Ihmisii tulee ja menee.

Pikku hiljaa alkaa hahmottaa, et keneen voi tosissaan luottaa ja keneen ei. Paskan puhumista, selkään puukottajia ja muuten vaa jostain katkerii ihmisii. Asuntolaelämä ei aina oo unelmaa. Pikkasen ku mokaa ni joukko ihmisii käy henkisest kimppuu. Osaan hienostee tehä tilanteesta ku tilanteesta itelleni tukalan. Voi vittu. Mutta kaikella on aina kääntöpuolesa. 

Samalla ku tajusin, että pariin ihmiseen ei voi enää luottaa, yks yllättävä ihminen todisti mulle, että se ei haluu ku auttaa mua ja olla tukena. Se persoona, ketä pidin ihan hölmönä, semmosena kenen kaa voi aina apinoida ja muuten vaa päristä, olikii huolehtiva persoona. Vahingossa avasin suuni siitä, millasta miun elämä on ennen ollu, tällä kertaa se kannatti. Yksi veli lisää. On niin outoo, ku joku haluu olla tukena ja auttaa ilman mitää kusetuksen makuu. 

Torstai iltana mulla keitti ihan kunnolla. Pari pientä sanaa voi sattuu aivan vitustee. Oisin hajonnu Monninkylää, mut Fliinus vei mut pois sielt. Sain vaan puhuu, purkaa koko sydämmeni, Flinkki kuunteli ja yritti auttaa. Ei se paljoo osannu takas sanoo. Ainakaa silloin, mut aamulla soi puhelin. "jäin miettii sitä mitä puhuit.." Mua oli oikeesti kuunneltu. Ja sain kuulla ne sanat mistä ystävän tunnistaa "kai sä näät sen, että mä yritän ymmärtää sua, eikä se loppujen lopuks oo kovin vaikeeta" Olin sanaton.

Nyt tiiän kenee voi luottaa ja kenelle kannattaa vaa olla mukava, eikä mitään muuta.

Mulla on monta hyvää ystävää, veljiä ja ihana oma rakas, joka saa miut tuntee itteni arvokkaaks. Kohta alkaa työssäoppimiinkii ja pääsen pariks kuukaudeks pois Monninkylästä. Elämä jatkuu vaikka välillä tuleekii sukellettuu epätoivoon.

"sä oot onnelinen, sokeekin pystyy sen näkemään"

Oon sanaton. En ymmärrä itteeni enää yhtään. Tai ainakaan sitä ajattelutapaa mikä mulla oli ennen. Luulin ja lopulta uskottelin itelleni, että kukaan ei välitä. Nyt ymmärrän kuinka paljon musta on koko ajan välitetty. 

Tänään kävin lukiolla ja yläasteella. Näin mun vanhoja opettajia. Äidinkielen opettaja, Luova ei tunnisanu mua ensin. Kävelin Luovaa vastaan lukion käytävällä, hän katso pitkään mut ei saanu päähänsä kuka olin. Luova lopulta tunnisti miut ja tuli kyselemään kuulumisia. Siinä me oltiin taas. Tälle opettajalle on kertonu kaiken. Luova on aina kuunnellu mua. Se tuli meille uutena opettajana, mutta osasin luottaa häneen alusta lähtien. Luovan avustuksella pääsin kolmannen kerran osaston suojiin ja muutenkii auttanu ja helpottanu mun koulunkäyntii. Viimeksi kun Luova näki mut olin jo paljo paremmas kunnos, mutta nyt opettaja ei ees aluks tunnistanu mua. 

