Tyhjyys.

Tässä mie yksin nökötän. Sohvalla, pidellen ihan liian iso läppärii sylissä, josta on lähteny yks näppäin irti. Henrin mielestä tää on ihan kamala ja hidas vekotin, mie tykkään tästä. Tää lämmittää ja suhisee sillee, ettei oo yksinäinen olo. Mutta pelkoa ei vie täkää rakkine pois. Tää tuttu, mut kuitenkii tosi vierras vanha talo saa miut itkemää äitiä. En tiiä miks, mutta en pelkää olla missää niin paljo ku täälä. Yksin. Ei Henrin kaa pelota niin paljoo, mutta kuitenkii vähäsen.

Siinä vaiheessa ku Henri astuu ovesta ulos jään nököttämään juuri siihe kohtaa missä oon. En liiku, en uskalla. Viimeks nökötin sohvan oikean puolimmaisessa nurkassa yli neljä tuntia. Pelko lamautti. Kaikki paha ottaa valtaan. Tuntuu, että ikkunoista tuijottaa joku, tuntuu, että täälä vanhassa vaaleensinisessä talossa on joku, joka haluaa miulle pahaa. Nii ja tietysti eihän miun puhelin toimi täälä. Yllättäen.

Kuulen päässäni askeleita, jotka lähenee. Kuulen jokun hengityksen. Nään varjoja. Eikä täällä ketään ole. Tiiän sen ku näpytän sen varovasti tuohon noin tietokoneen näytälle itelleni näkyviin. Mutta en siihen usko. Ei miun päässä oo tällä hetkellä tilaa uskolle. Pelolle on, sille on aina. Tuntuu taas, etten oikee osaa muuta ku pelätä. Sehän se helpointa on? kai? En tiiä, en oo oikee mitää muuta kokeille koskaa, ku pelkäämistä.

Enkä voi kieltää Henrii mihkää lähtemästä. Ei oo vaihtoehtoo ku olla ihmisten kanssa, mikä väsyttää miua tai nököttää täällä ja pelätä. Ehkä mie joskus viel totun tähä. Opin elämää sillee, että jännitän ja pelkään suurinpiirtein kaikkea.

Voi taivas... Koska miusta on tullu tämmönen arkajalka? Ärsyttää. Pelkään jääkaappia, mikä naksahtelee. Välkkyvät valot on kanssa aika kamalia. Ulkona puhaltavaa tuultakii osaan aika taitavasti jo luulla murhamieheks. Koska mie opin olemaan näin säälittävä? Mistä tää kaikki oikee on tullu? Oon varmaan saanu jonkuu näkösii vaikutteita Nasusta? Voisin maalta itteni pinkiks ja pukee raitapaidan päälle.

Enkä oikee osaa oppii tästä ylenpalttisesta pelkäämisestä pois. Oon ihan säälittävä. Nauran jo melkein itelleni. Mutten ihan uskalla, mitä jos täällä on oikeesti joku ja jos nauraisin ni se kuulis miut? En taidakkaa nauraa. Ja ruokin koko ajan miun omaa pelkoa, miun vilkas mielikuvitus on ku steroideja miun pelolle.


Huomaa, että miun päässä on sekavia ajatuksia, joten tässä teille sekavaa tekstiä. pahoitteluni!

Mielen murtaja

Antaisitko minulle hetken aikaa,

puhaltaa pois pahaa ilmaa.

Sekunniksi unohtaa maailman.

Nielen kyyneleet,

ja selkäsi takana syljen ne pois.

Rikon mieleni, rikon hymyn.

Piilotan sirpaleet,

hautaan surun silmiesi edessä.

Et saa nähdä heikkouttani,

koska en itsekkään sitä halua.

Lennän.

Karkaan.

Katoan.

Et sinä minua halua varusteltuna surulla,

koristeltuna mustilla ajatuksilla.

En löydä tälle sanoja, niitä ei oo. Kyyneleitä löytyy ja ei tuu loppuu.

Pelottaa.

Oon vahva.

tarpeeks vahva?

Enkö mie vois kerrankii olla tarpeeksi jotain.

