Eikö ikinä, eikö koskaan mun taakkani kevene.

Luulin päässeni pois myrskyn silmästä, mutta maailma keräsi vain voimiaan vetääkseen mua ihan vitun kovaa uuestaan turpaan. Monen räpiköidyn vuoden jälkeen istuin tänään psykiatrisen poliklinikan odotusaulassa. Kädet täristen, hioten, puutuen odotin kenelle joudun selittämään jälleen kerran tarinaani. Minua tuli hakemaan mukavan oloinen sairaanhoitaja. Hän vei miut huoneeseen missä odotti psykiatri. Pahoittelin ääni väristen, etten kättele koska olen kipeä. 

Psykiatri oli vähän jännä, ilmeisesti virolainen ihan niin ku miun psykiatrini oli Lahenkin polilla. Molemmat kyseli miulta kysymyksiä. Pysyin rauhallisena. Kunnes kysyttiin itsemurha ajatuksista. Kerroin, ettei miulla oo mitään suunnitelmaa millä veisin iteltäni hengen. Tarkensin vielä " se on vaa semmonen lohdullinen ajatus, että koska vaan voisin lopettaa kaiken. Iltasin yleensä pyydän, että jos joku tuola ylhäällä kuulee mua niin tahtoisin olla heräämättä aamulla" Murruin totaalisesti. Itkin pitkästä aikaa sillee, että joku muu kun Esa näki. Hieroin käsiäni yhteen ja sopersin tietäväni, että iskä on mua siellä jossain vastassa. Sanoin, että pääsisin kiipeemään iskän syliin kolmen vuoden jälkeen, että se olisi kaikista paras asia minkä juuri nyt voin kuvitella.

Psykiatri sanoi, etten voi ottaa Mirtatzapinia niin paljo kun nyt otan. Miun tuttu ja turvallinen lääkkeeni lasketaan pikku hiljaa 30 milligrammaan. Samalla alotetaan uusi lääke Sertralin joka pikku hiljaa nostetaan 150 milligrammaan päivässä. Todellisuus oli kamala, eihän miulle oo ennenkään laitettu mitään lääkettä noin paljoa? Luin Sertralinin sivuoireita huuli pyöreenä kotona. Lista oli lähes yhtä pitkä ku raamattu: unettomuutta, painajaisia, ruokahaluttomuutta, huonovointisuutta, oksentelua, uneliasuutta, maniaa, epätodellista oloa, liiallista onnellisuuden tunnetta, itsemurha ajatuksia, sydämen rytmihäiriöitä, pyörtymisiä, paniikkikohtauksia ja ties mitä muuta on luvassa uuden lääkkeen myötä. Sivuoireet tulevat ystäväkseni oletettavasti myös joka kerta kun annosta nostetaan. Se, että alkaako lääke toimimaan ikinä niin kun pitää ei kukaan tiedä. Se siltää samaa ainetta kuin Seronil, joka miulla ei toiminut. En tiedä mitä miun pitäs edes odottaa.

Miksi ihminen edes voi masentua? Miks ei masennus vois vaan kadota, ettei kenekään tarvisi siitä ikinä kärsiä? Mikä helvetti tätä maailmaa vaivaa kun on niin paljon ihmisiä joilla on aivan tajuttoman paha olla. Jos mä voisin, ottaisin kaikkien pahan olon, kantaisin sen kaiken pahan ja hajottavan mukanani hautaan, vaati se sitten itsemurhan taikka sen, että eläisin sen kaiken paskan kanssa vielä vuosituhannen eteenpäin. Teki sen silti, koska tiedän kuinka pahoin voi elämä syödä ihmsitä sisältäpäin jättäen jälkeensä vain tyhjän, tunnottoman ja robottimaisen ihmiskuoren.

Tahtoisin vain nukkahtaa ilman, että joudun heräämään aamulla. Ei millään ole mitään väliä. Ei miulla kai ole enää edes koulupaikkaa. Ei mitään, mitä voisin tältä maailmalta saada tai sille antaa. Oon alkanu miettimään hautajaisiani jo etukäteen, ettei kenekään tarvi arpoa sitten mimmoset mie olisin tahtonu.

Sitten kun aika on tahdon, että hautajaisissani soitetaan Heli Kajon  Jos mä kuolen nuorena sekä Stepan Lastenlaulu. Te rakkaat ihmiseni saatte itkeä jos siltä tuntuu. Koittakaa muistamaan ne hetket kun nauroin typerille jutuille tai mietin, miksi mansikan siemenet on sen ulkopuolella. Naurakaa miun tyhmille jutuilleni ja sille kun en uskaltanut koskaan hankkia ajokorttia. Tahdon, että paras ystäväni Saara pitää muistopuheen koska Saara tuntee miut melkee paremmin kun äiti. Tahdon, että Ronja saa syödä niin paljon karkkia ja herkkuja kun pienen prinsessani mahaan mahtuu. Haluan valkoisen arkun, niin halvan kuin vain löydätte. Tahdon arkkuani kantamaan enoni, veljeni sekä Esan. Kukkasien haluan olevan sinisiä ja vaalenapunaisia. Polttakoon vieraat niin paljon tupakkaa kuin kehkot kestää. Ystäväni ketkä tiesivät kuinka juhlin baarissa, juokaa itsenne konttauskuntoon. Menkää tanssimaan ja tanssikaa niin vajaasti kuin miekin tanssin. Muistakaa ne kerrat kun miut on pitäny kantaa kotiin ja ennen sitä pitänyt pakottaa juomaan jäävettä. Luottakaa siihen, että nään teidät. Ottakaa mukaan taskumatit ja juokaa oksennusrefleksiä uhmaten tequilaa. Minut siunatkoon haudan lepoon sama pappi joka minut on kastanut. Älkää olko liian surullisia. Elämäni oli vaikeaa, mutta nauroin vähintään yhtä paljon kun vuodatin kyyneliä. Rakastan kaikkia lähimmäisiäni ja lupaan lähtöni jälkeenkin olla teidän jokaisen elämässä tasavertaisesti. Te tunnet minut hyvin, olkoon siis hautajaiseni minun näköiset ei liian vakavat todellakaan. Tahdon mummon, äidin ja Kallen tietävän, että kerron iskälle teiltä terveisiä ja halaan iskää teidänkin puolestanne. Saaralle lupaan, että ylhäältä etsin eteesi helpomman reitin. Lupaan tehdä elämästi ylhäältä käsin niin helppoa kuin vain voin.