Silloin tajusin, kuinka paljo oon oikeesti muuttunu. En oo ikinä ollu niin innoissani kysymyksestä "miten sulla menee?". Hymyilin ja itkin ilosta selittäessäni siitä, että mulla on kaikki hyvin, kuinka oon onnelinen ja suurin piirtein sujut omanitteni kanssa. Se kaikki oli sanomattakin selvää, Luova vaan halus kuulla ku mie sanon sen ääneen. Näin Luovan silmissä kyyneleet. Kuka sano ettei opettajat välitä? "mä oon ylpee susta...koska osaat vihdoin olla onnellinen". KUULINKO MIE OIKEIN?! Sanoko Luova oikeesti, että.. Heräsin siihen, että nyt onnellisuus on mulle arkee. Ennen se oli vaa jotain mitä mulla ei ollu. Unelmoin siitä, että oisin onnellinen, että saisin, osaisin ja haluaisin olla. Ei oo helppoo hymyillä ku on ensin vuodattanu joka ilta kyyneliä enemmän ku laki sallii. Mie kuitenkii tein sen. 

Lähettiin viel Oonan kanssa käymään yläasteella. Oli pakko päästä näkemään ruotsinopettajaa, Annea. Siinä on maailman paras opettaja. Ykskään oppilas ei oo ikinä sanonu pahaa sanaa Annesta. Niin ku Luovakii, myös Anne on pitäny huolta musta. Anne on nähny  sen kaiken. Ei ollu osannu vaan tunnistaa mitä oli tekeillä ku masennus kiristi otetta musta. Anne syyttää itteään siitä, että mun olo meni niin pahaks. Me ollaan puhuttu siitä monet kerrat. Oon yrittäny vakuutta, että se ei todellakaan ollu Annen vika, ite mie peitin sen kaiken niin hyvin. Koputin ruotsinluokan oveen ja joku uusista seiskoista avas oven. Näin Annen istumassa opettajanpöydän takana hämmästyny ilme naamallaan. Annella ei ollu kaikki hyvin, näin myös sen heti. "onks jotaa sattunu..?", niin, toi kysymys on kuultu monesti. Hymyilin, ja kerroin, että kaikki on hyvin. Anne halas mua, rutisti niin kovaa ku pysty. Sen huomas käsien tärinästä. Anne päästi irti, ja katto ku mie vaa hymyilin, hän hymyili takasin. Sitte saatii kuulla Oonan kanssa, että Annen isä oli haudattu eilen. Kysyttii, että miks ihmeessä Anne oli töissä sitte tänään jo. "oli pakko, kun näiden kokeet, ja mie tietty unohin korjata ne ja nytten sitte.... ja sitte vielä.. ja ja ja". Olin jälleen kerran naamatusten epäitsekkyyden perikuvan kanssa.

Ja sitten vielä sain puhua pitkästä aikaa Oonan kanssa. Jokainen sana, joka tuli Oonan suusta ulos lämmitti mun sydäntä entisestään. Se nainen on tilanteiden ehdoton kuningas, hallitsee sanansa paremmin ku moni muu. 

Tunteellinen hölmö, ilman kykyä ajatella selvästi.

Miks pitää toistaa aina samat virheet? Eikö voi kerrasta oppia. Häpeä, pettymys ja viha itteeni kohtaa. Miks oon niin vitun tyhmä, aina pitää alkaa koheltaa. Keskiviikko oli jännä päivä, kaks vai kolme pannullista mustaa kahvia ja keskustelua kaikesta maan ja taivaan väliltä. Päällimmäisenä jäi mieleen se, että olisiko miun helpompi elää jos tappaisin vaan kaikki tunteet uudestaa. Pystyin siihe ennen miks ei pystyis nyttekii. Se näyttää tekevän elämästä paljo helpompaa. Kiinnyn liikaa ihmisii ja tunteet tulee jotenkii liian voimakkaina, jään niiden alle. En pysty ymmärtää itteeni. En saa otetta siitä mitä tunnen ja meen sekasin, satutan muita ihmisiä. Etenkii jos oon tekemisissä semmosen ihmisen kaa ketä en haluis ikinä satuttaa, sellasen joka ei oikee itekkää osaa puhuu tunteista, semmosen joka vaikuttaa sisältä tosi herkältä... Miks... En pysty ees pyytämään anteeks ku en tiiä onko anteeks pyydettävää. Tai anteeksi ei voi varmaa pyytää turhaan, mutta pelkään etteä miut ymmärretää väärin. Nyt ois TVT:n tunti, yks miun lemppari aineist, mut pakko selvittää sitä, mitä mahdollisesti pääni sisäl tapahtuu. Jos vaan tapan tunteen, sellaset liian vahvat tunteet, se olis varmaan helpompaa elää ilman tunteita. Vai katoaisko siinä samalla kaikki sisältö elämästä? Olisinko omaitteni enää sen jälkee, vai pitääkö miun olla just tällänen, liian tunteellinen hölmö, joka onnistuu aina koheltaa ja vetää perseellee kaiken. En tiiä, tietäskö joku muu... Jos miun pitää olla tällänen ni pystyykö kukaa muu hyväksyy mua tällee. 

