Eikö ikinä, eikö koskaan mun taakkani kevene.

Luulin päässeni pois myrskyn silmästä, mutta maailma keräsi vain voimiaan vetääkseen mua ihan vitun kovaa uuestaan turpaan. Monen räpiköidyn vuoden jälkeen istuin tänään psykiatrisen poliklinikan odotusaulassa. Kädet täristen, hioten, puutuen odotin kenelle joudun selittämään jälleen kerran tarinaani. Minua tuli hakemaan mukavan oloinen sairaanhoitaja. Hän vei miut huoneeseen missä odotti psykiatri. Pahoittelin ääni väristen, etten kättele koska olen kipeä. 

Psykiatri oli vähän jännä, ilmeisesti virolainen ihan niin ku miun psykiatrini oli Lahenkin polilla. Molemmat kyseli miulta kysymyksiä. Pysyin rauhallisena. Kunnes kysyttiin itsemurha ajatuksista. Kerroin, ettei miulla oo mitään suunnitelmaa millä veisin iteltäni hengen. Tarkensin vielä " se on vaa semmonen lohdullinen ajatus, että koska vaan voisin lopettaa kaiken. Iltasin yleensä pyydän, että jos joku tuola ylhäällä kuulee mua niin tahtoisin olla heräämättä aamulla" Murruin totaalisesti. Itkin pitkästä aikaa sillee, että joku muu kun Esa näki. Hieroin käsiäni yhteen ja sopersin tietäväni, että iskä on mua siellä jossain vastassa. Sanoin, että pääsisin kiipeemään iskän syliin kolmen vuoden jälkeen, että se olisi kaikista paras asia minkä juuri nyt voin kuvitella.

Psykiatri sanoi, etten voi ottaa Mirtatzapinia niin paljo kun nyt otan. Miun tuttu ja turvallinen lääkkeeni lasketaan pikku hiljaa 30 milligrammaan. Samalla alotetaan uusi lääke Sertralin joka pikku hiljaa nostetaan 150 milligrammaan päivässä. Todellisuus oli kamala, eihän miulle oo ennenkään laitettu mitään lääkettä noin paljoa? Luin Sertralinin sivuoireita huuli pyöreenä kotona. Lista oli lähes yhtä pitkä ku raamattu: unettomuutta, painajaisia, ruokahaluttomuutta, huonovointisuutta, oksentelua, uneliasuutta, maniaa, epätodellista oloa, liiallista onnellisuuden tunnetta, itsemurha ajatuksia, sydämen rytmihäiriöitä, pyörtymisiä, paniikkikohtauksia ja ties mitä muuta on luvassa uuden lääkkeen myötä. Sivuoireet tulevat ystäväkseni oletettavasti myös joka kerta kun annosta nostetaan. Se, että alkaako lääke toimimaan ikinä niin kun pitää ei kukaan tiedä. Se siltää samaa ainetta kuin Seronil, joka miulla ei toiminut. En tiedä mitä miun pitäs edes odottaa.

Miksi ihminen edes voi masentua? Miks ei masennus vois vaan kadota, ettei kenekään tarvisi siitä ikinä kärsiä? Mikä helvetti tätä maailmaa vaivaa kun on niin paljon ihmisiä joilla on aivan tajuttoman paha olla. Jos mä voisin, ottaisin kaikkien pahan olon, kantaisin sen kaiken pahan ja hajottavan mukanani hautaan, vaati se sitten itsemurhan taikka sen, että eläisin sen kaiken paskan kanssa vielä vuosituhannen eteenpäin. Teki sen silti, koska tiedän kuinka pahoin voi elämä syödä ihmsitä sisältäpäin jättäen jälkeensä vain tyhjän, tunnottoman ja robottimaisen ihmiskuoren.

Tahtoisin vain nukkahtaa ilman, että joudun heräämään aamulla. Ei millään ole mitään väliä. Ei miulla kai ole enää edes koulupaikkaa. Ei mitään, mitä voisin tältä maailmalta saada tai sille antaa. Oon alkanu miettimään hautajaisiani jo etukäteen, ettei kenekään tarvi arpoa sitten mimmoset mie olisin tahtonu.