Ei elämän loppuminen ole aina itsestä kiinni, siksi halusin vähentää muiden pohtimista hautaamiseni suhteen.

Pelkoa ja ahdistustiloja

Mitä oikeen tapahtuu?

Ei näin voi käydä, ei enää.

Mie en halua tätä enää.

Kamala tunne kipuaa selkääni pitkin. Se on pukeutunut pörröiseen asuun, vaaleanpunaiseen, ettei se näyttäisi niin pelottavalta. Että ottaisin sen taas omakseni. Että se pääsisi pääni sisään mustaamaan mieleni ja kasvattamaan ajatuksia, jotka ruokkisivat sitä. Siinä se istuu taas. Katson oikean olkopääni yli ja voin nähdä sen. Masennus-rotta istuu siinä ja sivelee hännällään poskeani. Aivan kuin se hymyilisi. Se pitää suloisen surullista ääntä. Pientä kurinaa, hieman naksuttavaa ääntä. Se on ihana, suloisen tappava.

Ehkä se on ollut siinä koko ajan. Odottamassa oikeaa hetkeä. Sitä kohtaa kun olen heikko ja haluan sen taas. Hetkeä, jolloin se voi iskeä. Hetkeä, jolloin säälin sitä, otan sen syliini, paijaan ja silitän, sitten se voi ottaa ohjat taas minusta. Kiskoa ja riuhtoa, käyttää minua sätkynukkenaan.

Pöyhin hiuksiani, oletan, että se aivastaa, tulee allergiseksi ja lähtee pois. Masennus-rotta heilauttaa häntäänsä ja pujohtaa hiusteni seasta niskaa pitkin vasemmalle olkapäälle. Vedän hiukset sen eteen. En halua nähdä sitä. Se ei voi taas olla siinä. Pari päivää sitten tuli vuosi täyteen ilman lääkkeitä. En voi langeta, vajota senttiäkään. Jos vajoan vaaksanmitan verran, joudun kiipeään kolmen verran kohti valoa. On paha olla ja itkettää, mutta kyyneleet ei enää vaan tuu.

Rotta kuiskailee minulle, saan selvää sen piipityksestä. Kun hetken kuuntelen sitä, se huutaa minulle. Käskee satuttaa. Repii hiuksista kohti lattiaa, laittaa kärsimään, vaijentaa minut juuri silloin kun haluaisin eniten huutaa. Minä huudan,eikä kukaan kuule. Hienosti olen piilottanut tämän kaiken taas. Abloodeja, pyydän... Masennus on kuitenkin vaa opittua avuttomuutta. 

Olen vahva. Hetken vielä ainakin. En vaan voi mitään, tuo rotta on niin suloinen. Sen silmät ovat viattomat, mutta niihin hukkuu. En halua enää hukkua. Olen jo liian kauan pidättänyt hengitystä ja yrittänyt sukeltaa ja räpiköidä tässä mustassa tunteessa. Ei ole enää hengenpelastajaa tällä rannalla. Sekin perkele on ottanu lopputilin.

Jos vain saisin suuni auki.

Henri ymmärtäisi.

Tiedän sen.

Mutta pelottaa.

En halua satuttaa.

Muuta kuin itseäni.

Happy Birthday My Dear Blog !

Tänään (periaatteessa huomenna) miun rakas blogini täyttää vuoden! En oikee osaa hahmottaakkaa kuinka paljo miun oloa tän kirjottaminen on helpottanu. Kesti tosin pienoinen tovi, kunnes viiltely ja ylimääräset lääkkeet vaihtu kokonaa kirjottamisee. Kirjottamisesta oli muodostunu pikku hiljaa miulle ahdituksen helpottaja, paheet jäi pois.

Alkuperäinen "Elämän päätepysäkillä"-nimi vaihtui jokin aikaa sitten nykyiseksi (There Is Hope ♠) En enää nähny syytä synkistellä turhaan, joten vaihdoin nimen ja muutin ulkoasua.

Eli blogi on muuttunu ja samoin mie, yllätys,yllätys. Päätin aluksi, etten piilota mitään tekstejäni. En mitään. Toisin kävi, piilotin sen kaiken minkä halusin unohtaa. Hautasin ihmisuhdesotkut,ainakin suurimman osan luonnoksien sekaan.

Muistan kuinka suunnittelin kauna blogien alottamista. Osaisinko mie, uskaltaisinko, kehtaisinko, oisko pokkaa? Kyllä, kyllä, kyllä ja oi kyllä. Kevät on aina pahinta aikaa ja sen takia syttyi kipinä blogii. En oo ollu mitenkää kovinkaa aktiivinen omasta mielestäni, mut itselleni tavallaa tätä kirjotan vielkii, että luovuus pääsee jotenkii valloillee ja mieli pysyy virkeenä, sekä edelleen puran ajatuksiani ja ahistusta, jos sitä satunnaisesti pääsee sisääni kertymään.

Kauan pyöritin teksteissä menneitä asioita, synkkää ja ikävää massaa vyöryi kirjaimien muodossa tänne. Vertailin vuoden takasia tekstejä siihe mitä myöhemmät kantaa sisällään ja ero on syntyny. Positiivisempaan suuntaan mennään. Useimmiten kylläkin kun kirjotan se on deeppiä shittiä, mut ei voi minkään. Kun kirjottamisen halu syttyy, ni sormet tanssii rumbaa näppäimistöllä.

Kiitos lukijoille, kun ootte olemassa ja jaksatte lueskella näitä miun  raaputuksia :) 

tästä se kaikki alkoi...

...ja jotakuinkin tälläistä se on tänään.

Pieni muutos puutos on tapahtunu :3

Tänään minä olin minä.

Aloin jostain syystä miettimään yhtä hölmöä asiaa, mitä oon jo lapsenna miettiny. Vaikka sille tiiänkii vastauksen. Aloin miettimään ja pyörittämään päässäni niinkin omituista asiaa ku omaa nimeäni. Pienenä häpesin sitä aivan suunnattomasti. Se oli niin outo. Ruma. Semmonen töksähtävä ja tönkkö. Marikki? Ei se miun mielestä ollu ees nimi. En varmaan koskaan uskaltanu äitillekkää sanoo, että mun mielestä miun oma nimi on ihan hirvee.