Nään mustaa, valkosta ja harmaata.

Taas.

Antakaa jooko anteeks miulle.

En ehkä ookkaan super ihminen.

ouch! I have lost myself again.

Mie tahtois just nytten muuta ku olla yksin oman mieleni kanssa. Vaikka tiedän, ettei se ois yhtään hyvä juttu. Ainakaa pitemmän päälle. Haluisin vaan olla pieni. Huomaamaton, sallii itelleni jotain hyvää. Muttei liikaa hyvää. Tuskin loppupeleis oonkaan sen arvonen. Minkää arvonen? kuka tietää... Mistä nää ajatukset taas tulee? Kuka ne miulle taas työns? Miun päähän ne ajatuksen. Kuka päästi mun suusta ne sanat, "mie haluisin vaan pois.." Ei näin voi käydä enää. Tappelen tätä vastaa, itteni kanssa taas pyörin mieleni sisällä kehää. Vaikka lupasin, etten enää koskaa ajautus tähä tilanteeseen, että nään vaihtoehtona, sen, että poistuisin täst maailmasta. On huojentavaa itelleni, että se lukee nyt tossa. Tilanne ei siis ole niin paha ku se vois olla. Voisin pitää sen ajatuksen sisälläni, vaalia, valmistella, hieoa, sitä. Tehdä siitä kauniin itselleni. Ei se on ruma ajatus. Mutta silti sitä ajattelen, pikkuhiljaa siihen totun taas.

Huomasin sen tänään. Pitkän ajan jälkeen. Peilistä ei enää katsonut joku, jolla oli mielestäni arvoa. Siellä oli olento, joka hieman etoi minua. Lapsekkaan näköinen, pyöreä, mauton kuva. Sen minä näin. Näin itseni. Haluisin taas olla jotain ihan muuta ku oon.

Ja tiiän sen, että mie reagoin tällee ku miua pelottaa.
Haluisinki tietää, että mitä mie nyt pelkään?

Pelkoa ja ahdistustiloja

Mitä oikeen tapahtuu?

Ei näin voi käydä, ei enää.

Mie en halua tätä enää.

Kamala tunne kipuaa selkääni pitkin. Se on pukeutunut pörröiseen asuun, vaaleanpunaiseen, ettei se näyttäisi niin pelottavalta. Että ottaisin sen taas omakseni. Että se pääsisi pääni sisään mustaamaan mieleni ja kasvattamaan ajatuksia, jotka ruokkisivat sitä. Siinä se istuu taas. Katson oikean olkopääni yli ja voin nähdä sen. Masennus-rotta istuu siinä ja sivelee hännällään poskeani. Aivan kuin se hymyilisi. Se pitää suloisen surullista ääntä. Pientä kurinaa, hieman naksuttavaa ääntä. Se on ihana, suloisen tappava.

Ehkä se on ollut siinä koko ajan. Odottamassa oikeaa hetkeä. Sitä kohtaa kun olen heikko ja haluan sen taas. Hetkeä, jolloin se voi iskeä. Hetkeä, jolloin säälin sitä, otan sen syliini, paijaan ja silitän, sitten se voi ottaa ohjat taas minusta. Kiskoa ja riuhtoa, käyttää minua sätkynukkenaan.

Pöyhin hiuksiani, oletan, että se aivastaa, tulee allergiseksi ja lähtee pois. Masennus-rotta heilauttaa häntäänsä ja pujohtaa hiusteni seasta niskaa pitkin vasemmalle olkapäälle. Vedän hiukset sen eteen. En halua nähdä sitä. Se ei voi taas olla siinä. Pari päivää sitten tuli vuosi täyteen ilman lääkkeitä. En voi langeta, vajota senttiäkään. Jos vajoan vaaksanmitan verran, joudun kiipeään kolmen verran kohti valoa. On paha olla ja itkettää, mutta kyyneleet ei enää vaan tuu.

