perjantai 25. toukokuuta 2012

Maantienväriset hiukset ja hymy, joka ei koskaan tulisi kulumaan hänen kasvoiltaan...

Juuri tuolla tavalla minua kuvailtiin silloin kun olin pieni. Se satuttaa tavallaan, ja myös sen takia piilotin pahan oloni. Tilanne on nyt pelottavan paljon samanlainen kuin uutena vuotena. Heräsin tänä aamuna, tunsin pettymyksen. Tänään on 16. syntymäpäiväni. Tämä ei ole samanlainen päivä kuin pienenä, silloin synttäreitä odotettiin jopa kaksi edellistä kuukautta. Se oli paras päivä vuodessa, siis heti joulun jälkeen, tietysti. Tuntuu, että tämä on väärin. Minun ei pitänyt edes nähdä 15. syntymäpäivääni tai päästä ripille.

Nyt kävi näin. Yritän herätellä itseäni siihen todellisuutteen, että elän ja se ei ole paha asia. Pidän elämästäni ja elämisestä, mutta pelkään satuttavani muita, vaikka syvällä sisimmässäni tiedän, että oikeasti vain pelkään. Pelkään sitä, olenko tarpeeksi hyvä, kaunis tai ystävällinen, pelkään, että selviänkö, jaksanko. Vaikka hyvin tiedän, että vain selviäminen hyväksytään.

En itsekkään ymmärrä miksi ajattelen näin. Synttäreillähän juhlitaan tavallaan sitä, että joku ihminen on olemassa. Samalla tämä päivä on vaikea, mutta samalla tarvitsen juuri tätä. Onnitteluja, ihania sanoja ja puhelinsoittaja rakkailta ihmisiltä. He tuskin edes tietävät kuinka vaikea asia tämäkin päivä on minulle, tai sitten he aavistavat kaiken. Huomenna saan nähdä kaikki enojani, serkkujani, kaikki heitä jotka ovat isoin pala lapsuuttani. Heidän seurassaan minä saan olla juuri sellainen kuin haluan, he eivät vaadi minulta jonkinlaista käytöstä, eivät yritä tunkea minua haluamaansa muottiin. Saan itke, jos siltä tuntuu, mutta tuskin siihen on tarvetta. Nauraa saan ainakin kaikkkien masennusvuosienkin edestä.


              kuinka ironista...           


sunnuntai 20. toukokuuta 2012

En ole varma, mutta taidan kuitenkin olla onnelinen

Makaan selälläni sängyllä. On aivan hiljaista. Suljen silmäni, hengitän sisään ja hengitän ulos. Avaan silmäni. Auringon valo rikkoutuu sälekaihtimien läpi päälleni. Kylven valonsäteissä. En tarvitse mitään erikoitsa, en mitään suurta tai yllättävää, osaan olla onnelinen jokaisesta päivästä, vaikka syvällä mielessäni kummitelisikin ne vanhat ajatukset, mutta tiedän niiden olevan vääriä. En pysty saavuttamaan samanlaisia tuloksia kuin muut, en ole yhtä hyvä, mutta minulle jokainen uusi aamu on saavutus. Harva on käynyt pohjalla, mutta kuitenkin liian moni. Minulla on hyvä olla, mutta jos voisin ottaa kaikkien muiden pahan olon kanettavakseni ottaisin sen.

Eilen huomasin sen, mistä olen oppinut pitämään tunteeni omana tietonani. Istuimme keittiönpöydän ääressä äidin kanssa. Pieni, kohta neljävuotias siskoni oli hiipinyt äidin viereen ja kysyi hentoisella äänellään, "eiks Heikki-vaari oo kuollu ? Sitähän ei voi nähä enää?". Äiti meni lukkoon, mutta minä selitin tälle suurilla silmillään tapittavalle, saparopäiselle tinttaralle, että Heikki-vaari on hänen oma suojelusenkelinsä ja, että vaari katselee kaikista pehmeimmän pilven päältä häntä. Samalla äidin sisällä ollut lukko avautui. "Vaari oli siskonkin suojelusenkeli, sen takia sisko on vielä tossa. Sisko olis halunnu mennä vaarin luo, mut..", äiti sanoi pikkusiskolleni. Minä käänsin katseeni pois heistä molemmista ja itkin. Yritin huomaamatta itkeä. Vilkaisin äiti ja huomasin, että hn reagoi samalla tavalla. Tajusin, että en muista nähneeni äidin itkevän kuin kerran aikaisemmin ja siitä on jo kohta kuusi vuotta. Isäni taas itkee paljon helpommin ja näyttää tunteensa. Olen siis sekoitus näitä kahta ääripäätä. Haluisin tuoda tunteeni enemmän esille, mutta se on vaikeaa. Tunteeni ja ajatukseni ovat hentoisia lasiperhosia. En uskalla vapauttaa niitä, ettei kukaan satuttaisi tai pyydystäisi niitä.