Hukun tähän.

 Häviin.

 Katoon pois.

 Vähäks aikaa. 

 Tuun takasin ihan kohta, 

mut millanen oon sitte.

"sä voit mummoilla, juot kahvii ja luet sanomalehtii"

Tää viikko on ollu aikamoinen. Siihe on sisältynyt liikaa haavoja sormenpäissä, PURJOA, itkua, naurua siinä määrin, että mahaan sattuu, ahdistusta työturvallisuuden tunnilla, apinointia asuntolassa, tappelu huulirasvasta, kaksimielisyyttä (yllätys, yllätys), mielenkiintoinen matka Monninkylästä Lahteen ja takaisin kevarin kyydissä kanssa 'veljeni' ja kypärän, josta puuttu visiiri, tämän reissun seuraksena kylmyys ja hampaiden kalina.  Ei ainakaan Satu naurana ku yritin keittää itelleni teetä ja kädet täris ku viimestä päivää, eikä miun puheesta saanu mitää selvää ku leuka vaan väpätti. Pysty olee ihan helvetin kylmä... mutta mitäs pienistä. Täydellisyyttä hipo ku viel torstai iltana kevari reissun jälkee sai käpertyy jonkuu kainaloo kattomaa BB:tä.

Viikonloppu oli jännä, perjantai-iltana morotin ihmisiä ja lautaina laatuaikaa siskon prinsessan kanssa. Kuinka rakastankaan lastenelokuvia :3 ja kaiken huipuksi pokemon-kortit tekivät paluun. Vieläkii ihmettelen kuinka luova voi noin 4-vuotias lapsi olla.

Oon huomannu yhen uuden piirteen itestäni. Osaan nautti pienistäkin asioista, ottaa jostaa hetkestä kaiken ilon irti. Sillä hetkellä ku oon tosi tosi tooosi onnellinen en enää pelkää sen hetken loppumista, olen vaan ja nautin. Ennen ku pelkäsin sellasen onnelisen hetken katoomista se katos, vaan siks, että en osannu ottaa siitä kaikkee irti. Nyt melkein jokanen päivä pysähdyn ainakii kerran sisälläni,  en sen takii et ahdistaa, en enää. Vaan sen takii ku miulla on yksinkertasest niin hyvä olla. Onnellisuus voi olla miulle se, että kävelen jonkuu tärkeen ihmisen kaa koululta dösärille. Sen ei tarvii olla mitään suurta, nyt ymmärrän sen. Ennen luulin, että onnellisuus on jotain helvetin suurta, pidin kait itteeni henkisesti liian pienenä. Luulin, että  jotenkii hajoaisin onnellisuuden alle. Osaan olla onnelinen, opin koko ajan lisää. Oon varma, että kohta osaan näyttää tunteita enemmän ulospäin. Haluun, että ihmiset näkee ku oon onnelinen, koska oon ylpee itestäni ku vihdoin osaan olla.

Tänään huomasin myös yhen ikävän puolen itestäni. Oon liian ilkee. Liikaa pahoja sanoja, joita yritän itkee takasin illalla. En haluu olla ilkee, ennen olin liian kiltti muille ja ilkee itelleni, nyt oon taas ilkee muille. En todellakaan haluais olla. Nyt vielä voisin muuttaa kuvaa itestäni, pyyhkii ehkä sen töykeen ja ilkeen Marikin näiden uusien ihmisten päästä. Pelkään vaan, et onko tää muuttuminen jo liian vaikeeta. Tuntuu vähän siltä, etä oon mokannu taas. Ääh, vaikeeta, mut sellasta elämä on.