Rotta kuiskailee minulle, saan selvää sen piipityksestä. Kun hetken kuuntelen sitä, se huutaa minulle. Käskee satuttaa. Repii hiuksista kohti lattiaa, laittaa kärsimään, vaijentaa minut juuri silloin kun haluaisin eniten huutaa. Minä huudan,eikä kukaan kuule. Hienosti olen piilottanut tämän kaiken taas. Abloodeja, pyydän... Masennus on kuitenkin vaa opittua avuttomuutta. 

Olen vahva. Hetken vielä ainakin. En vaan voi mitään, tuo rotta on niin suloinen. Sen silmät ovat viattomat, mutta niihin hukkuu. En halua enää hukkua. Olen jo liian kauan pidättänyt hengitystä ja yrittänyt sukeltaa ja räpiköidä tässä mustassa tunteessa. Ei ole enää hengenpelastajaa tällä rannalla. Sekin perkele on ottanu lopputilin.

Jos vain saisin suuni auki.

Henri ymmärtäisi.

Tiedän sen.

Mutta pelottaa.

En halua satuttaa.

Muuta kuin itseäni.

Kun sä katsot peiliin, mitä sä näät? Sä oot aarre hänen silmissään.

"Tuntuu niin pahalta, liikaa kilometrejä meijän välissä ja tiiän, että välimatka kasvaa koko ajan.

 Lähit alle tunti sitten ja nyt jo haluisin siut toho vieree.

 Ihan kiinni muhun. 

Haluisin kuulla sun äänen, nähä ne kasvot,

 jotka kätkee taakseen sen kaiken mitä rakastan. 

Tuntee sun huulet mun iholla, nukahtaa sun viereen, 

sun kainaloon, just siihe missä on kaikista turvallisin olla. 

Oon heikko, riippuvainen susta. 

Ei, vaan riippuvainen meistä. 

Täst kaikesta mitä me ollaan, siitä mitä me ollaan rakennettu meijän välille. 

Olo on pelokas kun tajuun, että ihan tosissani rakastan. Iso sana."

Näin mie eilen illalla kirjottelin ja pohdiskelin, edelleen pohdiskelen. Ennen ajattelin, että jos ihminen rakastaa se on heikko. Koska joku toinen merkitsee sille paljon. Rakastuminen ja rakastaminen oli pelottavaa. Se kuulosti sairaudelta, joltain tappavalta. Katoin oudosti ja halveksuvasti onnellisia pareja kaupungilla, jotka tuli vastaan. Se oli ällöttävää. Niistä ihmisistä näki, että ne on onnellisia ja riippuvaisii toisitaa. Ne hengitti toistesa kautta. Ne oli heikkoja mun mielestä.

Nyt ymmärrän, ettei se oo heikkoutta. Ei mitää sinne päinkää. Mut edellee pidän, sitä tavallaa heikkoutena. Joten oon sua varten heikko, etten työnnä sua pois. En haluu olla liian ylpee ja itsekäs, haluun pitää sut lähellä. Tiiän, ettet oo menossa minnekkään, enkä miekään oo, sie tiiät sen myös.

Kevät on hankalaa aikaa, vaikka päätin ettei se enää ois. Juuri nyt jokainen siun sanas tuntuu erityisen hyvältä, ku oot siinä vieressä ja kuuntelet, et säiky pois. Ymmärrät, välität ja pidät huolta. Mulle on aina ollu kauhee ongelma se, kuka mä oon. Oon ollu hukassa ja koko ajan kyselle iteltäni kuka mie oon. Oon tienny, että miussa on monii puolii, sellasiikii mistä en tykkää ja mistä haluisin eroo. Musta on kanssa tuntunu usein siltä, että kaikki ei nää sitä kaikkee mitä mussa on. Että ihmiset on sokeita niille mun puolille, tai että mie piilotan ne sitte muilta. Sitte sie tulit ja aloit näkemään mun jokaisen puolen. Myös ne mitä muut ei ollu aikasemmin nähny, ja ne mistä en ite tykkää. En oikee ikinä oo myöskää osannu kuulla kohteliaisuuksii, mie aina väitän vastaa, melkeimpä poikkeuksetta. Sulle en väitä vastaa. En pysty, en kehtaa, ei oo tarvetta. Kaiken mitä sanot ni uskon. En voi olla uskomatta, en voi olla kuuro sille kaikelle hyvälle mitä sanot, tunnen vaa itteni hyväks tämmösenä. Niin paljon mä luotan, uskallan, välitän ja arvostan. Haluisin muuttaa itestäni niin paljon, haluisin olla erillainen, parempi tai jotaa sen suuntasta. Mutta kun sie sanot, ettet muuttais miusta mitään, silloin mun tekis mieli väittäävastaan, inttää, olla itsepäinen, mut kuitenkii tyydyn uskomaa sen. En alota väittelyy siitä, koska tiiän koko ajan, että oisin väärässä.