Sitten kun aika on tahdon, että hautajaisissani soitetaan Heli Kajon  Jos mä kuolen nuorena sekä Stepan Lastenlaulu. Te rakkaat ihmiseni saatte itkeä jos siltä tuntuu. Koittakaa muistamaan ne hetket kun nauroin typerille jutuille tai mietin, miksi mansikan siemenet on sen ulkopuolella. Naurakaa miun tyhmille jutuilleni ja sille kun en uskaltanut koskaan hankkia ajokorttia. Tahdon, että paras ystäväni Saara pitää muistopuheen koska Saara tuntee miut melkee paremmin kun äiti. Tahdon, että Ronja saa syödä niin paljon karkkia ja herkkuja kun pienen prinsessani mahaan mahtuu. Haluan valkoisen arkun, niin halvan kuin vain löydätte. Tahdon arkkuani kantamaan enoni, veljeni sekä Esan. Kukkasien haluan olevan sinisiä ja vaalenapunaisia. Polttakoon vieraat niin paljon tupakkaa kuin kehkot kestää. Ystäväni ketkä tiesivät kuinka juhlin baarissa, juokaa itsenne konttauskuntoon. Menkää tanssimaan ja tanssikaa niin vajaasti kuin miekin tanssin. Muistakaa ne kerrat kun miut on pitäny kantaa kotiin ja ennen sitä pitänyt pakottaa juomaan jäävettä. Luottakaa siihen, että nään teidät. Ottakaa mukaan taskumatit ja juokaa oksennusrefleksiä uhmaten tequilaa. Minut siunatkoon haudan lepoon sama pappi joka minut on kastanut. Älkää olko liian surullisia. Elämäni oli vaikeaa, mutta nauroin vähintään yhtä paljon kun vuodatin kyyneliä. Rakastan kaikkia lähimmäisiäni ja lupaan lähtöni jälkeenkin olla teidän jokaisen elämässä tasavertaisesti. Te tunnet minut hyvin, olkoon siis hautajaiseni minun näköiset ei liian vakavat todellakaan. Tahdon mummon, äidin ja Kallen tietävän, että kerron iskälle teiltä terveisiä ja halaan iskää teidänkin puolestanne. Saaralle lupaan, että ylhäältä etsin eteesi helpomman reitin. Lupaan tehdä elämästi ylhäältä käsin niin helppoa kuin vain voin.

Ei elämän loppuminen ole aina itsestä kiinni, siksi halusin vähentää muiden pohtimista hautaamiseni suhteen.

Tyhjyys.

Tässä mie yksin nökötän. Sohvalla, pidellen ihan liian iso läppärii sylissä, josta on lähteny yks näppäin irti. Henrin mielestä tää on ihan kamala ja hidas vekotin, mie tykkään tästä. Tää lämmittää ja suhisee sillee, ettei oo yksinäinen olo. Mutta pelkoa ei vie täkää rakkine pois. Tää tuttu, mut kuitenkii tosi vierras vanha talo saa miut itkemää äitiä. En tiiä miks, mutta en pelkää olla missää niin paljo ku täälä. Yksin. Ei Henrin kaa pelota niin paljoo, mutta kuitenkii vähäsen.

Siinä vaiheessa ku Henri astuu ovesta ulos jään nököttämään juuri siihe kohtaa missä oon. En liiku, en uskalla. Viimeks nökötin sohvan oikean puolimmaisessa nurkassa yli neljä tuntia. Pelko lamautti. Kaikki paha ottaa valtaan. Tuntuu, että ikkunoista tuijottaa joku, tuntuu, että täälä vanhassa vaaleensinisessä talossa on joku, joka haluaa miulle pahaa. Nii ja tietysti eihän miun puhelin toimi täälä. Yllättäen.

Kuulen päässäni askeleita, jotka lähenee. Kuulen jokun hengityksen. Nään varjoja. Eikä täällä ketään ole. Tiiän sen ku näpytän sen varovasti tuohon noin tietokoneen näytälle itelleni näkyviin. Mutta en siihen usko. Ei miun päässä oo tällä hetkellä tilaa uskolle. Pelolle on, sille on aina. Tuntuu taas, etten oikee osaa muuta ku pelätä. Sehän se helpointa on? kai? En tiiä, en oo oikee mitää muuta kokeille koskaa, ku pelkäämistä.

Enkä voi kieltää Henrii mihkää lähtemästä. Ei oo vaihtoehtoo ku olla ihmisten kanssa, mikä väsyttää miua tai nököttää täällä ja pelätä. Ehkä mie joskus viel totun tähä. Opin elämää sillee, että jännitän ja pelkään suurinpiirtein kaikkea.

Voi taivas... Koska miusta on tullu tämmönen arkajalka? Ärsyttää. Pelkään jääkaappia, mikä naksahtelee. Välkkyvät valot on kanssa aika kamalia. Ulkona puhaltavaa tuultakii osaan aika taitavasti jo luulla murhamieheks. Koska mie opin olemaan näin säälittävä? Mistä tää kaikki oikee on tullu? Oon varmaan saanu jonkuu näkösii vaikutteita Nasusta? Voisin maalta itteni pinkiks ja pukee raitapaidan päälle.

Enkä oikee osaa oppii tästä ylenpalttisesta pelkäämisestä pois. Oon ihan säälittävä. Nauran jo melkein itelleni. Mutten ihan uskalla, mitä jos täällä on oikeesti joku ja jos nauraisin ni se kuulis miut? En taidakkaa nauraa. Ja ruokin koko ajan miun omaa pelkoa, miun vilkas mielikuvitus on ku steroideja miun pelolle.