Ja loppuun vielä pahoitteluni. Mie otin viikonloppuna paaaaaljon kuvia, joilla miun piti piristää tätä postausta, mutta olin niin kätevä, että tänään aamulla kun 'siivosin' kameran ni poistin ne kaikki kuvat. Pieni vitutuskäyrän muutos oli havaittavissa... Mutta en kerralla sitten cc:

Kuka lupas, että tää maailman on helppo paikka? Ei kukaan myönnä ainakaan.

Tää viikko on ollu aika kamala. Liikaa itkuu,  liikaa ahdistusta. Puhelin on tippunu liian monesti kädestä, vaan sen takii, etten pysty vastaamaan ja sanomaan mitä mietin. En pysty, se satuttais. Oon kans viel vahvemmin havahtunu siihe kuinka musta pidetään huolta, tai no jotkuu pitää jotkuu ei. 

Sekosin päivissä. Miulla ei oo mitään hajua mikä päivä oli kyseessä.. Oon voittanu mielini, juossu yhen aikaan yöllä paskasta hiekkatietä ambulanssia vastaa. En oo varmaan koskaa pelänny niin paljoo. Kaikki näytti pelottavalta, katulamput, tuuli ulis. Piti vaan olla rohkee, ei ollu muuta vaihtoehtoo. Minuutti tuntuu tunnilta, aika voi loppuu kesken. Siinä vaiheessa pysähdyin kokonaan. Kaikki loppu miun sisällä. Seuraavan päivän pystyin olemaan ihan normaali. Sitä seuraavaa en. 

Sinä hetkenä ku oisin eniten tarvinnu halausta ja lupasuta siitä, että kaikki järjestyy jokainen ihminen vaan juos mua karkuun. Kukaa ei kysyny mikä mulla on, katto vaan sivusta. Ymmärrän sen. En oo katkera, ihmettelen vaan. Aloin kuitenkii rauhottuu pikkuhiljaa, oli pakko rauhottuu. Matikantunnin aikaa meil oli joku työkyky juttu. Puol luokkaa oli josaa, ja opettaja katos. Olin hajota kokonaa palasiks. "tyttö rakas, kuuntele kanssani muusiikkia", Osku vaa sanoo ku itkin kuinka mua ahdistaa. Laitoin napin korvaa ja pidin kynää tärisevässä kädessäni. " tyttö itke vaan, vaikkei se kyllä mitään auta, ei, ei. mut ei se haittaakaan." Jep, kappale oli Pyhimyksen Prinsessa. Käänsin päätäni äkkii Oskusta pois päin, en halunnu, et se näkee miun itkevän. Vaikka veikkaan et se kyl tajus kaiken. Jokanen biisi, jonka kuulin helpotti miun oloo. Luulen, et se oli tarkotuskii, en tiiä, tai sitte vaan sattumaa.

Ootan, et tää viikko loppuu ja tulee maanantai. Uus viiko, uus alku. Voin olla ilonen ja onnellinen, tehä parempii päätöksii ja valintoja. Jälleen taas sekavaa tekstiä, lupaan yrittää koota ajatuksiani. Kyllä tämä tästä c:

Mitä ikinä eteeni tuleekaan kestän sen, valoisalla mielellä läpi polkujen pimeiden..

