torstai 26. heinäkuuta 2012

Neljä vuotta elämästäni tungettuna kahteentoista ruutuvihkoon

Kirjoittaminen, se on kasvanut osaksi minua. Ollessani ala-asteella vihasin kirjoittamista yli kaiken, se oli mielestäni turhaa. En myöskään pitänyt lukemisesta, tai äidinkielestä ylipäätään. Siinä vaiheessa kun en saanut enää omista ajatuksistani kiinni aloin kirjoittaa vähäisimmätkin ajatuksen rippeet ylös. Kirjoittamisesta tuli tapa selvittää mieltäni. Neljän vuoden ajalta on syntyny ylitse 12 ruutuvihollista tekstiä. Niistä tosin on jäljellä ainostaan neljä, sillä halusin paeta ahdistusta hävittämällä menneisyyttäni. Jos nyt saisin päättää, en olisi polttanut yhtäkään vihoistani.

 Elämä tuntui järkevämmältä, ikään kuin siinä olisi ollut sisältö, kun kirjoitin päivistäni ja ajatuksistani, oikeastaan kirjoitin kaikesta. Aina kun olin saanut tekstin valmiiksi se ei tuntunut olevan hyvä. Ihailin muiden kirjoittamia runoja ja mietelmiä. Vasta myöhemmin, kun palasin vanhojen tekstieni ääreen ymmärsin, että ehkä itsekkin osaan kirjoittaa kuvailevasti. Sydämeni pysähtyi kun yllätin sairaalakoulun äidinkielenopettajan lukemasta kirjoitelmaani. Tehtäväni oli ollut kirjoittaa itsestäni, siitä kuka olen. Sivutin koko tehtävänannon, sillä en tiennyt kuka olen. Kirjoitin vain jotain, sen mitä mieleeni tuli kun ajattelin itseäni ja elämääni. Opettaja alleviivaili kohti, vieläkin lujempaa ja vertasi minua Aila Meriluotoon.

Useimmat ihmiset eivät usko minun osaavat kirjoittaa, en oikein osaa sanoa, että mistä tuo ennakkoluulo on kehittynyt. Siitäkö, että olen hieman äänekäs ja teen jotain ajattelmatta etukäteen. Vaiko siitä, että annan usein sellaisne vaikutelman, että en osaa ajatella ollenkaa.

Luulivat ihmiset mitä tahansa, tiedän itse mihin pystyn kun saan eteeni kynän ja paperia tai tietokoneen näppäimistön. Ne ovat apuvälineeni kun päästän mielikuvitukseni sekä ajatukseni irti siitä pannasta missä pidän niitä aivan liikaa. 







keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

Yöllinen pohdintatuokio

Jalassani rikkinäinen lasikenkä, 
mutta tämän sadun Tuhkimo ei ole niin viaton.
Sielussa haavoja, mielessä tahroja, menneisyydessä haamuja.
Tekoja, vailla ymmärrystä, ajatuksia ilman järkeä.
Tuskaa, vaikka se oli oikeasti aiheetonta.
Jos olisin ollut vahvempi, katsonu läpi sormien,
antanu anteeksi ja kävellyt pois hymyillen,
en olisi nyt sama ihminen.
Olisin se Tuhkimo.
Sellainen, kun muut tahtovat.
Kaunis, virheetön, ajaton,
hentoinen, puhdas, satuolento,
jolla voimavara loputon.
 Aina valmis muita miellyttämään,
tietyt kriteerit täyttämään.
Olisin tyhjä kuori, tekemällä tehty.
Se kai olisi täydellisyyden hinta, menettää itsensä.
Nyt riisun lasikenkäni.
Mielummin kävelen paljain jaloin polkuni,
kuin muutun täydelliseksi Tuhkimoksi
ja samalla menetän itseni.


tiistai 24. heinäkuuta 2012

"nyt minä pyyhin tuon masentuneen-leiman otsastasi!