Huomaa, että miun päässä on sekavia ajatuksia, joten tässä teille sekavaa tekstiä. pahoitteluni!

Uupumus.

Rauhattomuus ottaa minut valtaansa. Hyökyaallot hakkaa mieleni reunoja vasten. Päässä pyörii, silmissä sumenee. Huudan, räjähdän, hajoan ja mitä typerimmän asian takia.

 Istutaan Henrin kanssa hiljaa autossa. Sisälläni kiehuu. Miksi miun piti taas olla tommonen? En tiiä, voiku tietäsin. Ajetaan pimeässä tuttuu mutkasta tietä, keskellä ei mitään. Tän kaiken pimeyden pitäs rauhottaa, muttei se rauhota. Henri ajaa seuraavalle bussipysäkille. "Kulta, mikä nyt tuli?", kuuluu epäröivä ääni vierestäni. Tiuskaisen vain, että haluan kotiin NYT. Pidättelen itkua.

 Viimeinkin päästään sinisen kodikkaan talon pihaan. Vajoan syvemmälle auton penkkiin, painan pääni vasten ikkunaa, vetäydyn aivan toiseen reunaan, niin kauas Henristä kuin vain pääsen. Tunnen olevani hirviö. Miten kukaan on voinut ikinä rakastua minuun? Henri ottaa kädestäni kiinni ja silittää. Pystyn rauhoittumaan hieman. Noustaan ulos autosta, halataan ja pyydän itkuisena päästä nukkumaan. En jaksa tehdä ruokaa, en syödäkkään. Haluan vain nukkumaan. Niin mie pääsenkin. Henri rauhoittelee, tekee kaiken sen eteen, että voisin hengittää edes vähän helpommin.

 Tiputan tavarani eteiseen, raahaan pienen mustan karvaisen laukkuni mukanani yläkertaan, se tuntuu painavan niin paljon. Heitän enimmät vaatteet lattialle ja sukellan isoon sänkyyn tyynyjen ja peittojen keskelle. Tärisen. Minua pelottaa. Henri tulee viereeni, kaivaa minut esiin peittovuoren alta, möyrii viereeni ja silittää niin kauan, että vastaan tasaisella tuhinalla olevani unessa. Herään pari kertaa itkuisena painajaisesta, mutta Henri paijaa ja silitää joka kerta niin kauan, että nukahdan. Minulla ei ole mitään hätää, koska Henri on siinä. Ulkoa kuuluu koiran vaimeaa haukkua. Se rauhoittaa. Ihan ku olisin taas pieni, asuisin isän, äidin ja Kallen kanssa saman katon alla. Niin kuin ennen. Ihan kuin kaikki olisi hyvin tämän hetken. Nukahdan taas ja herään vasta aamulla. 

 Kello on yksi iltapäivällä. Itken hysteerisesti ja Henri nousee vierestäni. Saan luvan nukkua vielä vähäsen. Kolmelta Henri saa minut hereille uudestaan. Itken. Väsyttää niin paljon. Pidän peitoista kiinni. Tahdon jäädä sänkyyn. Nukkua vain. Koko päivän. Ehkä kaksikin. Ainakin viikon. Loputtomasti. Henri silittää, nukahdan hetkeksi, herään taas, itken ja nukahdan uudelleen. Tappelen itseni kanssa,  Henri maanittelee parhaansa mukaan minua nousemaan ylös. Hieman neljän jälkeen pääsen ylös sängystä. Monen kyyneleen jälkeen olen tolpillani. Ja koko tämän pienen sodan ajan, jonka kävin omaa mieltäni vastaan Henri oli vierellä ja kannusti jaksamaan. Sama toistuu seuraavana aamuna ja seuraavana ja todennäköisesti myös ensi viikonloppuna. Pahempia on arkiaamut. Vain minä ja oma mieleni. Ei ketään joka olisi oikeassa ja antamassa ohjeita, joiden tietäisin olevan järkeviä.

ouch! I have lost myself again.

Mie tahtois just nytten muuta ku olla yksin oman mieleni kanssa. Vaikka tiedän, ettei se ois yhtään hyvä juttu. Ainakaa pitemmän päälle. Haluisin vaan olla pieni. Huomaamaton, sallii itelleni jotain hyvää. Muttei liikaa hyvää. Tuskin loppupeleis oonkaan sen arvonen. Minkää arvonen? kuka tietää... Mistä nää ajatukset taas tulee? Kuka ne miulle taas työns? Miun päähän ne ajatuksen. Kuka päästi mun suusta ne sanat, "mie haluisin vaan pois.." Ei näin voi käydä enää. Tappelen tätä vastaa, itteni kanssa taas pyörin mieleni sisällä kehää. Vaikka lupasin, etten enää koskaa ajautus tähä tilanteeseen, että nään vaihtoehtona, sen, että poistuisin täst maailmasta. On huojentavaa itelleni, että se lukee nyt tossa. Tilanne ei siis ole niin paha ku se vois olla. Voisin pitää sen ajatuksen sisälläni, vaalia, valmistella, hieoa, sitä. Tehdä siitä kauniin itselleni. Ei se on ruma ajatus. Mutta silti sitä ajattelen, pikkuhiljaa siihen totun taas.