En oo koskaa vihannu maanantaita, toisin ku muut. Miulle maanantai on uusi alku. Uus viikko alkaa ja voi taas tehä asioita toisin oppii virheistään tai ainakii yrittää oppia. Aamu ei alkanu kyl hireen hyvin, ei tosiaan. En vois sanoo, että oisin noussu väärällä jalalla sängyst ylös, sillä tiputtauduin todetakseni sen, että olisin tosiaan hereillä. Raahauduin suihkua kohti, laitoin hoitoaineen ennen shampoota ja shampoon hieroin vartalooni. Vitun hienoa... Anteeksi kielenkäyttöni, mutta se ei tosiaan ollu miun aamu. Meillä olis ollu luokkakuva, mut päätin olla osallistumatta. Hiukset värjäämättä ja leikkaamatta, näytin koomasta heränneeltä, iso finni naamas. Ei kiitos kuvia tällä naamalla, lisäks olo oli kamala, kurkkuun sattu, ja nenä valu pahemmin ku Niagaran putous. Laitoin ryhmänohjaajalle viestin, että tulisin vasta toiselle tunnille kouluun, kun totesin, että olin koulukunnossa. Vielä matkahuolto ja POMO-talo välillä onnistuin failaamaa. Ostin Ärrältä kurkkupastillirasin ja en tietenkää saanu sitä auki. En tiiä miten se on mahollista mut ku mikää ei onnistu ni silloin mikään ei onnistu. Kävelin vähä matkaa, huusin ja melkein itkin ku se saatana muoviräpellys ei lähteny. Vaihoin kadun puolta ja FilmTownin kohalla mua tuli vastaa joku pukumies. Pyysin anteeks ja kysyin voisko se auttaa mua. Mies luuli, et halusin siltä rahaa ja selitti, ettei sillä oo yhtään kolikoita. Nenää niiskuttaen ja ääni kähisten selitin, että en saa sitä kirottuu rasiaa auki, samalla heilutin rasiaa. Mies nauro mulle päin naamaa samal ku se avas sitä rasiaa miulle. Ei se mitenkää pahasti nauranu, mut viel kääntyessää kulmaan taakse se katto olkasa yli ja nauro lisää. En jaksanu ottaa itteeni tommosest, kävelin vaa koulua kohti.

Koulus kaikki meni hyvin. Täydellisesti, mua ei oo kertaakaan ahdistanu koulussa, ainakaa silloin ku Osku on ollu paikalla. En osaa selittää miten tai miksi, mut siitä ihmisestä on tullu turvallinen, sellanen ahdistuksen ja pahan olon karkottaja. Nauroin ja kaikki oli hyvin. Hauskaa niin ku aina, mitään muuta ei voi olettaa ku HOTT A 12 on vauhdissa ! Sellanen perus pärinäpäivä, vaikka meijän ikävä matikanmaikka Hiekka tunkikii keittiö tunneille mukaa :c  Syötii yhes HOTT apinoiden kaa, ei siin ollu kaikkii, mut kaikki parhaat ♥ En oo vielkää tottunu et koulus saa niin hyvää ruokaa, jotaa kebabjuttuu, se jopa maistu ihan kebulta. Ja spotattii viel ruokajonos, et lisäpöydäl oli taas ylimääräsii. Eli ylijääneit herkkui pullii, leivoksii, kakkui, kuppikakkui ja sen sellasii. Maanantaina pöydältä sai poimii mukaasa muummoassa kuppikakkuja ja juustokakkuu. OM NOM NOM NOM NOOOM ! ♥

Koulusta kävelin Janitan ja Oskun kaa keskustaa. Janita meni Rilloo kahville ja Osku jäi viel miun seuraks venaa bösää. Nousin bussii ja samalla ku Osku katos näkyvist, tuli tyhjä olo. Olin varma, ettei se päivä tulis jatkuu enää niin hyvin. Havahduin siihen, et miun puhelin soi. Vastasin ja kuulin vihasen äänen. Tiedän virheeni, myönnän sen ja yritän oppii. Loppu matkan puhuin puhelimes, tai no kuuntelin ku miulle puhuttii. En ollu itkeny pitkää aikaa, mut näin sen kuinka bussikuski katto peilin kautta miten kyyneleet nuoli miun poskii. Yritin selittää, puollustella itteeni puhelimes, mut turhaa. Miulla ei oo mitään lieventävää asianhaaraa mitä voisin käyttää alibina miun paskamaiselle käytökselle. Ei mitään. Ite oon mokannu. En tiiä voinko enää paikkaa tätä kaikkee, mut samoja virheitä tuskin tuun tekee enää. Ainakii toivon nii. Kantapään kautta kai mie vaa opin. Vittu... Jos sallitte ilmaisun. 