"istun polilla odostutilassa. Toivon todella, että tää ois viimene kerta täällä. En haluu tulla tänne enää, en haluu käydä psykologilla Porvoossa, enkä missään muuallakaan. En haluu, että kukaan saa tietää mun menneisyydestä, muuta ku ne joille haluun kertoo. Ja jos kerron nii sitte ku oon vakuuttanu ihmiset siitä, että oon ihan normaali, tai siis tavallinen ja terve. Haluut alotta ihan ihan ihan alusta, olla normaali, yrittää elää elämää niin ku terveet elää. Ei terve käy psykologilla tai mitään sellasta, mie pärjään ilmankii. Tiedän miten pitää toimia jos ahdistaa, selviin siitä, se todistettiin viikonloppuna iskällä. Haluun olla vapaa täst kaikesta, pyyhkii tän vaihee mun elämästä pois.. Tää kaikki opetti ja muokkas mua, kasvatti ihmisenä, nyt osaan sisäistää elämänkouluni opit, en tarvii enää tällästä ns "tukiopetust", joka ilmenee psykiatrin ja psykologi tapaamisten muodossa, if u know what i meanKoht selvii pääsenkö täst eroo, saanko päärjätä omillani, oonko valmis, luotetaanko siihen, että selviin."

 Tollasia ajatuksi miun päässä liikku tänää noin klo 13.30 aikaa polin odotustilassa. Nyt toi kaikki on takan. Ensin halusin uskoa parempaan huomiseen, sain viiltelyn loppumaan, tosin se ei ollu helppoa... sitte otin itteeni niskata kiinni, tein päätökseni, nyt mie parannun. Sitte uskoin, että kaikki järjestyy. Syyt masennukselle alko selviämään, nousin pikkuhiljaa pohjalta. Osaston ovi meni kiinni minulta, lääkitys lopetettiin ja nyt ollaan viimeisten askelten partaalla, poli/tuki/psykologikäynnit on loppu. 

Annoin parantumisennusteiden kalveta tahdon varjossa. Halusin niin voimakkaasti parantua, halusin näyttää ihmisille, jotka eivät uskoneet minuun, näyttää heille jotka halusivat saada minut katoamaan tästä maailmasta, että en ole niin heikko. Halusin kai tavallaan kostaa minua satuttaneille.

Kuinka hyvältä voi tuntua. Tää on oikein, vai onko? Must tuntuu, että tällee täst kuitenkii piti käydä. Vai oisko mun pitäny sittekii kuolla? Joku valitsi mun puolesta, jonkuu takia se juna oli myöhässä, joku päätti tällee. Kunnioitan hänen päätöstään enkä lähde ennen kuin on sen aika. Lupaan katsoa elämää positiivisesti, se on yllättävän helppoa ja palkitsevaa.

sunnuntai 22. heinäkuuta 2012

Pieniä saavutuksia



Pahoittelen, että tein taas postauksen muodossa, joka sisältää ihanaisen naamani ja seksikkään käheän ääneni, mutta en jaksanu alkaa kirjottaa ja jos olisin tehny huomenna postauksen en olis todennäkösest muistanu puoliakaan siitä mitä miun piti sanoo. 

ps. näytän surulliselta tossa videossa, mut sitä en todellakaan ole väsyttää vaa :---D
pps. sanokaa toki, jos nää videot häiritsee ni siirryn kokonaa takasin pelkkään kirjottamisee cc:

torstai 19. heinäkuuta 2012

Höpöttelin yksin himassa puhelimelle :dd

[VAROITUS!]  
Tämä postaus saattaa aiheuttaa:
* pakonomaisen tarpeen oksentaa
* silmäsyöpää
* suurta myötähäpeää
* unettomuutta
* riippuvuutta käheästä äänestäni

Pyydän anteeksi sitä, että olen kovin tönkkö ja jäädyn välillä. :DD 
pidemmittä puheitta varsin, kröhöm 'mielenkiintoisen' videon pariin c:





keskiviikko 11. heinäkuuta 2012

Rakas Taivaan Isä, jos kuulet minua...