Huomasin sen tänään. Pitkän ajan jälkeen. Peilistä ei enää katsonut joku, jolla oli mielestäni arvoa. Siellä oli olento, joka hieman etoi minua. Lapsekkaan näköinen, pyöreä, mauton kuva. Sen minä näin. Näin itseni. Haluisin taas olla jotain ihan muuta ku oon.

Ja tiiän sen, että mie reagoin tällee ku miua pelottaa.
Haluisinki tietää, että mitä mie nyt pelkään?

Ymmärrys loppuu.

Ei se joulumieli sitte tullukkaa. Tuleeko se enää ikinä takas? Tää koko päivä on ollu ja tulee olemaa tuskaa. Kaikki ois ehk helpompaa jos ei tarvis esittää tekopirteetä ja ilosta. En vaa pysty tähä. Facebook on täynnä jouluntoivotuksii, tekstareit satelee "hyvää jouluu", mikää ei tuu tekee täst hyvää. Ei  mikään. En jaksa ees enää uskoo siihe. Olen negatiivinen nyt. Anteeks. Tää päivä vaan tappaa mua sisältä. Repii auki haavoja, joiden luulin jo muuttuneen vaa arviks. Jos nyt vaan pääsisin Mikon kainaloo turvaa tätä kaikkee, oisin onnellinen ja kaikki ratkeis.

Tukehun tähä kanelin tuoksuu.
Liikaa punasta.
Likkaa kaikenmaailman jouluvaloja.
Kaupallista paskaa.
Omapa on vikani.
Ku en osaa enää elää oikein tätä päivää.



Nii juu, joului vaa kaikille....

Sinä, minä vai me...

Ei tarpeeksi kaunis

tai laiha.

Ei syviä vangitsevia, sinisiä silmiä.

Ei virheetöntä ihoa tai täydellistä hymyä.

Ei pitkiä, tummia suklaisia hiuksia,

jotka olisivat aina nätisti.

Ei naurua, joka on kuin kauneinta sävelmää.

Ei tunteita, joita osaisi täysin tulkita.

Ei mitään tarpeeksi.

Ei koskaan tarpeeksi.

Tätä olen minä.

En ole tarpeeksi jotain Sinulle.

Luulin, että olisin.

Toivoin, uskoin, luotin siihen.

Turhaan.

Nyt pelkään.

Lupasit, ettet satuta.

Etten joudu yhtään kyyneltä takiasi vuodattamaan.

Uskoin sen.

Ja nyt joudun pettymään.

Sattuu.

Ahdistaa.

Tukahdun, kuin liekki ilman happea.

Pienen, katoan pois.

Pois sinun elämästäsi.

Siltä nyt tuntuu.

Korjaantuuhan tämä?

Haluatko edes saada meitä ehjäksi...

Voisin sanoa, että se on minulle

aivan sama.

Mutta kun se ei ole.

Kaikki olikii jo niin hyvin hetken.

Ois vaan pitäny muistaa,

 että miulla ei oo varaa olla onnellinen. 

Ainakaa jonkuu toisen kanssa.

Tähän on nyt tultu.

Tälläkin hetkellä tappelen itteeni vastaa.

Älä tee siitä.

Aamulla kaduttaa.

Veitsi ei ole ystävä.

On vaikeeta olla vahva, ku tärkein ihminen ei tue.

Sitä en voi vaatii.

Se ei oo mikää velvollisuus.

Nyt oon yksin.

Vaikka siltä on tuntunukkii jo jonkuu aikaa.

Mene pois.

Tänään on ollu semmonen päivä ku oon oikeesti joutunu miettimaä miks oon olemassa... ilman tulosta. Oon ollu ihan jossaaa muualla ku tässä maailmassa, oon hukkunu pääni sisää pitkäst aikaa. Tavallaa on helpottavaa ku on toivoton ja masentava olo. Voi levätä, unohtuu omaa mieleesä, ilman muita ajatuksia. Moni on kysy mikä miun on, mut ei oo mikää. Oon hukassa, eksyny hetkeks reitiltä siinä se. Oon tämmönen ehk huomennakii, mut sitte nousen taas, tiiän sen. En haluu jäädä tähä olo tilaa, mut nyt tarviin vaa tilan hengittää, levätä, muitutella itelleni mistä oon menny läpi. Tukehtuisin kai tavallaan jos olisin ihan koko ajan ilonen ja reipas, tarviin tän tunteen aian välillä. Oon eläny kohta melkee kolme kuukautta täysin ilman tätä olotilaa, nyt tarviin tän. Kuulostaa varmaa oudolta, mut tält miusta tuntuu. Haluisin itkee, mut taaskaa ei itku tuu, vaan sekalaista tekstii mitä sie just nyt luet.