Muistan ku olin vielä ala-asteella pienessä kyläkoulussa ja kesken koulupäivän ku olin menossa välkälle, otin takkiini naulakosta, jossa jokaisen oma paikka oli merkitty nimilapulla. Sitte joku nainen kyseli kaikilta kuka on Marikki. Ikinä ennen en ollu sitä naista nähny. Sitte ku se löysi mut se selitti, että se käy jossain joogassa mikä järjestetään siinä meidän koululla ja oli viime iltana laittanu takin mun naulakkoon ja alkanu miettimään mun nimeä. Se oli sen mielestä kaunis ja erityinen. Se nainen katto mua jotenkii oudon tuntevasti ja herkästi. Kaikki opettajat ja muut oppilaat ties, että oon ihan täysin rasavilli kakara, mut se nainen ties varmaanki myös millanen oon mut se hymyili mulle tosi nätisti. Sitte ennen ku se lähti, se kerto, että se on raskaana ensimmäisellä kuulla. Se kysy multa lupaa, saako se nimetä sen lapsen Marikiksi jos se vaan on tyttö. Olin tosi hämmentyny. Vielä lähtiessään se sano, että haluaa sen lapsesta tulee juuri sellanen ku mie oon.

Mun nimestäoon väännetty kaikenlaista, oon samalla Mauri, Maissi, Marnikki, Maikki, Marikka, Make, Martziaano, Rimanyrkki, Mauriitzio, Mari, Masi. Mutta ehdoton suosikka sen oikeen Marikin jälkee on Milli. En muista kuka sen keksi, mutta se on mun suosikki jostain syystä. Luulen kanssa, että nimellä on joku tarkotus, koska jostain ihmisestä näkee jo ulospäin mikä sen nimi on mahollisesti.

Mutta mie oon minä. Miun nimi on erillainen, harvinainen, outo, pitkä, vaikee, sitä saa muokattuu ja muovailtuu. Se on minä. Mietin kauan kuka mie oon, millanen mie oon, jos mie lakkaisin vaaa miettimästä ja oisin ihan rohkeesti Marikki.

Se suuri sana.

Oon huono tunneasioissa. En oikee osaa tuntee tai erottaa tunteita toisistaan vieläkään. Monesti oon miettiny osaanko oikeesti välittää, koska vihata en ainakaan osaa. Osaan kuunnella ku toinen puhuu siitä, että se välittää jostain, jos joku on vihanen, jos joku on surullinen, jos joku rakastaa. Mie kuulen ne sanat, ymmärrän ne. Luulin osaavani vaan samaistua suruun, että oisin edellee tunteeton ihan kokonaan. Se miten viime aikoina oon toiminu ja tehny viittaa vahvasti siihen, että oon tunteeton ja paha. Ihan kokonaan en tota rupee kieltämään. Häpeän tekojani, tavallaan. Pienissä määrin kyllä, mutta jos häpeäisin kokonaan ja todella syvästi kieltäisin iteltäni hyvän olon ja onnellisuuden. 

Aloin myös miettimään, onko onnellisuus tunnetilana ihmiselle outo ja vieras. Sellanen mitä on vaikee tuntee ja erottaa. Raja on niin häilyvä, ainakii miulla. Välillä pitää miettii oonko onnellinen vai en. Osaanko edelleenkään olla? Kyllä osaan. Siihen oon saanu varmuuden. Paskempi juttu vaan, että sitä varmuutta ja tunteita piti ettii muutaman mutkan kautta ja kolhia viattomia ihmisiä.

Joo tiiän, en oo viel ees nähny mun seittemättätoista kesää. Oon nuori ja tyhmä, mutten tunteeton. Oon käyny läpi vähä kaikenlaista. Mutta nyt oon oppinu sen, että pakosta ei voi rakastaa tai välittää. Ei vaikka haluais välittää jostain, sitä ei voi oppia. Sen pitää tulla suoraa sydämmestä, järjellä ei oo osaa eikä arpaa siihen.

Musta ei oo puhumaan rakkaudesta, koska ihmiset luulee, etten tiedä siitä yhtään mitään, ainakaan tän kaiken sekavuuden jälkeen. Mut tiedän siitä kuitenkii jotain. Rakkaus on sitä, että toisen ihmisen kipu tuntuu myös sussa itessäs, sitä, että tuntee ittesä hyväks jonkuu seurassa, pystyy olee omaittensä. Pelkää menettää, mutta silti uskaltaa välittää koko sydämmestää. Rakkaus on sellasta, että ei tarvii miettiä ymmärtääkö toinen ihan varmasti sun jokasen sanan, koska ei tarviikkaa ymmärtää, riittää se, että edes yrittää ymmärtää. Rakkautee kuulu se, että pystyy näkemään, hyväksymään ja elämään jonkuu ihmisen kaikkien puolien ja ominaisuuksien kanssa. Yksikään ihminen ei voi aina olla ilonen ja hymyillä. Jotkuu rypee välillä vähä syvemmässä surussa ja hymy on enemmän hukassa, mut jos välittää ja rakastaa ni kestää sen. Rakkaus on korjaava tunne. Se on ainut lääke, joka pystyy poistamaa arpia ja pitämää menneisyys haamut kaukana. Rakkaus on tavallaa pieni sana, mutta se pitää sisällään niin monta pientä asiaa, joilla on suuri merkitys. Rakkaus ja välittäminen on liimaa, joka pitää ihmisiä kasassa. Niin mie ainakii tän asian näkisin.

Hengitä välillä.

Kävelin tänään ihan normaalisti töistä kotiin. Joku tuntu oudolta. Mietin ja mietin, kunnes tajusin, että nään sulaa asfalttia. Lumi alkaa sulaa pois, kohta kuuluu lintujen laulua, auringon paisteetta, joka melkee kirvelee silmii. Se mitä pelkään, on kohta taas täällä- kevät.