perjantai 18. toukokuuta 2012

" laitoin masennus-rottani häkkiin ja heitin sen Itämereen"

Ihan outo olo. Kaikki loppuu aikanaan ja nyt ois mun peruskoulu-urakka takanapäin. Tuntuu, et oon selvinny jostaa, yks elämänvaihe on ohi. Uskomatonta, mutta samalla tosi haikeeta. Kaikki se tuttu ja turvallinen, ne kaikki ihmiset jotka tietää mun tarinan jää nyt vaan pois. Tai siis, mie meen pois. Jos menee niin ku suunnittelin ni kesällä on edessä muutto Porvooseen tai Tampereelle. Tänään vasta tajusin kuinka yhtenäinen ryhmä tän vuoden ysit oikeastaan oli. Ne ihmiset, jotka oli ennen mulle tosi ilkeitä, hyväksyy miut nytten, joten tavallaan pelottaa ku joudun alottaa alusta. Toisaalta odotan sitä enemmän ku mitään muuta. Haluun herätä eloon uudestaa, pyyhkiä kaiken menneen pois, koska ihmisellä on ennakkoluuloja musta, tiiän sen. Haluun löytää oman itseni uudestaa, rakentaa elämäni uusiks, oikeesti elää.

Oon onnellinen. Odotan koulun loppumista, myös sen takia, et mun lääkitys puretaan kesätöiden jälkeen. Tavallaan sekin pelottaa. Lääkkeet oli mulle pelastusrengas. Uskoin, et ne pitää mut pinnalla ja kasassa, mut ne rajotti mun elämää tosi paljo. Ja niinä päivänä ku olin onnellinen ja ilonen ja kaikki oli hyvin, jouduin silti illalla viimestää taas heräämää siihe todellisuuteen, et nielin taas mielialapillerini. Pelottaa, et tuunko selviimää ilman lääkkeitä. Tuleeko jokasesta päivästä taas taistelu. Noh, onhan mulla kesä aikaa, tai siis mun aivoilla aikaa totutella siihen, et välittäjäaineita ei tuukkaan niin paljoo.

Nyt voin myös ylpeänä sanoa, että olen saanut jotain aikaan. Päättötyö kirjani on valmis. Se ei ole mikään pitkä kirja, mutta asiat on sanottu suoraa, eikä lukijna tarvitse miettiä mitä sanoillani tarkoitan. Tässä pienen pieni pätkä kirjastani:

 " Ennen masennus oli ruma karvainen rotta, jolla oli ohjauskeskus pääni sisällä. Sillä oli vipuja ja nappuloita, millä se ohjaili minua. Se halusi saavuttaa jotain minun kauttani, sillä masennus itsessään ei ole mitään. Sen pitää hallita jotain aineellista. Minä laitoin masennus-rottani häkkiin ja heitin sen Itämereen. Masentakoon siellä sitten vaikka lohia tai hylkeitä."

tiistai 8. toukokuuta 2012

Paine kasvaa ja minä taistelen uupumista vastaan

Kaikki alkaa kasaantua. Päättötyön tekeminen alkaisi oikeasti vasta vähän päälle viikon päästä, mutta minun pitää tehdä se samalla kun luen viimeisiin kokeisiin ja yritän pitää itseni kasassa. Tekstiä pitäisi syntyä ainakin neljäkymmentä sivua, mutta se tuntuu liian vähältä. Vaadin itseltäni liikaa, on pakko saavuttaa jotain, että voin olla tyytyväinen. Asetan tavoitteet, mutta aina liian korkealle, en voi olla tyytyväinen siihen mihin pystyisin, vaan minulla on pakottava tarve ylittää itseni. Vaadinko liikaa jos haluan täydellisyyden? Kyllä minä vaadin, koska täydellisyyttä en saa kun en voi olla tyytyväinen mihinkään. Miksi en vain tyydy siihen mitä saavutan ? 