Höpöttelin yksin himassa puhelimelle :dd

[VAROITUS!]  
Tämä postaus saattaa aiheuttaa:
* pakonomaisen tarpeen oksentaa
* silmäsyöpää
* suurta myötähäpeää
* unettomuutta
* riippuvuutta käheästä äänestäni

Pyydän anteeksi sitä, että olen kovin tönkkö ja jäädyn välillä. :DD 
pidemmittä puheitta varsin, kröhöm 'mielenkiintoisen' videon pariin c:

Joskus pitää itkeä, että jaksaa nauraa

Jostain syystä aloin ilman syytä itkemään. Heikkoutta ja merkki pahasta olosta. Ei! Se ei ole mitään sellaista. Pahan tilanteen voi ratkaista itkemällä. Tiedän millaista on elää kun ei pysty itkemään, mikään ei nosta enää tunteita pintaan. Minulle kyyneleet ovat merkki siitä, että elän, tunteeni ovat tallella. Itkeminen rauhoittaa, se puhdistaa. Paha olo virtaa ulos, valuu kyynelinä poskillani ja sitten haihtuu pois. Tuntuu typerältä sanoa, mutta itkeminen on tärkeää minulle. Vaikka olen päässyt ylöspäin minulla on oikeus olla paha olla. Siihen tilaa on pakko palata aina välillä. On pakko muistuttaa itselleni, minkä läpi olen mennyt. Siten kai pysty ymmärtämään virheeni ja osaan olla toistamatta niitä.

Istun sängylläni, nojaan tukevasti seinään, nostan katseeni ja kyyneliä tippuu vaaleansiniselle peitolleni. Tuttua, liiankin tuttua. En ole vajoammas pohjaan. En mitään sinnepäinkään. Luen osastopäiväkirjojani. Yli puolivuotta siitä, kun viimeksi piirtin merkin olemassaolosta vasempaan ranteeseeni. 217 päiväää viiltelemättä. Coloria lainaten, LAIKA BAUSS ! Se on pitkä aika, mutta silti vieläkin tulee sellaisia tilanteita, jotka luulen voivani ratkaista viiltelemällä, mutta hillitsen itseni. Kukaan ei hallitse mua enää, opettelin, että itsensäsatuttaminen on väärin ja en tee niin enää. On pelottavaa miettiä nyt jälkeenpäin, että opettelin sen. Vielä viime joulukuun alussa satutin itseäni vain sen takia, että osastolla siitä ei sanottu mitään. 

Nyt kun ajattelen, niitä ajatuksia mitä päässäni pyöri ennen voin sanoa, että en tunne enää silloista itseäni. Tiedän, miten hän toimi ja ajatteli. Silloin en tiennyt, että miksi, mutta nyt tiiän. Tai no, en tiedä miksi ajattelin niin, tavallaan, tiedän vain mistä masennusjohtui. Kaikki ne masennuksen tasot ja syvyydet mitkä kävin läpi. Niiden ajatteleminen tuntuu epätodelliselta. Sairaalta. Sitähän minä olinkin, sairas. Vieläkin, mutta vain vähän. Halusin kuolla, vaikka oli hyviäkin hetkiä. En välitänyt niistä, ainut päämäärä oli kuolema. Muistan, kun joka ikinen ilta toivoin, että minun ei tarvitsisi aamulla herätä. Toivoin, että kaikki loppuisi. Halusin laka olemaanolemassa. Tiesin, että tulisin parantumaan, mutta itsemurha-ajatukset olivat juurtuneet minuun, ne eivät kadonneet. Ajatus siitä, että tulisin elämään pidempään kuin olin suunnitellut tuntui pelottavalta. Jos minulla oli hyvä olla, tiesin pelkäsin hyvän olon loppuvat. Itsemurha olisi ollut helpoin ratkaisu. Kaikki olisi vain loppunut, minun osaltani. Nyt ymmärrän ja sisäistän sen, että kenenkään ei tarvise kuolla todistaakseen eläneensä.