Kevät on sarjassaan niitä asioita, joita pelkään vaan sen takia, että joskus on käyny jotain. Asia, joka tulee, joka pitää kohdata ja elää. Liikaa muistoja, pahaa oloa, liikaa kaikkea, mitä ei saisi ajatella, käydä läpi tai elää uudestaan. Kevään myötä tulee myös 5.4. Typerä päivämäärien pelko ei vain mene pois. Ainut asia mikä siihen liittyy on ikävä muisto. En oo osannu ku pelätä sitä päivää, vaikka se ei ees oo sama päivä. Tavallaan. Yks numero eroo, siltikään ei sama, mutta pelottaa. Sen pitäs olla ilonen päivä, sillä tavallaa saan elää sen, vaikka luulin ja suunnittelin toisin.

En anna itelleni tilaa unohtaa sitä. Vaikka yritän keksi keinoi ja ajatella muilla tavaoilla, ei se unohu. Jos en koskaan voi unohtaa? Jos en ees haluukkaa. Tai sitte mua vaan pelottaa, ettei kukaan  muu muista, vaikka se oliskii helpotus, tavallaa. Kaikki on niin ristiriitasta. Tiedän mitä ihmiset haluis mun ajattelevan siitä päivästä, ne haluu, että oon tässä. Kait aika moni on kiitolliin, että VR oli myöhässä. Niin oon miekii, mut ääääh. Silti tekee pahaa. 

Ehkä myös sen takii sattuu, koska tiiän kuinka pahasti oon mun rakkaita ja läheisii ihmisii satuttanu sinä päivään. Haluisin pyyhkii sen pois, koko kevät sais kadota johkuu. Olla tulematta ja olematta. Koska keväisin mulla on ollu aina kaikista pahin olla. Silloin kaikki on kaatunu niskaa. Mitä jos tänä vuonnakii tule paha olo? Vaikka tiiän, ettei se tulis niin paha, mut silti. Tää on se heikko kohta, se aika ku pitää hitucen pinnistellä. Ja ku kaikki viel yleensä tykkää keväästä, toisin ku minä. Kevät on niin blaah, turhaa. Eikö vois vaa tulla suoraa kesä? Silloin oli jo helpompi olla.

En voi ikuisesti elää menneisyyden vankina. Haluisin, että tänä vuonna pääsisin jo täst pelosta eroo, kaikki muuttus, kokonaa, vihdoinki. Ei mulla oo mitää hätää nyt, ei tosiaan. Kaikki on hyvin. Joskus mie vaa tavallaa unohan hengittää. Mut ku siinä vaiheessa jos tulee yksii huono päivä, ni pelästyn aivan helvetisti. Alan miettimää liikaa ja se on sitte siinä, oon jumissa päässäni. Ei tän pitäs olla tämmönen ongelma, mutta ku se vaan on. 

Kaikella on tarkotus. Sen oon oppinu nytte tässä lähiaikoina. Jos nyt ois myös tarkotus lopettaa pelkääminen. Voisko se olla niin? Koska jos ilon jakaa jonkuu kaa ni se kaksinkertaistuu, jos surun jakaa jonkuu kaa se puolittuuu ni jos pelon jakaa jonkuu kaa ni eiks se silloin laimena tai puolitu tai tuu aiheettomaks tai jotaa?

Ihmisii tulee ja menee.

Pikku hiljaa alkaa hahmottaa, et keneen voi tosissaan luottaa ja keneen ei. Paskan puhumista, selkään puukottajia ja muuten vaa jostain katkerii ihmisii. Asuntolaelämä ei aina oo unelmaa. Pikkasen ku mokaa ni joukko ihmisii käy henkisest kimppuu. Osaan hienostee tehä tilanteesta ku tilanteesta itelleni tukalan. Voi vittu. Mutta kaikella on aina kääntöpuolesa. 

Samalla ku tajusin, että pariin ihmiseen ei voi enää luottaa, yks yllättävä ihminen todisti mulle, että se ei haluu ku auttaa mua ja olla tukena. Se persoona, ketä pidin ihan hölmönä, semmosena kenen kaa voi aina apinoida ja muuten vaa päristä, olikii huolehtiva persoona. Vahingossa avasin suuni siitä, millasta miun elämä on ennen ollu, tällä kertaa se kannatti. Yksi veli lisää. On niin outoo, ku joku haluu olla tukena ja auttaa ilman mitää kusetuksen makuu. 

Torstai iltana mulla keitti ihan kunnolla. Pari pientä sanaa voi sattuu aivan vitustee. Oisin hajonnu Monninkylää, mut Fliinus vei mut pois sielt. Sain vaan puhuu, purkaa koko sydämmeni, Flinkki kuunteli ja yritti auttaa. Ei se paljoo osannu takas sanoo. Ainakaa silloin, mut aamulla soi puhelin. "jäin miettii sitä mitä puhuit.." Mua oli oikeesti kuunneltu. Ja sain kuulla ne sanat mistä ystävän tunnistaa "kai sä näät sen, että mä yritän ymmärtää sua, eikä se loppujen lopuks oo kovin vaikeeta" Olin sanaton.

Nyt tiiän kenee voi luottaa ja kenelle kannattaa vaa olla mukava, eikä mitään muuta.

Mulla on monta hyvää ystävää, veljiä ja ihana oma rakas, joka saa miut tuntee itteni arvokkaaks. Kohta alkaa työssäoppimiinkii ja pääsen pariks kuukaudeks pois Monninkylästä. Elämä jatkuu vaikka välillä tuleekii sukellettuu epätoivoon.

ei vain sanoja.

pysytään tässä hetki hiljaa.

hukutaan ikuisuuteen.

ei mitään tarvetta juosta ajan kanssa kilpaa.

pidä musta kiinni, muuten nousee kokonaan ilmaan.

saat oloni niin keveäksi.

sua saan syytän mun hymystä.

äänettömästi pyydän,

"älä mun anna enää mitata henkisen mereni syvyyttä"
saanhan olla paikallani, juuri tässä,
ilman kiirettä ja vaatimuksia olla jotain muuta.
tiukennan otettani pikku hiljaa.
vedät mua puolees.
oon altis sulle, sun kiltteydelle.
löysin roskan seasta helmen.

Sinä, minä vai me...

Ei tarpeeksi kaunis

tai laiha.

Ei syviä vangitsevia, sinisiä silmiä.

Ei virheetöntä ihoa tai täydellistä hymyä.