Kävelin asuntolalle puhelin korvallani. Istuin rappusille ja kuuntelin nuhtelun loppuu. Istuin viel hetken paikallani. Päätin raahata itteni sisälle, yritin juosta äänettömästi käytävässä. Revin huoneeni oven auki ja tipuin lattialle. Itkin niin helvetisti ku vaa pystyin. Hakkasin kättäni kovaa lattiaavasten. Kuulin ku joku avas oven käytävää, sitte askelia, koputuksen ja sitte makasin jo Satun sylissä ja vaan itkin. Yritin kai selittää jotaa. Satu kuunteli ja autto parhaasa mukaan. Sitte kiipesin sänkyy, tarkotuksena oli nukkuu paha olo pois. Otin kuitenkii kynän ja paperii esille ja kirjotin sokeita ajatuksiani ylös...

 "kaikki oli liian hyvin. onnelisuus ei koskaa kestä kauaa, ainakaa miun kohal. kai onnee ja iloo on maailmas aina rajallinen määrä, se varmaan kiertää ihmiselt ihmiselle. oon kai jotenkii allerginen sille, se juoksee mua karkuu tai sitten sitä ei pysty vangitsemaan häkkilinnuks ja kantamaa mukanaa. tai sitte mie en osaa olla onnellinen. hetkes kaikki hajos palasiks, niist palasist pitäs jaksaa koota jotaa kaunista taas, mut mitä jos oon kyllästyny jo kasaamisee ja kauniisee? tai haluun elämältä enemmän, mitä jos en oikeesti haluu elämää ollenkaa. jos tää kaikki paska alkaa alusta, jos tän tarkotus on hajottaa miut. jos kaiken pitää loppuu kokonaa, jos se oli vaa paskaa sattumaa et juna oli myöhäs. jos en saakkaa miun virheit anteeks ennen ku lakkaan olemasta olemassa. On vaikeeta olla vahva ku seinät kaatuu päälle. anteeks."


Heräsin vähän ennen seittemää illalla. Menin vessaa ja pyyhin mustat kyynelten piirtojäljet pois poskiltani, harjasin hiukset ja kiskoin päälleni ison hupparin, sitten suuntasin olkkarii ihmisten keskelle. Katottii Unborn. HYI !!! Eka en panikoinnu, koska olin niin väsyny henkisesti. Aloin pikkuhiljaa heräämää taas eroo. Pelkäsin, huusin ja rutistin Jeren käden tunnottomaks. Aloin palaamaa tähän maailmaan. 

Yöllä kuitenkii maailma pysähty uudestaa. Siitä kirjotan lisää ku saan ajatuksen selväks.

 

Mä aattelin, et ois tyhmää jos joisin yksin täs kahvii

Miten voin olla näin itsevarma? Tai siis näinkin itsevarma, nää ihmiset on ihan uusii miulle mut oon rohkeesti sitä mitä oon ja oon onnekseni huomannu, ettei kukaa työnnä mua pois. Oon löytäny miun luokalta kaks ihmistä jotka pitää huolta. Ne tietää miun menneisyydestä ainakii jotaa, ne pitää huolta. Niin ne lupas, ja uskon sen. 

Tänää mua tuli vastaa yks ikävä ihminen, sellanen joka ei jätä rauhaa, suoranaine stalkkeri. Sen piti asuu kaukaan Porvoost, mut tänää se tuli vastaa ku oltii menos ostaa Oskulle kenkii vai menos jo kirjakauppaa, kuitenkii... Sydän meinas pysähtyy, kohtasin pahan katseen silmäst silmää. Oisin halunnu vaan juosta mut pysähdyin, onneks tää ihminen tajus jatkaa matkaasa. Jos oisin ollu yksin, se ei tasan olis tajunnu tehä sillee. Luojan kiitos, et miul oli Osku mukaan boddyguardiin, ei tarvinnu pelätä vittä sekunninsadasosaa kauempaa. Siinä on yks tosi turvallinen ihminen, melkein ku isoveli.