kuva: we♥it

On tullut aika päästää irti

Ensi yönä epävarmuus nukkuu pois. Se kaikki paha, mikä kasvoi osaksi minua on pian poissa. Voinko muka itse päättää niin? Totta kai voin ja päätinkin jo. En halua enää nähdä epätäydellisyyttä joka kerta kun katson peilistä. Se ei hyödytä mitään. En voi muuttaa itseäni yhdessä yössä tai päivässä, ei siihen edes viikko riittäisi... mutta ajattelutapani voin muuttaa. Tiedän, että voin kieltää itseltäni jotain, osaan valehdella itselleni. Se on huomattu moneen kertaan. Nyt tehtäväni saattaa olla helpompi, sillä minun pitää saada itseni uskomaan totuus... Tai no, mielestäni se ei vielä ole totta. Kohta se on. Haluan olla kokonainen, en vajaa tai kantaa mukanani mitään turhaa. Tiedän, että epävarmuus, pelkoa, liiallinen itsekriittisyys ja häpeä eivät tule päästämään minusta irti, joten minä päästään irti niistä. Kai tämäkin 'parannus' johtuu lääkkeiden pois jäämisestä. Ne muistuttivat, etten ole terve, ne auttoivot ajattelemaan oikein, tai ainakin siltä minusta tuntui. Lääkkeet olivat se palanen menneisyydestä, joka kulki mukanani. Kun pääsen pillereistä eroon, olen uusi ihminen, minun ei tarvitse rankaista itseäni. Olen askeleen lähempä täydellisyyttä, ei täydellinen ihminen voi syödä lääkkeitä (Taas jälleen kerran typerä ajattelutapa). Minua odottaa uusi elämä. Kuinka hyvältä tuntuukaan tajuta, että olen selvinnyt. Olen ylpeä itsestäni. Noin, nyt se lukee tuossa. En voi kieltää sitä enää. On helppo sano muille, että on ylpeä heistä, mutta minulle on ainakin vaikeaa sanoa, että olisin ylpeä.. itsestäni. Nyt se on sanottu   kirjoitettu.

Ajatus tähän kaikkeen lähti ystävältäni. Häneltä, johon tutustuin viime kesänä ripparilla. Hän sai minut ymmärtämään, että olen oikeasti selvinnyt ja tulen selviämään. Tämä sama ihminen on kuunnelua mua monet kerrat. Kannustanu ja saanut mut jatkamaa. Sillä on ollu aina ratkasuja tarjolla melkein jokasee ongelmaa. Hän on hokenut mulle, että mussa ei ole mitään vikaa. Ensin ajatus siitä, että mussa ei muka olis mitään vikaa, kuulosti tosi typerältä, huonolta vitsiltä lähinnä, mutta nyt se tuntuu jo melkein todelliselta. " ..ja vihdoinkin, viimeinkin, sie tajuut olevas täydellinen just tollee", kai se on tajuttava, ku viisas ihminen sillee sanoo. Ystäväiseni, jos luet tätä, sie kyl tunnistat ittes tästä c: ja vielä kiitos sinulle ♥ ja jokaiselle joka uskoo siihen, että pärjään. Sillä oli aivan varma, että kukaan ei siihen usko, mutta yllättävän moni kuitenkii uskoo. Sekin tuntuu uskomattomalta, joku uskoo, että pärjään. Nämä kaikki on suuri asioita henkisesti pienelle tytölle.

     ^--- Enää kaksi pienenpientä jäljellä ! c:

Maantienväriset hiukset ja hymy, joka ei koskaan tulisi kulumaan hänen kasvoiltaan...

Juuri tuolla tavalla minua kuvailtiin silloin kun olin pieni. Se satuttaa tavallaan, ja myös sen takia piilotin pahan oloni. Tilanne on nyt pelottavan paljon samanlainen kuin uutena vuotena. Heräsin tänä aamuna, tunsin pettymyksen. Tänään on 16. syntymäpäiväni. Tämä ei ole samanlainen päivä kuin pienenä, silloin synttäreitä odotettiin jopa kaksi edellistä kuukautta. Se oli paras päivä vuodessa, siis heti joulun jälkeen, tietysti. Tuntuu, että tämä on väärin. Minun ei pitänyt edes nähdä 15. syntymäpäivääni tai päästä ripille.

Nyt kävi näin. Yritän herätellä itseäni siihen todellisuutteen, että elän ja se ei ole paha asia. Pidän elämästäni ja elämisestä, mutta pelkään satuttavani muita, vaikka syvällä sisimmässäni tiedän, että oikeasti vain pelkään. Pelkään sitä, olenko tarpeeksi hyvä, kaunis tai ystävällinen, pelkään, että selviänkö, jaksanko. Vaikka hyvin tiedän, että vain selviäminen hyväksytään.