Ei pitkiä, tummia suklaisia hiuksia,

jotka olisivat aina nätisti.

Ei naurua, joka on kuin kauneinta sävelmää.

Ei tunteita, joita osaisi täysin tulkita.

Ei mitään tarpeeksi.

Ei koskaan tarpeeksi.

Tätä olen minä.

En ole tarpeeksi jotain Sinulle.

Luulin, että olisin.

Toivoin, uskoin, luotin siihen.

Turhaan.

Nyt pelkään.

Lupasit, ettet satuta.

Etten joudu yhtään kyyneltä takiasi vuodattamaan.

Uskoin sen.

Ja nyt joudun pettymään.

Sattuu.

Ahdistaa.

Tukahdun, kuin liekki ilman happea.

Pienen, katoan pois.

Pois sinun elämästäsi.

Siltä nyt tuntuu.

Korjaantuuhan tämä?

Haluatko edes saada meitä ehjäksi...

Voisin sanoa, että se on minulle

aivan sama.

Mutta kun se ei ole.

Kaikki olikii jo niin hyvin hetken.

Ois vaan pitäny muistaa,

 että miulla ei oo varaa olla onnellinen. 

Ainakaa jonkuu toisen kanssa.

Tähän on nyt tultu.

Tälläkin hetkellä tappelen itteeni vastaa.

Älä tee siitä.

Aamulla kaduttaa.

Veitsi ei ole ystävä.

On vaikeeta olla vahva, ku tärkein ihminen ei tue.

Sitä en voi vaatii.

Se ei oo mikää velvollisuus.

Nyt oon yksin.

Vaikka siltä on tuntunukkii jo jonkuu aikaa.

Tunteellinen hölmö, ilman kykyä ajatella selvästi.

Miks pitää toistaa aina samat virheet? Eikö voi kerrasta oppia. Häpeä, pettymys ja viha itteeni kohtaa. Miks oon niin vitun tyhmä, aina pitää alkaa koheltaa. Keskiviikko oli jännä päivä, kaks vai kolme pannullista mustaa kahvia ja keskustelua kaikesta maan ja taivaan väliltä. Päällimmäisenä jäi mieleen se, että olisiko miun helpompi elää jos tappaisin vaan kaikki tunteet uudestaa. Pystyin siihe ennen miks ei pystyis nyttekii. Se näyttää tekevän elämästä paljo helpompaa. Kiinnyn liikaa ihmisii ja tunteet tulee jotenkii liian voimakkaina, jään niiden alle. En pysty ymmärtää itteeni. En saa otetta siitä mitä tunnen ja meen sekasin, satutan muita ihmisiä. Etenkii jos oon tekemisissä semmosen ihmisen kaa ketä en haluis ikinä satuttaa, sellasen joka ei oikee itekkää osaa puhuu tunteista, semmosen joka vaikuttaa sisältä tosi herkältä... Miks... En pysty ees pyytämään anteeks ku en tiiä onko anteeks pyydettävää. Tai anteeksi ei voi varmaa pyytää turhaan, mutta pelkään etteä miut ymmärretää väärin. Nyt ois TVT:n tunti, yks miun lemppari aineist, mut pakko selvittää sitä, mitä mahdollisesti pääni sisäl tapahtuu. Jos vaan tapan tunteen, sellaset liian vahvat tunteet, se olis varmaan helpompaa elää ilman tunteita. Vai katoaisko siinä samalla kaikki sisältö elämästä? Olisinko omaitteni enää sen jälkee, vai pitääkö miun olla just tällänen, liian tunteellinen hölmö, joka onnistuu aina koheltaa ja vetää perseellee kaiken. En tiiä, tietäskö joku muu... Jos miun pitää olla tällänen ni pystyykö kukaa muu hyväksyy mua tällee. 

Hukun tähän.

 Häviin.

 Katoon pois.

 Vähäks aikaa. 

 Tuun takasin ihan kohta, 

mut millanen oon sitte.

Sanat ovat turhia, ajatukset tyhjiä.

Enää en hiivi ja hidastele.

Uskallan oikeasti elää.

Osaan ja rohkenen lentää.

Ja tiedän, että en saa lentää karkuun.

Paikkani on tässä.

Tiedän silti, vieläkin mihin mennä kun aika koittaa. 

Enää ei ole kiire.

Oikeastaan, en edes halua lentää pois.

Haluan oppia ja ajatella.

s3KaVan ulkokuoren alta voit löytää mieleni Tonavan.

Se virtaa kovemmin joka hetki.

Sanoissani ei ole mitään järkeä.

Niinhän moni todennäköisesti luulee.

Laittaisitte sanani oikeaan järjestykseen.

Itse en osaa.

Ajattelen.

Tuokin lienee yllätys.

Ajattelen paljon.

Tuota et varmaan usko.

Jos ajatteleminen maksaisi,

minulla ei olisi varaa muuhun.

Sormeni halusivat tanssia rumbaa näppäimistöllä.

Hiljaisuus huutaa, mutta minun mieleni kuiskaa.

Tyhjyyttä on täyttämässä vain valo.

Valokaan itsessään ei ole mitään. 

Ei mitään ilman varjoa.

Ei mitään ilman värejä.

Varjoa et halua nähdä, se on liian synkkä.

Haluat vain nähdä sen joka varjon on synnyttänyt.

Kaksi askelta. 

Yksi niistä on tyhjä.

ja toisella ei ole muuten vaan mitään väliä. 

Silti ne astun, vaikka en pääse eteenpäin kuin mielessäni.

Se riittää minulle.

Nyt vain haluan olla paikallani.

Tässä on hyvä.

Ei mitään ylimääräistä.

Vain minä ja ikuisuus.

Lämpö.

Kuiskaus.

Sinun äänesi.

Ja minusta tuntuu, että minä vain voin ymmärtää sanasi.

Oloni on erityinen.

Vaikka sille ei ole mitään syytä.

Olen vain palikka.

Joku ohjaa minua, vaikka en aina haluaisi niin.

Minulla on oma tahto, 

joskus se vain tukahtuu muiden ihmisten toiveiden alle.

Mitä ikinä eteeni tuleekaan kestän sen, valoisalla mielellä läpi polkujen pimeiden..