Nyt uskon Sinuun. On pakko uskoa. Tiedän, että olet olemassa tai ainakin joku täällä suojelee meitä. Ovatko ne enkeleitä? Suojelusenkelitä? Jotain sen suuntaista on pakko olla olemassa. Joku ylempi voima joka varoittaa, pitää huolta, katsoo, ettei mitään paha tapahdu, pitää vain uskoa tarpeeksi, luulisin. 

"Rakas Taivaan Isä, jos kuulet minua haluaisin kiittää. En olisi enää kestänyt yhtään menetystä, olisin hajonnut palasiksi ylimääräisistä kyynelistä. En ole valmis sanomaan kenellekkään nyt hyvästejä..."

Tuossa osa mietteistäni tai ruokouksesta jota mielessäni pyöritin tänään matkalla Kouvolaan. Yksi puhelinsoitto sai minut miettimään, itkemään sisäisesti. Tänä aamuna kymmenen aikaan kun mie vasta heräilin, Jari kiipesi pois palavasta rekasta. Yleensä kaikki muuttuu tärkeäksi vasta kun sen menettää, mutta nyt ymmärsin kuinka elämän on sekunneista kiinni, kaikki se ikävä mistä voi lukea iltapäivälehdistä, voi tulla vastaan omassa elämässä. Kun kuulin, että Jarin rekka oli palanut, päässäni alkoi vilistä kaikki mahdolliset kauhuskenaariot mitä satuin keksimään. Mitä jos Jari ei olisi huomannut, mitä jos se ei olis päässy Scanista ulos, mitä jos se olis menny vielä hakemaan sieltä jotain, mitä jos, mitä jos, mitä jos... Jostain elämää suuremmasta oli pakko olla kyse, joku sanoi Jarille, että "kato ny hyvä mies siitä repsikan peilistä!" 

Jari tuli Anttilaan, missä myö jo oltiin äitin ja Ronjan kanssa, sieltä lähtiin käymään Nordeassa, koska ainut mitä Jari sai mukaan Scaniasta olit työpuhelin, kaikki muu paloi. Seistiin Jarin kanssa siinä Anttilan rullaporras hommelissa, kun Jari alkoi valittaa kuinka oli niin paskanen ja paidassakin oli nokea ja voi voi kun ne puhelimet palo ja rahapussi ja kaikki. Katoin Jaria silmiin ja sanoin, että ei niillä ole vittuakaan väliä, kunhan sille ei tapahtunu mitään. Totuus on se, että Jaria ei olis siinä, jos se olis huomannu yhtää myöhemmin ne liekit.

Mentii viel varikolle kattomaan Scaniaa. Vetäsin työ hanskat käteen ja kiipesin nokista metallikasaa pitkin. Kaikki oli joka palanu tai sulanu. Mitään muuta ei erottanu, paitsi sinisen taskulampun, jolle ei ollu käyny mitään ja läppärin, joka oli sulanu kiinni johonkii epämääräseen. Kaikki näytti niin karulta, ei se voinu olla meijän rekka, ei meille voi käydä näin, kaikille muille vois, mutta ei meille.

Opin tänään, että elämä on epävakaata. Kaikkea voi tapahtua... Pistäkää muistiin: kertokaa ihmisille kuinka paljo välitätte niistä, kertokaa jos rakastatte, sanokaa jos, ette voi elää ilman jotakuta, sillä koskaan ei tiedä näkeekö heitä enään. On kamalaa ajatella, että jotain pitää tapahtua, ennen ku muistaa näinkii tärkeitä asioita.