En itsekkään ymmärrä miksi ajattelen näin. Synttäreillähän juhlitaan tavallaan sitä, että joku ihminen on olemassa. Samalla tämä päivä on vaikea, mutta samalla tarvitsen juuri tätä. Onnitteluja, ihania sanoja ja puhelinsoittaja rakkailta ihmisiltä. He tuskin edes tietävät kuinka vaikea asia tämäkin päivä on minulle, tai sitten he aavistavat kaiken. Huomenna saan nähdä kaikki enojani, serkkujani, kaikki heitä jotka ovat isoin pala lapsuuttani. Heidän seurassaan minä saan olla juuri sellainen kuin haluan, he eivät vaadi minulta jonkinlaista käytöstä, eivät yritä tunkea minua haluamaansa muottiin. Saan itke, jos siltä tuntuu, mutta tuskin siihen on tarvetta. Nauraa saan ainakin kaikkkien masennusvuosienkin edestä.


              kuinka ironista...           

Sinä päivänä sisäinen lasimaailmani hajosi

Yli vuosi sitten, Tammikuun Kahdeskymmenesseitsemäs, melkein neljän vuoden esitys tuli tiensä päähän. Se pienen pieni pääni sisällä olut täydellinen lasimaailma hajosi. Ilo ja onnelisuus oli kadonnut minusta, mutta olin onnistuneesti piilottanut sen kaikilta muilta. Koko viikon olin pitänyts sisälläni kamalaa tunnetta, se oli sekoitus vihaa, itseinhoa, epätoivoa, pelkoa ja riittämättömyyden tunnetta. Tuo kyseinen päivä oli torstai ja se meinasi sitä, että olisi partio ryhmäni kokous. En olisi jaksanut lähteä, mutta pelkäsin, että äitini näkisi sisääni ja siellä sen pienen tytön joka oli avuton ja ei uskaltanut puhua. Olin aikapommi, eikä kukaan olisi osannut purkaa minua sillä tavalla ettei ketään sattuisi.

 Jos joku katkaisi yhdenkin johdon, minä räjähtäisin. Kuljin tuttua reittiä kololle, minusta tuntui, että jalkani olisivat painaneet enemmän kuin ennen. Olinko taas syönyt liikaa? Se selittäisi sen miksi Hän katsoi taas koulussa ilkeästi. Mielessäni kävi taas ajatus siitä, että vapauttaisin itseni siitä kahleesta mitä te kutsutte elämäksi. Ei... kestäisin vielä hetken.. Matka tuntui tosi pitkältä ja raskaalta, mutta olin perillä. Avasin kolon oven, samalla huusin itselleni mielessäni "ÄLÄ MENE SINNE !!" Laskeuduin portaita pitkin alakertaan. Kuulin kuinka ystäväni nauroivat, ehkä en menekkään, etten pilaa heidän iloaan. KOputin kumminkin harmaaseen palo-oveen jossa luki "KYMEN KOTKAT". Tuli hiljaisuus, sitten kuului "Se on varmaan *******",sitten askelia, ovi avattiin minulle. Yritin hymyillä, otin kengät jalastani, riisuin joululahjaksi saamani toppiliivin. Kuulin kun joku niisti nenänsä vessassa ja tuli takaisin. "Taas sä oot myöhässä !!! Sä oot aina !!" Silloin johto katkesi päässäni, sitten tuli räjähdys. "Vittu anteeks ! Anteeks nii helvetisti !!! Olisin voinu jäädä kotii ni teijän ei olis tarvinnu mulle valittaa!" Vedin kengät taisin jalkaani ja kiskaisin liivin päälleni.

"Onks kaikki hyvin ? Hei, nyt et lähe mihkää! Rauhotu jooko, ei oo hätää..", sanoo johtaja.

"mua vaan väsyttää helvetisti, mä meen nyt himaa, ei oo mitää hätää..", vastasin.

"Älä oikeest lähe!", sillee ne multa pyysi.

Lähdin, mutten kotii. Kävelin kohti juna-asemaa. Puhelin soi monta kertaa, en vastannut. Vastaa tuli pari ihmistä jotka katto mua kysyvästi. Tulin asemalle, jatkoin radan viertä kulkevaa tietä pitkin kohti ylä-astetta ja siltaa joka kulki juna radan ylitse. Kuuntelin musiikkia, en pystynyt ajattelemaan selvästi. Näin sillan se näytti niin kutsuvalta ja kauniilta. Se silta on mulle tuttu paikka. Nousun jäisiä rappusia, niitä jotka on tehny sillan penkereeseen. "niskani vasten veden pehmeää, äänetöntä kipeää", samalla kun tuli tuo kohta siitä kappaleesta mitä kuuntelin, kaaduin rappusiin ja löin kasvoni hiekoitettuun portaaseen. Pakkasta oli paljon, kylmyys ja hiekka hioivat mieleni rikki. Makasin hetken paikallani ja nieleskelin itkua, nousin ja jatkoin matkaa. Vilkaisin puhelimesta kelloa ennen kuin sammutin sen, juna tulisi kohta. Hetken vain nojasin kaiteeseen ja katselin, sitten kiipesin istumaan. Heiluttelin jalkojani, kaide oli jäässä ja liukas, tipahtaisin ihan kohta ja kaikki olisi sitten hyvin. Katsoin asemalle päin, tietä pitkin tuli joku eikä junaa näkynyt. Hiettäydyin selälleni sillalle, nyt ei ole hyvä hetki, ei ole edes kirjettä mukana.