En oo koskaa vihannu maanantaita, toisin ku muut. Miulle maanantai on uusi alku. Uus viikko alkaa ja voi taas tehä asioita toisin oppii virheistään tai ainakii yrittää oppia. Aamu ei alkanu kyl hireen hyvin, ei tosiaan. En vois sanoo, että oisin noussu väärällä jalalla sängyst ylös, sillä tiputtauduin todetakseni sen, että olisin tosiaan hereillä. Raahauduin suihkua kohti, laitoin hoitoaineen ennen shampoota ja shampoon hieroin vartalooni. Vitun hienoa... Anteeksi kielenkäyttöni, mutta se ei tosiaan ollu miun aamu. Meillä olis ollu luokkakuva, mut päätin olla osallistumatta. Hiukset värjäämättä ja leikkaamatta, näytin koomasta heränneeltä, iso finni naamas. Ei kiitos kuvia tällä naamalla, lisäks olo oli kamala, kurkkuun sattu, ja nenä valu pahemmin ku Niagaran putous. Laitoin ryhmänohjaajalle viestin, että tulisin vasta toiselle tunnille kouluun, kun totesin, että olin koulukunnossa. Vielä matkahuolto ja POMO-talo välillä onnistuin failaamaa. Ostin Ärrältä kurkkupastillirasin ja en tietenkää saanu sitä auki. En tiiä miten se on mahollista mut ku mikää ei onnistu ni silloin mikään ei onnistu. Kävelin vähä matkaa, huusin ja melkein itkin ku se saatana muoviräpellys ei lähteny. Vaihoin kadun puolta ja FilmTownin kohalla mua tuli vastaa joku pukumies. Pyysin anteeks ja kysyin voisko se auttaa mua. Mies luuli, et halusin siltä rahaa ja selitti, ettei sillä oo yhtään kolikoita. Nenää niiskuttaen ja ääni kähisten selitin, että en saa sitä kirottuu rasiaa auki, samalla heilutin rasiaa. Mies nauro mulle päin naamaa samal ku se avas sitä rasiaa miulle. Ei se mitenkää pahasti nauranu, mut viel kääntyessää kulmaan taakse se katto olkasa yli ja nauro lisää. En jaksanu ottaa itteeni tommosest, kävelin vaa koulua kohti.

Koulus kaikki meni hyvin. Täydellisesti, mua ei oo kertaakaan ahdistanu koulussa, ainakaa silloin ku Osku on ollu paikalla. En osaa selittää miten tai miksi, mut siitä ihmisestä on tullu turvallinen, sellanen ahdistuksen ja pahan olon karkottaja. Nauroin ja kaikki oli hyvin. Hauskaa niin ku aina, mitään muuta ei voi olettaa ku HOTT A 12 on vauhdissa ! Sellanen perus pärinäpäivä, vaikka meijän ikävä matikanmaikka Hiekka tunkikii keittiö tunneille mukaa :c  Syötii yhes HOTT apinoiden kaa, ei siin ollu kaikkii, mut kaikki parhaat ♥ En oo vielkää tottunu et koulus saa niin hyvää ruokaa, jotaa kebabjuttuu, se jopa maistu ihan kebulta. Ja spotattii viel ruokajonos, et lisäpöydäl oli taas ylimääräsii. Eli ylijääneit herkkui pullii, leivoksii, kakkui, kuppikakkui ja sen sellasii. Maanantaina pöydältä sai poimii mukaasa muummoassa kuppikakkuja ja juustokakkuu. OM NOM NOM NOM NOOOM ! ♥

Koulusta kävelin Janitan ja Oskun kaa keskustaa. Janita meni Rilloo kahville ja Osku jäi viel miun seuraks venaa bösää. Nousin bussii ja samalla ku Osku katos näkyvist, tuli tyhjä olo. Olin varma, ettei se päivä tulis jatkuu enää niin hyvin. Havahduin siihen, et miun puhelin soi. Vastasin ja kuulin vihasen äänen. Tiedän virheeni, myönnän sen ja yritän oppii. Loppu matkan puhuin puhelimes, tai no kuuntelin ku miulle puhuttii. En ollu itkeny pitkää aikaa, mut näin sen kuinka bussikuski katto peilin kautta miten kyyneleet nuoli miun poskii. Yritin selittää, puollustella itteeni puhelimes, mut turhaa. Miulla ei oo mitään lieventävää asianhaaraa mitä voisin käyttää alibina miun paskamaiselle käytökselle. Ei mitään. Ite oon mokannu. En tiiä voinko enää paikkaa tätä kaikkee, mut samoja virheitä tuskin tuun tekee enää. Ainakii toivon nii. Kantapään kautta kai mie vaa opin. Vittu... Jos sallitte ilmaisun. 

Kävelin asuntolalle puhelin korvallani. Istuin rappusille ja kuuntelin nuhtelun loppuu. Istuin viel hetken paikallani. Päätin raahata itteni sisälle, yritin juosta äänettömästi käytävässä. Revin huoneeni oven auki ja tipuin lattialle. Itkin niin helvetisti ku vaa pystyin. Hakkasin kättäni kovaa lattiaavasten. Kuulin ku joku avas oven käytävää, sitte askelia, koputuksen ja sitte makasin jo Satun sylissä ja vaan itkin. Yritin kai selittää jotaa. Satu kuunteli ja autto parhaasa mukaan. Sitte kiipesin sänkyy, tarkotuksena oli nukkuu paha olo pois. Otin kuitenkii kynän ja paperii esille ja kirjotin sokeita ajatuksiani ylös...

 "kaikki oli liian hyvin. onnelisuus ei koskaa kestä kauaa, ainakaa miun kohal. kai onnee ja iloo on maailmas aina rajallinen määrä, se varmaan kiertää ihmiselt ihmiselle. oon kai jotenkii allerginen sille, se juoksee mua karkuu tai sitten sitä ei pysty vangitsemaan häkkilinnuks ja kantamaa mukanaa. tai sitte mie en osaa olla onnellinen. hetkes kaikki hajos palasiks, niist palasist pitäs jaksaa koota jotaa kaunista taas, mut mitä jos oon kyllästyny jo kasaamisee ja kauniisee? tai haluun elämältä enemmän, mitä jos en oikeesti haluu elämää ollenkaa. jos tää kaikki paska alkaa alusta, jos tän tarkotus on hajottaa miut. jos kaiken pitää loppuu kokonaa, jos se oli vaa paskaa sattumaa et juna oli myöhäs. jos en saakkaa miun virheit anteeks ennen ku lakkaan olemasta olemassa. On vaikeeta olla vahva ku seinät kaatuu päälle. anteeks."