  kuva: we♥it

sunnuntai 8. heinäkuuta 2012

Tartun tähän hetkeen ja kuljetan sen mukanani

Makaan laiturilla, spotify tarjoilee täydellistä musiikkia upealta soittolistalta, ei ole kiire mihinkään. Aurinko lämmittää, tiedän, että olisi paahtavan kuuma ilman tuulta. Kaipaisin jotain, mutta en tarvitse kuitenkaan mitään. Voin vain olla. Kukaan ei kaipaa minua nyt, kukaan ei vaadi mitään. Minun ei tarvitse olla yksin, ei sekään haittaisi yhtään. Aamulla... tai siis silloin kun heräsin äiti ilmoitti, että he lähtevät käymään Lahdessa kaupassa, minä saisin jäädä nukkumaan. Jos oltaisiin oltu kotona minut olisi pakotettu mukaan, ei nyt ihan pakotettu mutta maaniteltu kuitenkin. Äiti sanoi myös, että Tomi-eno tulisi käymään, pitäisi mennä vastaan kaupalle. Päristelin heikkatietä mopolla, kypärän visiiri oli auki ja tunsin hiekkapölyn tuoksun nenässä. Vaikka rakastan talvea, niin tätä kuitenkin on ollu ikävä. Ajoin Vuolenkosken ainoan kaupan pihaan, suoraan enon auton viereen. Tuttu möhömaha ilmestyi varjosta luokseni, mussuttaen Daim-suklaata. Kaikki oli täydellisen epätäydellistä, rentoa, kesäistä. Istuin mopon penkillä, söin hieman sulanutta sulkaata kypärä päässä. 

Huomasin myös viime yönä, että vainoharhaisuus on hylännyt mieleni, se on mennyt pois. Nukuin omassa pienessä piilopirtissäni, keskellä ei mitään. Se on ihme, sillä vilkas mielikuvitus usein värittää ajatuksiani erillaisilla hahmoilla. Pelkään, että joku tulee, joku jota ei ole olemassa, esmin slenderman, tai Kauna. Tiedän, että moni muukin pelkää samalla tavalla. Minä en pelännyt. Pidin mieleni kasassa, ei sellaista ole olemassa. Oon taas voittanu yhen taistelun omaa mieltäni vastaan. En anna pelolle valtaa, se kuolee kun kieltää pelkäävänsä. Ainakin jos pelko on aiheetonta.




^--- tässä näette uskomattoman hienon viritelmä :--D hyväksikäytän puhelinta modeemina (Y)

torstai 5. heinäkuuta 2012

Turhien lupausten mies

Isä... Ei vaan tuntematon henkilö, jota pelkäsin pienenä. Sä oot mulle tärkee, liianki ja mie ihmettelen, että miks. Miksi mie välitän sen kaiken jälkee mitä oot tehny mulle. Kuinka oot satuttanu. En tiedä, taaskaan en tiedä. Sie et voi sanoo, ettetkö muka tietäs mitä teet väärin, sulle on ainakii kymmenen ihmistä sen kertonu. Tuskin enää ees osaat laskee kymmenee. Oot sokee. Ainut mitä näät on se saatanan viinapullo. Oon monesti sulle kertonu kuinka muhun sattuu ku juot. Voit kuulemma lopettaa, niin varmaan... Tiiätkö kuinka monta kertaa toi on kuultu? Voin kertoa, että sekosin jo laskuissa. En usko enää, anteeksi siitä. Liian monesti oot pettäny lupaukses, liian monesti oot valehellu mulle. Oot syyttäny mua pienestä pitäen, onneks äiti tajus, että valehtelet. Et ota vastuuta teoistas, etkä myönnä virheitäs. Niin kauan ku et myönnä, et oo tehny mitään väärin. Etkö muka ymmärrä, että kaikki muut kyllä huomaa. Ne tietää millanen oot, mut silti ne on sun lähelläs. Se kertoo, että ne välittää. Mieki välitän. Ainut huono puoli tässä on se, että sie et välitä takas. Välität vaan siitä viinapullostas, mut se ei välitä takas, yrittäisit muistaa edes sen, jooko? 

