Happy Birthday My Dear Blog !

Tänään (periaatteessa huomenna) miun rakas blogini täyttää vuoden! En oikee osaa hahmottaakkaa kuinka paljo miun oloa tän kirjottaminen on helpottanu. Kesti tosin pienoinen tovi, kunnes viiltely ja ylimääräset lääkkeet vaihtu kokonaa kirjottamisee. Kirjottamisesta oli muodostunu pikku hiljaa miulle ahdituksen helpottaja, paheet jäi pois.

Alkuperäinen "Elämän päätepysäkillä"-nimi vaihtui jokin aikaa sitten nykyiseksi (There Is Hope ♠) En enää nähny syytä synkistellä turhaan, joten vaihdoin nimen ja muutin ulkoasua.

Eli blogi on muuttunu ja samoin mie, yllätys,yllätys. Päätin aluksi, etten piilota mitään tekstejäni. En mitään. Toisin kävi, piilotin sen kaiken minkä halusin unohtaa. Hautasin ihmisuhdesotkut,ainakin suurimman osan luonnoksien sekaan.

Muistan kuinka suunnittelin kauna blogien alottamista. Osaisinko mie, uskaltaisinko, kehtaisinko, oisko pokkaa? Kyllä, kyllä, kyllä ja oi kyllä. Kevät on aina pahinta aikaa ja sen takia syttyi kipinä blogii. En oo ollu mitenkää kovinkaa aktiivinen omasta mielestäni, mut itselleni tavallaa tätä kirjotan vielkii, että luovuus pääsee jotenkii valloillee ja mieli pysyy virkeenä, sekä edelleen puran ajatuksiani ja ahistusta, jos sitä satunnaisesti pääsee sisääni kertymään.

Kauan pyöritin teksteissä menneitä asioita, synkkää ja ikävää massaa vyöryi kirjaimien muodossa tänne. Vertailin vuoden takasia tekstejä siihe mitä myöhemmät kantaa sisällään ja ero on syntyny. Positiivisempaan suuntaan mennään. Useimmiten kylläkin kun kirjotan se on deeppiä shittiä, mut ei voi minkään. Kun kirjottamisen halu syttyy, ni sormet tanssii rumbaa näppäimistöllä.

Kiitos lukijoille, kun ootte olemassa ja jaksatte lueskella näitä miun  raaputuksia :) 

tästä se kaikki alkoi...

...ja jotakuinkin tälläistä se on tänään.

Pieni muutos puutos on tapahtunu :3

Ihmisii tulee ja menee.

Pikku hiljaa alkaa hahmottaa, et keneen voi tosissaan luottaa ja keneen ei. Paskan puhumista, selkään puukottajia ja muuten vaa jostain katkerii ihmisii. Asuntolaelämä ei aina oo unelmaa. Pikkasen ku mokaa ni joukko ihmisii käy henkisest kimppuu. Osaan hienostee tehä tilanteesta ku tilanteesta itelleni tukalan. Voi vittu. Mutta kaikella on aina kääntöpuolesa. 

Samalla ku tajusin, että pariin ihmiseen ei voi enää luottaa, yks yllättävä ihminen todisti mulle, että se ei haluu ku auttaa mua ja olla tukena. Se persoona, ketä pidin ihan hölmönä, semmosena kenen kaa voi aina apinoida ja muuten vaa päristä, olikii huolehtiva persoona. Vahingossa avasin suuni siitä, millasta miun elämä on ennen ollu, tällä kertaa se kannatti. Yksi veli lisää. On niin outoo, ku joku haluu olla tukena ja auttaa ilman mitää kusetuksen makuu. 

Torstai iltana mulla keitti ihan kunnolla. Pari pientä sanaa voi sattuu aivan vitustee. Oisin hajonnu Monninkylää, mut Fliinus vei mut pois sielt. Sain vaan puhuu, purkaa koko sydämmeni, Flinkki kuunteli ja yritti auttaa. Ei se paljoo osannu takas sanoo. Ainakaa silloin, mut aamulla soi puhelin. "jäin miettii sitä mitä puhuit.." Mua oli oikeesti kuunneltu. Ja sain kuulla ne sanat mistä ystävän tunnistaa "kai sä näät sen, että mä yritän ymmärtää sua, eikä se loppujen lopuks oo kovin vaikeeta" Olin sanaton.