Heräsin vähän ennen seittemää illalla. Menin vessaa ja pyyhin mustat kyynelten piirtojäljet pois poskiltani, harjasin hiukset ja kiskoin päälleni ison hupparin, sitten suuntasin olkkarii ihmisten keskelle. Katottii Unborn. HYI !!! Eka en panikoinnu, koska olin niin väsyny henkisesti. Aloin pikkuhiljaa heräämää taas eroo. Pelkäsin, huusin ja rutistin Jeren käden tunnottomaks. Aloin palaamaa tähän maailmaan. 

Yöllä kuitenkii maailma pysähty uudestaa. Siitä kirjotan lisää ku saan ajatuksen selväks.

 

Neljä vuotta elämästäni tungettuna kahteentoista ruutuvihkoon

Kirjoittaminen, se on kasvanut osaksi minua. Ollessani ala-asteella vihasin kirjoittamista yli kaiken, se oli mielestäni turhaa. En myöskään pitänyt lukemisesta, tai äidinkielestä ylipäätään. Siinä vaiheessa kun en saanut enää omista ajatuksistani kiinni aloin kirjoittaa vähäisimmätkin ajatuksen rippeet ylös. Kirjoittamisesta tuli tapa selvittää mieltäni. Neljän vuoden ajalta on syntyny ylitse 12 ruutuvihollista tekstiä. Niistä tosin on jäljellä ainostaan neljä, sillä halusin paeta ahdistusta hävittämällä menneisyyttäni. Jos nyt saisin päättää, en olisi polttanut yhtäkään vihoistani.

 Elämä tuntui järkevämmältä, ikään kuin siinä olisi ollut sisältö, kun kirjoitin päivistäni ja ajatuksistani, oikeastaan kirjoitin kaikesta. Aina kun olin saanut tekstin valmiiksi se ei tuntunut olevan hyvä. Ihailin muiden kirjoittamia runoja ja mietelmiä. Vasta myöhemmin, kun palasin vanhojen tekstieni ääreen ymmärsin, että ehkä itsekkin osaan kirjoittaa kuvailevasti. Sydämeni pysähtyi kun yllätin sairaalakoulun äidinkielenopettajan lukemasta kirjoitelmaani. Tehtäväni oli ollut kirjoittaa itsestäni, siitä kuka olen. Sivutin koko tehtävänannon, sillä en tiennyt kuka olen. Kirjoitin vain jotain, sen mitä mieleeni tuli kun ajattelin itseäni ja elämääni. Opettaja alleviivaili kohti, vieläkin lujempaa ja vertasi minua Aila Meriluotoon.

Useimmat ihmiset eivät usko minun osaavat kirjoittaa, en oikein osaa sanoa, että mistä tuo ennakkoluulo on kehittynyt. Siitäkö, että olen hieman äänekäs ja teen jotain ajattelmatta etukäteen. Vaiko siitä, että annan usein sellaisne vaikutelman, että en osaa ajatella ollenkaa.

Luulivat ihmiset mitä tahansa, tiedän itse mihin pystyn kun saan eteeni kynän ja paperia tai tietokoneen näppäimistön. Ne ovat apuvälineeni kun päästän mielikuvitukseni sekä ajatukseni irti siitä pannasta missä pidän niitä aivan liikaa. 

 

Yöllinen pohdintatuokio

Jalassani rikkinäinen lasikenkä, 

mutta tämän sadun Tuhkimo ei ole niin viaton.

Sielussa haavoja, mielessä tahroja, menneisyydessä haamuja.

Tekoja, vailla ymmärrystä, ajatuksia ilman järkeä.

Tuskaa, vaikka se oli oikeasti aiheetonta.

Jos olisin ollut vahvempi, katsonu läpi sormien,

antanu anteeksi ja kävellyt pois hymyillen,

en olisi nyt sama ihminen.

Olisin se Tuhkimo.

Sellainen, kun muut tahtovat.

Kaunis, virheetön, ajaton,

hentoinen, puhdas, satuolento,

jolla voimavara loputon.

 Aina valmis muita miellyttämään,

tietyt kriteerit täyttämään.

Olisin tyhjä kuori, tekemällä tehty.

Se kai olisi täydellisyyden hinta, menettää itsensä.

Nyt riisun lasikenkäni.

Mielummin kävelen paljain jaloin polkuni,

kuin muutun täydelliseksi Tuhkimoksi

ja samalla menetän itseni.

" laitoin masennus-rottani häkkiin ja heitin sen Itämereen"

Ihan outo olo. Kaikki loppuu aikanaan ja nyt ois mun peruskoulu-urakka takanapäin. Tuntuu, et oon selvinny jostaa, yks elämänvaihe on ohi. Uskomatonta, mutta samalla tosi haikeeta. Kaikki se tuttu ja turvallinen, ne kaikki ihmiset jotka tietää mun tarinan jää nyt vaan pois. Tai siis, mie meen pois. Jos menee niin ku suunnittelin ni kesällä on edessä muutto Porvooseen tai Tampereelle. Tänään vasta tajusin kuinka yhtenäinen ryhmä tän vuoden ysit oikeastaan oli. Ne ihmiset, jotka oli ennen mulle tosi ilkeitä, hyväksyy miut nytten, joten tavallaan pelottaa ku joudun alottaa alusta. Toisaalta odotan sitä enemmän ku mitään muuta. Haluun herätä eloon uudestaa, pyyhkiä kaiken menneen pois, koska ihmisellä on ennakkoluuloja musta, tiiän sen. Haluun löytää oman itseni uudestaa, rakentaa elämäni uusiks, oikeesti elää.