Tiiätkö millasta on elää ku joudun pelkäämään? Oon monesti sulle kertonu, että pelkään sun menettämistä enemmän ku mitään muuta. Mitä sie oot tehny silloin? Sie oot nauranu mulle päin naamaa. Se kertoo siitä, et oon menettäny sut jo. En tunne sua enää, oonko koskaan edes tuntenukkaa... Liian kauan tuhlasin energiaani siihen, että uskoin sun valheistas. Tiiätkö kuinka monesti oon rukoillu sun puolestas? Joka yö siihen asti ku tajusin, että se on turhaa. Enkä mie enää edes usko Jumalaa, mut silti mie rukoilen. Haluisin uskoo, se varmaan auttais jaksamaan paremmin. Toivoin, että ymmärtäisit oman parhaas ja lopettaisit. Eka pyysin, että lopettaisit miun takia, kun luulin, että välittäisit musta. Luulin väärin. Pyysin, että lopettaisit ittes takia, koska vaan itestäs sie enää välität, ei muilla ihmisillä oo mitään väliä, oot ainut täs maailmas, tai siis siinä viinan huuruisessa paikassa missä oman pääsi sisällä elät. 

Oksetat mua, mut silti välitän susta. Ehk sen takia, koska en tiedä mitä mulle tapahtuis mulle jos sie jättäisit mut... En kestäis sitä. Tarviin sua, nääthän sie ees sen ? Elättelen vielkii toivoita siitä, että oisit niinku vaikka Tiian iskä. Huutaisit mulle joskus edes, kieltäisit ja halaisit, noi kaikki kertois siitä, että välität. Haluisin isän. Ja ainostaa sie voi mulle sellanen olla. Jari on saanu mut huomaamaa, että miehiin voi luottaa, että kaikki miehet ei oot tollasia molopäitä niin ku sie. Jari välittää enemmän ku sie oot ikinä välittäny. Se huolehtii musta, se tekee mun olon turvalliseks, tiiän, että Jari ei ikinä satuttais mua. Mutta Jari ei oo mun isä, se ei haluu olla ja ymmärrän sen. Sie voisit viel muuttuu jos haluaisit, mut sun on vaa helpompi olla tollane  alkoholisti paska, kerjätä sääliä ja tehä niin ku ite haluut. Et oo normaali. Ei siinä mitään pahaa, mutta ku oot sairas. Ymmärrä se jo. Kato peiliin, ei oo normaalii, että 50w miehen oma äiti käy viel siivoomas pojallaa ja vie sille ruokaa. Oot säälittävä. Pelkään, että musta  tulee samanlainen. En haluu olla sellanen, haluun pärjätä elämässä. Oot ollu mulle roolimallani. Siis siitä, että miten ei saa tehdä. Oot varottava esimerkki. Haluisin, että sie näät tän, mutta sie kuitenkaa ymmärtäs. Kaikkien pitää aina ymmärtää sua. Niin miekii luulin, ku mulla oli paha olla, että kaikkien pitää aatella kuinka paha olla mulla on, mut se ei mee sillee. Se on itsekästä aatella sillee. 

Haluisin huuta niin kovaa, että sie heräisit siitä koomasta mihin oot ittes juonu. Sie et kuuntele vaikka kerron, että välitän susta, katon sua suoraa silmii ja sanon "iskä mie rakastan sua", silloinki on ilmaa sulle. Tulisit takasin. En voi tulla hakemaan sua, jos voisin ni oisin tullu jo. Sun pitäs itse kävellä tää tie takasin kotii. Se ei oo helppoo, mut nyt ois viimeset hetket tehä se, vaihtaa suuntaa.

Oon ehkä ilkee ku kirjotan tällee, mut rakastan sua ♥ haluisin jonkuu syyn sille.

keskiviikko 4. heinäkuuta 2012

"stalkkereita ympäri Suomee"

Sekava mieletila, väsymys, hytykät, paskan puhumista, kuutamo, halaus ja KELTANEN AUTO ! Sekä paljon muuta. Vielä eilen istuessani junassa matkalla takasin Kausalaan mieli oli vähä maassa. Sellanen jännä lohdullinen surullisuus. Yhdentoista aikoihin suuntasin Rauskuun ja siitä eteenpäin mieli ei enää ollut maassa, ei lähelläkään. Miten voi olla näin hyvä olla ? En tiedä, eikä mun tarvii. Hyvä seura, parempi mieli. Siinä se.

maanantai 2. heinäkuuta 2012

Nyt käännän selkäni sulle.