Nyt tiiän kenee voi luottaa ja kenelle kannattaa vaa olla mukava, eikä mitään muuta.

Mulla on monta hyvää ystävää, veljiä ja ihana oma rakas, joka saa miut tuntee itteni arvokkaaks. Kohta alkaa työssäoppimiinkii ja pääsen pariks kuukaudeks pois Monninkylästä. Elämä jatkuu vaikka välillä tuleekii sukellettuu epätoivoon.

... ja nyt mie elän miun unelmaa

Tääl mie oon, ollu jo eilisestä asti. Pelkäsin ihan kamalasti, että jäisin yksin. Pahin kauhuskenaario oli, että mua alettas kiusata.. Kaikki meni kuitenkii upeesti. Ei ois voinu mennä paremmin ! Mentii yhes linkulla opistolle aamusella ja käytii viel kaupas Lindan ja Saidan kaa. Kaupan jälkee Sinttu heitti meijät asuntolalle. Kahviteltii Lindan, Saidan ja Samin kaa, Nelliki tuli messii, mut tunnelmaa laski pullan puuttuminen :cc kukaa ei jaksanu kävellä 700 metrii kauppaa ostamaa sitä kirottua pullaa, joten tyydyttiin juomaan pelkkää kahvii ja puhumaa paskaa :DD Täydellisyyttä hipo ku istuttii tupakkapaikalla, muut pössytteli ja mie join kahvii koska oon kunnollinen cc: Huomenna mennää katsastaa HenkkaMaukan avajaistarjoukset koulun jälkee . Nää kaikki ihmiset on aivan mahtavia. Parempaa en voi toivoo, tätä parempaa tuskin on :DDD Yks miinus toki löytyy, nimittäin noi ihanat vaaleenpunast seinät ei oikee iske muhun cc: Tää oli tällänen hehkutuspostaus, mut oon niin onnelinen. En hetkeekään kadu sitä etten mennny Iitin lukioo, täät mie halusin, tän mie sain ja kaikista tärkeitä, tää on just sellasta ku odotin cc: ♥

Jännän äärellä

Tätä on kuunneltu koko kesä ja vähä enemmänkii !

Ajatusten kokoaja (ainakii osittain)

Jännitys. Odotus. Pieni pelko. Suuri helpotus. Huomenna siis Porvoo. En voi uskoo, se on ny menoo. Pääsen pois täältä, vihdoin. Ymmärrän, että miun ei tarvii kuolla, että kaikki ois hyvin. Minkää ei tarvii loppuu, vaikka niin luulin. Halusin kuolla, halusin kaiken loppuvatn, mut mius tuntuu, et se oon tarvinnu koko ajan on ollu uus alku. Aivojeni ajattelukeskus kulkee liian hitaasti käsitelläkseen kaikki jonossa olevat ajatukset, joten tää postaus on taas vähä tämmönen :DD Huomenna mitä todennäköisimmin postausta Porvoosta c:

Hieman tahmainen aloitus

Oon jo pitkää miettiny blogin alottamista, mut mistä mie kirjoittasin? Sitä en ollu keksi ny ennen kun miulle sanottiin, että voisin purkaa sisäistä pahaa oloani tekstin kautta. Eli tästä se nyt alkaa, täällä mie kirjoitan omasta sisäisestä lasimaailmastani ja siitä kuinka vaikeaa on olla rikkomatta sitä sekä omaa mieltäni.

 Kenen päästä ja elämästä tämä kaikki tulee kertomaan ?Noh, olen kohta kuudentoista vanha tyttö, pirteä ja iloinen, mutta tieni sellaiseksi mitä olen tänään on ollut todella pitkä. Minä olen kohdannut silmästä silmään omien ajatusteni synkkyyden ja päässyt pois vankilasta jonka itse rakensin ympärilleni. Vielä tänäänkin jokainen päivä on minulle saavutus, sillä yksinkertaisetkin asiat voivat olla elämää suurempia. Minä olen se tyttö joka pysyy ainakin toistaiseksi kasassa lääkkeillä. Olen hän, jolla on takanaan neljä osastojaksoa, sellainen jolla on käsissä ja jaloissa merkkejä olemassaolosta. Sellainen joka ei oikein osaa olla vihainen, sillä tunteiden tulkinta tai edes se, että pystyn tunnistamaan tunteet on minulle vaikeaa.

Tästä tämä alkaa, minun omien ajatusteni selvittely