Oon onnellinen. Odotan koulun loppumista, myös sen takia, et mun lääkitys puretaan kesätöiden jälkeen. Tavallaan sekin pelottaa. Lääkkeet oli mulle pelastusrengas. Uskoin, et ne pitää mut pinnalla ja kasassa, mut ne rajotti mun elämää tosi paljo. Ja niinä päivänä ku olin onnellinen ja ilonen ja kaikki oli hyvin, jouduin silti illalla viimestää taas heräämää siihe todellisuuteen, et nielin taas mielialapillerini. Pelottaa, et tuunko selviimää ilman lääkkeitä. Tuleeko jokasesta päivästä taas taistelu. Noh, onhan mulla kesä aikaa, tai siis mun aivoilla aikaa totutella siihen, et välittäjäaineita ei tuukkaan niin paljoo.

Nyt voin myös ylpeänä sanoa, että olen saanut jotain aikaan. Päättötyö kirjani on valmis. Se ei ole mikään pitkä kirja, mutta asiat on sanottu suoraa, eikä lukijna tarvitse miettiä mitä sanoillani tarkoitan. Tässä pienen pieni pätkä kirjastani:

 " Ennen masennus oli ruma karvainen rotta, jolla oli ohjauskeskus pääni sisällä. Sillä oli vipuja ja nappuloita, millä se ohjaili minua. Se halusi saavuttaa jotain minun kauttani, sillä masennus itsessään ei ole mitään. Sen pitää hallita jotain aineellista. Minä laitoin masennus-rottani häkkiin ja heitin sen Itämereen. Masentakoon siellä sitten vaikka lohia tai hylkeitä."

Paine kasvaa ja minä taistelen uupumista vastaan

Kaikki alkaa kasaantua. Päättötyön tekeminen alkaisi oikeasti vasta vähän päälle viikon päästä, mutta minun pitää tehdä se samalla kun luen viimeisiin kokeisiin ja yritän pitää itseni kasassa. Tekstiä pitäisi syntyä ainakin neljäkymmentä sivua, mutta se tuntuu liian vähältä. Vaadin itseltäni liikaa, on pakko saavuttaa jotain, että voin olla tyytyväinen. Asetan tavoitteet, mutta aina liian korkealle, en voi olla tyytyväinen siihen mihin pystyisin, vaan minulla on pakottava tarve ylittää itseni. Vaadinko liikaa jos haluan täydellisyyden? Kyllä minä vaadin, koska täydellisyyttä en saa kun en voi olla tyytyväinen mihinkään. Miksi en vain tyydy siihen mitä saavutan ? 

Jos selviän päättötyö kirjani kirjoittamisesta, kokeista ja kaikesta loppuhössötyksestä samalla voin ehkä jopa melkein olla tyytyväinen itseeni. Pelkään kuitenkin, että virta loppuu kesken ja sitä ei saisi missään nimessä tapahtua nyt. Ongelma on se, että kun minulla on hyvä olla, unohdan sen, että olen vasta parantumassa. Se on kirosana minulle. Olo tuntuu terveeltä, pystyn ajatteleman positiivisesti, mutta pienikin asia voi vetää minut pohjaan taas.


Olen pikku hiljaa alkanut tottua itseeni, olen oppinut elämään itseni kanssa. Kuulostaa ehkä oudolta, mutta sekin minun on pitänyt ja pitää edelleenkin opetella. Pidin niin kauan itseäni arvottomana ja uskoin vahvasti siihen, että elämäni tulee päättymään. Olin valmistautunut siihen, että minä vain lakkaan olemasta, katoan pois. En enää pitänyt itseäni ihmisenä, olin vain jotain mikä piti hävittää tästä maailmasta. Vieläkin minusta tuntuu, että jokainen hetki minkä elän on väärin, sitä ei saisi tapahtua, en saisi elää, en halunnut elää. Suunnittelin kaiken niin ettei minun enää pitäisi olla tässä. Harva pystyy samaistumaan tähän tunteeseen, mutta kaikki varmasti tietävät miltä tuntuu kun joku tapahtuma tai juttu peruuntuu mitä on odottanut todella kauan, sitä voisi verrata siihen miltä tämä kaikki minusta tuntuu.

Nämä siivet mua kannattelee

Kaikki mikä liittyy menneisyyteeni tulee taas pintaa. Ennen yrtin pakoilla sitä niin paljon kun vaa pystyin, mutta sitten tajusin ettei se auta mitään. Se on pelkoa, sellasta turhaa pelkoa. Mikään ei katoa pois vaikka kuinka kieltäsin sen itseltäni, en voi unohtaa, se ei poista mitään mitä olen tehnyt. Parantumiseni on alkanut, mutta se ei voi jatkua jos en käsittele niitä asioita mitkä ajoivat minut siihen nurkkaa, josta luulin pääseväni pois vaan huijaamalla. Nyt kun kerran käyn tämän kaiken läpi, ajattelen kunnolla, etsin tarkoituksia sekä vastauksi ja kirjoitan ne ylös, minun ei enää tarvitse miettiä niitä, voin vain lukea sen kaiken mitä olen kirjoittanut.

Toisaalta on pelottavaa sulkeltaa pahaan oloon, vaikka tiedän, että pääsen pinnale enkä huku siihen. Olen vahva... Tai no, en oikein tiedä, mutta jos hoen sitä tarpeeksi kauan itselleni niin ehkä jonain päivänä uskon siihen, ainakin haluaisin. Joskus en vaikea ymmärtää, että olen vielä tässä. Se ei tunnu oikealta, mutta tulen oppimaan, että se on oikein. Se on oikein, koska se tuntuu hyvältä. 

Uskon siihen, että nämä siivet mua kannattelee.

Rakensin ne itse pelosta, pahasta olosta ja vihasta.

Vahvoja tunteita, siksi siivet tulee kestämään.

Muokkasin kaikki ne pahat tunteet hyviksi, nyt minä ohjaan niitä,eivätkä ne minua.

Tarvitsen siivet ettei minun tarvitsisi kävellä.

Se on ehkä merkki laiskuudesta, mutta en osaa elää jalat maassa.

En sen takia, että haluisin olla enkeli.

Ei ole aikani vielä.

Sitäpaitsi enkelit ovat kauniita, minä en osaa olla.

Osaan vain olla tälläinen kuin olen.

En jaksa opetella olemaan mitenkään muuten.

Minulla on siivet.

Sellaiset, jotka saa kun tarpeeksi uskoo.

Sellaiset, jotka saa kun tarpeeksi toivoo.

Sellaiset, jotka saa kun tarpeeksi itkee.

Niitä kukaan ei koskaan voi minulta viedä pois.