Huomenna sitten back to Kausala ! Aatelin, et jos ottas ton yhen hömelön mukaa :333 On se kyl aika urakka ku joutuu kestää mua koko viikonlopun, joten mie ainakii annan Teemulle abloodit sunnuntaina jos se on selvinny viikonlopust hengis :---D kihihihihi ^^

ja viel yks ilonen uutinen, niin ku ton yhen hömlön lisäks... mie lauloin tänää SingStarii ! Jos mua tuntee yhtää tietää kuinka paljo pelkään laulamista, etenkii muiden kuullen. Nyt vaa mulle iskettii mikki kätee ja vedin ihan fiiliksis Elan Anna sen soida seittemän ihmisen kuunnelles. Kädet täris ja taju meinas lähtee, mut tein sen !  Kukaa ei ees nauranu, paitsi sille ku pitelin mikkii vammasesti. Peitin samalla miun suun sillee, ettei kukaa ois 'nähny' ku laulan :--D

ps. taaskaan ei mitään järkevii kuvia, mut eiköhän viikonlopun jäliltä oo jonkuu näköst materiaali tulossa c:

Kohti uutta ja tuntematonta

Tein sen. Pääsen pois. Saan alotta alusta. Torstaina itkin Mestassa puhelin kädessä, sain sanottua pieneen ääneen "mie pääsin...", samalla hyökkäsin vierustoverini kaulaan. Itkin vähän aikaa ja huomasin, että minua katsotaan udoksuvasti. Keräsin itseni, enkä pystynyt kuin hymyillä. Voimat oli loppua kesken, mutta tiesin mitä haluan. Koulu arvosanat nousivat ja sen eteen uurastaminen kannatti. 

Vielä vuosi sitten en ollu kiinnostunut koulusta, millään ei ollut väliä. Vuoden 2011 alussa en pystynyt kuin olemaan oppitunneilla pää painettuna pulpettia vasten. Nyt pitelen käsissäni paperia, jossa lukee lihavoidulla tekstillä "sinut on valittu".  Ei se voi olla totta... Yli 180 haki ja 50 valittiin. Hyväksyn sen, että Porvoo kutsuu. Tätä mie halusin ja tän mie sain. Mitä olisinkaa menettäny jos VR ei olis ollu ajoissa. Tota tuun miettii varmaa koko loppu elämäni ja nyt voin luvata, että se on tosi pitkä aika jos se on musta kiinni.

Saan vihdoin luvan näyttää kuka mie oon. Tuun pärjäämää, tiiän sen. Oon rutistanu itteeni johonkii ihme purkkii. Ajatellu, et ei mua tarvita oman elämäni elämiseen. Osaan olla itsenäisen jos haluun. Okei, myönnän toi kuulostaa epäuskotavalta sellasen tytön suuta joka ei vuosi takaperin uskaltanu mennä ostamaan jälkikäteen Hesburgerista kurkkumajoneesi jos se unohtu. Äitistä kyl näkee, et sitä epäilyttää mun muutto asuntolaa. Ymmärrän sen kyl hyvin, sitä pelottaa, että mitä jos mulla alkaa menee hunosti. Kyllä muakii vähä pelottaa jännittää. Olin aluksi aivan varma, et äiti ei antais mun muuttaa kotoonta pois. Luulin väärin, onneksi. Äiti onneks ymmärs mua ja tajus miks Kausalasta pois pääsemiin on niin tärkeetä. Ei se ajattele asioista niin eri tavalla ku luulen, se kattoo vaan asioita eri näkökulmasta.

Kuitenkin kaikista tärkeintä on se, että luotan itseeni. Luulisin.. Ja se, että kesäloman jälkeen opiskeluni jatkuu Porvoon ammattikoulussa hotelli, ravintola- ja caterinalan linjalla !