Jos selviän päättötyö kirjani kirjoittamisesta, kokeista ja kaikesta loppuhössötyksestä samalla voin ehkä jopa melkein olla tyytyväinen itseeni. Pelkään kuitenkin, että virta loppuu kesken ja sitä ei saisi missään nimessä tapahtua nyt. Ongelma on se, että kun minulla on hyvä olla, unohdan sen, että olen vasta parantumassa. Se on kirosana minulle. Olo tuntuu terveeltä, pystyn ajatteleman positiivisesti, mutta pienikin asia voi vetää minut pohjaan taas.


Olen pikku hiljaa alkanut tottua itseeni, olen oppinut elämään itseni kanssa. Kuulostaa ehkä oudolta, mutta sekin minun on pitänyt ja pitää edelleenkin opetella. Pidin niin kauan itseäni arvottomana ja uskoin vahvasti siihen, että elämäni tulee päättymään. Olin valmistautunut siihen, että minä vain lakkaan olemasta, katoan pois. En enää pitänyt itseäni ihmisenä, olin vain jotain mikä piti hävittää tästä maailmasta. Vieläkin minusta tuntuu, että jokainen hetki minkä elän on väärin, sitä ei saisi tapahtua, en saisi elää, en halunnut elää. Suunnittelin kaiken niin ettei minun enää pitäisi olla tässä. Harva pystyy samaistumaan tähän tunteeseen, mutta kaikki varmasti tietävät miltä tuntuu kun joku tapahtuma tai juttu peruuntuu mitä on odottanut todella kauan, sitä voisi verrata siihen miltä tämä kaikki minusta tuntuu.


keskiviikko 2. toukokuuta 2012

Nämä siivet mua kannattelee

Kaikki mikä liittyy menneisyyteeni tulee taas pintaa. Ennen yrtin pakoilla sitä niin paljon kun vaa pystyin, mutta sitten tajusin ettei se auta mitään. Se on pelkoa, sellasta turhaa pelkoa. Mikään ei katoa pois vaikka kuinka kieltäsin sen itseltäni, en voi unohtaa, se ei poista mitään mitä olen tehnyt. Parantumiseni on alkanut, mutta se ei voi jatkua jos en käsittele niitä asioita mitkä ajoivat minut siihen nurkkaa, josta luulin pääseväni pois vaan huijaamalla. Nyt kun kerran käyn tämän kaiken läpi, ajattelen kunnolla, etsin tarkoituksia sekä vastauksi ja kirjoitan ne ylös, minun ei enää tarvitse miettiä niitä, voin vain lukea sen kaiken mitä olen kirjoittanut.

Toisaalta on pelottavaa sulkeltaa pahaan oloon, vaikka tiedän, että pääsen pinnale enkä huku siihen. Olen vahva... Tai no, en oikein tiedä, mutta jos hoen sitä tarpeeksi kauan itselleni niin ehkä jonain päivänä uskon siihen, ainakin haluaisin. Joskus en vaikea ymmärtää, että olen vielä tässä. Se ei tunnu oikealta, mutta tulen oppimaan, että se on oikein. Se on oikein, koska se tuntuu hyvältä. 


Uskon siihen, että nämä siivet mua kannattelee.
Rakensin ne itse pelosta, pahasta olosta ja vihasta.
Vahvoja tunteita, siksi siivet tulee kestämään.
Muokkasin kaikki ne pahat tunteet hyviksi, nyt minä ohjaan niitä,eivätkä ne minua.
Tarvitsen siivet ettei minun tarvitsisi kävellä.
Se on ehkä merkki laiskuudesta, mutta en osaa elää jalat maassa.
En sen takia, että haluisin olla enkeli.
Ei ole aikani vielä.
Sitäpaitsi enkelit ovat kauniita, minä en osaa olla.
Osaan vain olla tälläinen kuin olen.
En jaksa opetella olemaan mitenkään muuten.
Minulla on siivet.
Sellaiset, jotka saa kun tarpeeksi uskoo.
Sellaiset, jotka saa kun tarpeeksi toivoo.
Sellaiset, jotka saa kun tarpeeksi itkee.
Niitä kukaan ei koskaan voi minulta viedä pois.