 Lähdin kävelemään takaisin, tietämättä minne olin menossa. Hahmo tuli lähemmäs, se näytti tutulta, se oli äiti. Tiesin, että minutkin oli tunnistettu, nyt on aika paljastaa kaikki. "miks sä et oo partios ?!", äiti kysyi. Keräsin hetken ajatuksiani kokoon ja sitten selitin, että mulla on tosi paha olla, on ollu jo kauan. Sitte kuuluu kololt päin huuto "tuolla se on !", kaikki kololta oli lähteny etsimään mua. Seison metrin päässä äidistä, se ei sanonut mitään, kasvot oli ku veistetty kivestä. Ei mitään reaktiota. Sitte kaikki kololta tulleet juoksi mun luo ja halas, äiti käski, että niiden pitää viedä mut kotiin, koska sen pitäs jatkaa lenkkiä. Tuntu tosi pahalta, ihan kun äiti ei olis välittänyt yhtään siitä miltä musta tuntu. Seuraavana päivänä menin puhumaan terkalle koulussa, mulle oli hoettu tosi kauan, että pitäsi mennä sinne ja kertoa mikä on tilanne. En uskaltanu, mutta mulla oli enkeli mukana puhumassa mun puolesta, semmonen enkeli mitä kutsutaa ystäväksi. En saanut suutani auki, Hän kerto kaiken mun puolesta, enkä edes uskalla kuvitella missä olisin ilman Häntä, vai olisinko missään...

Ne vuodet pisti todella miettii haluanko elää.

Totean taas, että ajatteleminen ei sovi minulle. Satutan itseäni kun muistelen ja ajattelen, mutta se on vain niin koukuttavaa. Ajatukset on jotain mitä kukaan ei voi viedä multa, se kai siinä kiehtoo, mutta ajatusten kasaaminen on vaikeaa.

 Tänää, ihan niiku eilenki ja todennäkösesti huomen, mie kadun, sitä, että oon vielä tässä. Oudointa on se, että mulla on hyvä olla, kaikki on hyvin, mutta silti tuntuu siltä ettei mun olisi pitänyt nähdä tätäkään päivää. En saa sitä ajatusta pois vaikka kuinka yritän. Olen kai vaan niin pettyny itseeni, lupasin silloin ettei mun tarvis jaksaa, että pääsisin pois. Vaikka olisi kuinka hyvä olla ja hauskaa ja nauraisin enemmän kun koskaan tuntuu siltä, että se on väärin, vaikka kenenkään kohdalla hyvä olo ei ole väärin ja tiedän senkin. 

Itsemurha ei koskaan ole ratkaisu, niin mulle hoettiin tosia kauan, mutta nyt vasta alan tajuamaan kuinka itsekäs teko se on. Mun osalta siihen olisi loppunut kaikki, mun ei olisi tarvinnut enää kokee kipua, pahaa oloa tai jaksaa enää pidemmälle, mutta se kaikki paha olo ja muu ei olisi kadonnut mihkään, se ois vaan siirtyny kaikille mun rakkaille. Kukaan ei olisi koskaan tullu ymmärtämään saatisitte hyväksymää mun päätöstä oman elämäni lopettamisesta. Tiedän sen miksi suunnittelin sen kaiken, tiedän syyn sille kaikelle, tiesin silloin ja tiedän nyt, mutta en itsekkään hyväksy sitä. Haluaisin päästä syyllisyydestä eroon, pyyhkiä ne kaikki kerrat kun roikuin sillan kaiteessa pois. Toisaalta en koskaan halua unohtaa, että pystyisin pitää tiukemmin kiinni etten putoaisi taas pohjalle, koska sieltä todella vaikea päästä pois.

Hiljaisuus hajottaa minut, mutta se ei haittaa, koska en halua kuulla.

Sokeus rauhoittaa, minun ei tarvise nähdä epätäydellisyyttä tai vaatia itseltäni liikaa.

Tunnottomuus on tavallaan ihanaa. Ei kipua, ei sitä tunnetta, että eläisi.

En haluisi ymmärtää, mutta on pakko.

Nyt pitää nähdä ja kuulla. Siitä en pidä, vaikka tiedän että pystyn molempiin.

Kaikista vaikeinta on tuntea, sillä sitä en osaa.

En vaikka kuinka haluaisin.

En enää, ehkä joskus osasin, ehkä joskus tulen taas osaamaan,

tai sitten en. turha toivoa, voi pettyä. Osaanko sitäkään ?

Tälläistä on elämäni.

Tälläinen olen minä-  tunnevammainen.