perjantai 18. joulukuuta 2015

Sitten ollaan me toiset, joiden ainoa keino on kannatella toisiaan.


Mä olen tässä sua varten sua aina suojelen,
kun murheet koittaa meitä voittaa vierelläsi taistelen.
Mä olen tässä empimättä, vaikka vuodet satuttaa,
jos sä tahdot, niin mä tahdon... niin mä tahdon.

Tartu käteen niin mennään, lennetään läpi vuosien.
Tuulen lailla sinun kanssa kevyesti kuin höyhenet.

Mä olen tässä sua varten sua aina kuuntelen,
riitojen jälkeen keskellä arjen hymyillen sua suutelen.
Mä olen tässä pelkäämättä heikkoutta ihmisen,
jos sä tahdot, niin mä tahdon... niin mä tahdon.

Tartu käteen niin mennään, lennetään läpi vuosien,
tuulen lailla sinun kanssa kevyesti kuin höyhenet.
Sulje silmät niin mennään lennetään yli vuorien,
samaan tahtiin sinun kanssa sydämeni on luotu kulkemaan.

Tartu käteen niin mennään, lennetään läpi vuosien,
tuulen lailla sinun kanssa kevyesti kuin höyhenet.
Sulje silmät niin mennään lennetään yli vuorien,
samaan tahtiin sinun kanssa sydämeni on luotu kulkemaan.

Aamuisin tiukemmin sinuun takerrun.
Enkä koskaan irti päästä vaan olen aina sun.






Otetaan pieniä askelia kohti parempaa, yhdessä. Me kaksi rikkinäistä ja haurasta ollaan mitättömän kokoisia tälle maailmalle. Ehkä takerruin sinuun juuri siksi, että olisin ehjempi toisen rikkinäisen kanssa. Asiat alkaa helpottumaan pikku hiljaa. Iso ongelmien solmu purkautuu pulma kerrallaan ja on helpompi hengittää. Nyt meillä on ruokaa ja siisti koti, kiitos äidin. Luvattiin olla parempia toisillemme. Luvattiin, ettei pidetä toisiamme itsestäänselvyyksinä. Ei kummankaan elämästä tulisi yhtään mitään ilman toista puolikastaan. Miksi sitten ollaan eletty niin, että toinen on jäänyt huomiotta? Ehkä se on sitä, että ollaan yritetty suojella toisiamme omalta pahalta ololta. En tiedä varmuudella, mutta nyt kaikki on muuttunut parempaan päin. Jos nojaudumme toisiimme mahdollisimman paljon, pysytään molemmat pystyssä. Jos vakuutetaan toisillemme, että selvitään uskotaan se myös omasta suustammekin. 

Jos kaikki on yhteistä, niin se tarkoittaa yhteistä elämää, yhteisiä huolia ja yhteisiä iloja. Me molemmat tiedetään, ettei pystyttäisiä jaksamaan vaan itsemme takia. Ettei millään olisi mitään väliä, ilman sitä, että joku välittää ja rakastaa vieressä. Vasta raahatessani suo päivystykseen tajusin täysin, kuinka paljon sinuu rakastan. Olin jo muutamaan kertaan miettiny pääni sisällä, että mitä meistä tulee vai tuleeko mitään. Ymmärsin, että edessäni on ollu tuttu ja turvallinen ihminen valmiina yrittämään uudestaan kun sie oot vasta ollu uusi tututtavuus. Silti valitsin sinut. Vähän aikaa eteeni tuli uusi ihminen jonka ajattelin olevan "paranneltu" versio sinusta. Silti valitsin sinut ja tulen aina valitsemaan. Ensimmäisenä päivänä kun tavattiin meinasin lähteä karkuun sinuu kun sanoit yhden lauseen mikä miut säikäytti, mut en lähteny. Päätin, että otan susta selvää.

Elämä on meitä molempia kolhinu. Miulla ei ollu aina niin mallikelpoinen isä, eikä siulla paras mahdollinen äiti. Mutta miulla on kunnollinen ja rakastava äiti, siulla taas puolestaan mahtava isä. Epäkohdat täydentäkööt toisiaan. Ollaan molemmat rikki, mutta eri kohdista. Kun toisella on huono päivä, eikä saa itteään ylös sängystä toinen hoitaa kotia sen verran kun jaksaa, paijaa väsyneemmän päätä ja tekee ruokaa. Jos käy niin, että molemmilla on huono päivä nukutaan sen yli ja yritetään tehdä seuraavasta päivästä parempi.

Jos kulkisin täällä yksin, en olis näin ajoissa tajunnu mennä hakemaan apua, olisin pitkittäny kaikkea. Mutta ajatus siitä, että muutun taas tunnottomaksi pelotti liikaa. Jos olisin tunnoton ja tunteeton ihmiskuori en pystyis rakastamaan sua. Me selvitään, tiiän sen. Meillä on ihmisiä ympärillä jotka auttaa ja ymmärtää. Ja ne samat myös potkii perseelle jos meinataan väsähtää ja luovuttaa.




Kaksi onnensa etsijää sattumalta lähti samaa polkua kulkemaan.
Vierekkäin matka taittui keveämmin,
yllättäen löytyi vierellä kulkijasta syli lämmin.
Maailma heidät toisilleen vihdoin toi.
Vasten aurinkoa seisomaan asetteli,
varjoissa näkyi peilikuvien palapeli.