"Katselen sua hetken. Hymyilen, sitten alan itkeä. Se on loppu. En halua nähä sua enää ikinä. Meidän viha-rakkaussuhde on ohi. Vuoden sä kuljit mun rinnallani, mut sitte sain kuulla, että en ehkä tarviikkaan sua. Enkä tarvinnukkaan. Heitän sut seinään, kuuluu kolahdus. Tulen luoksesi. Pyydän anteeksi, sillä oikeasti susta on ollut apua. Oot tukenu mua, auttanut mua muuttumaan terveemmäksi. Nostan sut ylös ja päästän sut nyt käsistäni. Oon vapaa susta, mutta tahdon silti kiittää."

Tuo saattoi olla hieman hämäävää, jos käsitit väärin älä syytä itseäsi, se oli tarkoituskin c: Eli 'kenestä' puhuin tuossa äskeisessä tekstissäni oli dosettini. Sille ystäväiselle ei ole enää käyttöä. Lauantaina otin viimeisen Mirtatzapiinini. Uskomaton fiilis ! Oon ottanu suuren askeleen siihen, että voin sanoa olevani terve. Söin vain vähän aikaa lääkkeitä, vain hieman yli vuoden. Mutta sinä aikana muutuin paljon. Vertaan itseäni nyt ja vertaan vuoden takaista itseäni, huomaan heti suuren eron. Se on hyvä. Olen päässyt eteenpäin. Olen tehnyt virheitä ja oppinut niistä. Näitä oppeja en tule koskaan unohtamaan, sillä olen sellainen ihminen joka oppii parhaiten virheistäni, vaikka minun on vaikea myöntää virheeni muille. Virhe on kai helpoin peittää sillä, että ei toista sitä.

Yritin tehdä videopostausta, sillä siitä olisitte pystyneet näkemään mun aidoimman hymyn. Olen kuitenkin sellain, joka haluaa täysellisyyden, ja ne otokset itsestäni itkemässä onnesta olivat kaikkea muuta, kuin täydellisiä. Ehkä pystyn julkaisemaan jossain vaiheessa jonkunlaisen videopostauksen, en tiedä miksi, mutta haluaisin sellaisen tehdä. Haluaisin olla niin rohkea.

Ajatus ei juurikaan kulje, olisi niin paljon mitä haluaisin kirjoittaa, mutta vielä enemmän minulla oli sanottavaa (noin 10-20min videopätkiä) tuskin niitä kukaan olisi loppujenlopuksi jaksanut katosoa :DD 

Oon onnesta sekasin, en tiiä mitä kirjottaa. Haluun vaa kiittää kaikki jotka muhun uskoo, sillä se on ihme. Oon sama tyttö, joka vähän yli vuosi sitten halusi vain kuolla. Se, joka viiltele pakkomielteisesti, se jonka elämänhalua oli.. tai siis sitä ei ollut. Se, joka oli jo luopunut toivosta. Tai sitten toivo oli piiloutunut sen kaiken pahan alle, eikä saanut itseään kuuluviin. Kaikkien typerien, naurettavien ja epätoivoisten tekojeni, sekä ajatusteni jälkeen ihmiset uskoo muhun. Se on jotain mistä tulen olemaan kiitollinen luultavasti ainakin vähintää ikuisuuden. 

Ja vielä yksi uskomaton asia... teitä on 20 ! WOAAH ! :DD en edes odottanu kaksnumeroista lukijamäärää, joten kiitos teille kaikille cc: pelkästään se, että joku lukee ajatuksiani tuntuu hyvältä. Itsetuntoni alkaa pikkuhiljaa heräämään henkiin. Kiitos jokaiselle joka uskoo ♥

    kuva: we♥it