskän olleen kipee ja oli onnellinen, että iskä on nyt Taivaassa, eikä iskää enää ikinä tuu sattumaan. Kerren yritin juoda aamuteetä keittiössä ja pidättelin itkua, Ponku tuli miun luo, kiipes syllin, halas oikein kunnolla ja kysy "Sisko, onko siulla ikävä Arskaa?" vastasin myöntävästi ja pikkuprinsessa jatko "kato ulos ja taivaalle, siun pitää ettii siun mielestä pehmeimmän näkönen pilvi ja siellä Arska istuu, ei se oo sen kauempana ja nyt me voidaa vilkuttaa Arskalle... Voitasko nyt vaik tehä palapelejä?" Totuus tulee lapsen suusta ja miun mielestä se on totta. Ronjan "lapsen usko" tarttui myös minuun ja se helpotti suuresti oloa. En tiiä, kuinka vahvasti Ronja uskoo Jumalaan, mutta Joulupukkiin neiti uskoo ja tosi vahvasti uskookin. Joku Ponkun kaveri oli kertonut tälle, ettei Joulupukkia oo olemassa ja perustellut väitteensä ihan oikein, mutta Ronja haluaa uskoa Joulupukkiin. Kyllä noin vanha lapsi osaa jo sen verran hahmottaa mikä on todellista ja mikä ei, mutta Ronja uskoo, koska hän haluaa. Se on miun mielestä ihan tosi hellyyttävää. Kyllä joulut oli paljon parempia, semmosia taijanomasia ku usko vielä pukkiin.

Äiti ei ihan aina ymmärrä pienen siskoni tempauksia, mutta mie ymmärrän. Ponku näkee asiat samalla tavalla ku mie saman ikäsenä. Ymmärrän Ronjan hassuja pelkoja ja pieni muotoisia mielenosoituksia, niinpä toimin välillä välikätenä äitin ja Ronjan välillä. Selitän äitille miksi Ronja teki näin ja Ronjalle miksi äiti suuttu tai vastaavaa. En oo mikään pieni lapsi enää, enkä oo oikee mikää aikuinen tai ainakaan en oo kenenkää äiti, niin pystyn hyppäämään vähä molempien popoihi kattelemaa asian laitaa.

Jos se olis minusta kiinni Ronjan ei ikinä tarvis käydä samaa helvettiä läpi minkä mie kävin. Yritän parhaani mukaan opettaa Ronjalle, että epäonnistumiset kuuluu elämään, eikä ne haittaa mitään. Opetin viime talvena tuota itsepäistä rinsessani lumilautailemaan. Ponkulla tuli itku heti kun hää kaatu laudallaan. Sitte pieni lumilauta lenteli pitkin rinteitä ja Ponku soimasi itseään ja hoki, ettei tule ikinä oppimaan laskemaan laudalla. Yhden pitkän rinteen jälkeen neiti kuitenki oppi. Monta kertaa selitin Ronjalle, ettei sillä oo mitään helvetin väliä kuinka monta kertaa kaatuu, vaan sillä kuinka monta kertaa nousee ylös. Pikku hiljaa esiin tuli kuuluisa suomalainen sisu ja Ponku päätti oppia. Hikipäässä neiti taiteilija lautansa kanssa, enkä rinteen lopun lähestyessä ehtiny edes kissaa sanomaan kun pikkuinen salaman nopeesti kampes itsensä ylös kaatuamisen jälkeen. Ronja kuunteli miun jokaisen neuvon, oli armollinen itselleen ja yksinkertaisuudessaan luotti itseensä sekä taitoihinsa. Toisella lasku kerralla tihrustin itkua rinteessä, pidin Ponkua sylissä ja kerroin, kuinka ylpeä oon siitä.

En oo ollu maailman paras isosisko ikinä, oon kohdellu liian usein Ronjaa samallalailla kun iskä minua pienenä, vaikka tiedän kuinka paljon se satuttaa. Vaikka en olis aina ansainnu sitä, Ronja on rakastanu miua ja piristäny. Minulla on maailman ihanin, viisain ja sisukkain pikkusisko, keneltä oon oppinu kullan arvoisia asioita!