Ymmärrät mua ku kiukuttelen lapsellisesti, temppuilen muuten vaa, oon hankala, oon ajattelematon, oon typerä. Koska tiiät minkä takii. Et nää asioita niin mustavalkosesti ku moni muu. Jos et tiiä koko totuutta, et keksi loppuja. Eikä sen tarviikkaa keksii, koska kaiken voin sulle kertoo, siinä menee ehkä hetki ku mietin miten asian kerron, mutta miun suusta se asia kumminkii ennen pitkää ulos tulee.

Tänään minä olin minä.

Aloin jostain syystä miettimään yhtä hölmöä asiaa, mitä oon jo lapsenna miettiny. Vaikka sille tiiänkii vastauksen. Aloin miettimään ja pyörittämään päässäni niinkin omituista asiaa ku omaa nimeäni. Pienenä häpesin sitä aivan suunnattomasti. Se oli niin outo. Ruma. Semmonen töksähtävä ja tönkkö. Marikki? Ei se miun mielestä ollu ees nimi. En varmaan koskaan uskaltanu äitillekkää sanoo, että mun mielestä miun oma nimi on ihan hirvee.

Muistan ku olin vielä ala-asteella pienessä kyläkoulussa ja kesken koulupäivän ku olin menossa välkälle, otin takkiini naulakosta, jossa jokaisen oma paikka oli merkitty nimilapulla. Sitte joku nainen kyseli kaikilta kuka on Marikki. Ikinä ennen en ollu sitä naista nähny. Sitte ku se löysi mut se selitti, että se käy jossain joogassa mikä järjestetään siinä meidän koululla ja oli viime iltana laittanu takin mun naulakkoon ja alkanu miettimään mun nimeä. Se oli sen mielestä kaunis ja erityinen. Se nainen katto mua jotenkii oudon tuntevasti ja herkästi. Kaikki opettajat ja muut oppilaat ties, että oon ihan täysin rasavilli kakara, mut se nainen ties varmaanki myös millanen oon mut se hymyili mulle tosi nätisti. Sitte ennen ku se lähti, se kerto, että se on raskaana ensimmäisellä kuulla. Se kysy multa lupaa, saako se nimetä sen lapsen Marikiksi jos se vaan on tyttö. Olin tosi hämmentyny. Vielä lähtiessään se sano, että haluaa sen lapsesta tulee juuri sellanen ku mie oon.

Mun nimestäoon väännetty kaikenlaista, oon samalla Mauri, Maissi, Marnikki, Maikki, Marikka, Make, Martziaano, Rimanyrkki, Mauriitzio, Mari, Masi. Mutta ehdoton suosikka sen oikeen Marikin jälkee on Milli. En muista kuka sen keksi, mutta se on mun suosikki jostain syystä. Luulen kanssa, että nimellä on joku tarkotus, koska jostain ihmisestä näkee jo ulospäin mikä sen nimi on mahollisesti.

Mutta mie oon minä. Miun nimi on erillainen, harvinainen, outo, pitkä, vaikee, sitä saa muokattuu ja muovailtuu. Se on minä. Mietin kauan kuka mie oon, millanen mie oon, jos mie lakkaisin vaaa miettimästä ja oisin ihan rohkeesti Marikki.

taistele, sinnittele, pidä kiinni tiukasti.

Tän piti olla hengähdys tauko. Vaikka kyl tiesin, ettei tuu olee helppoo. Olin varma, etten kestä ees viikkoo töissä. Se on nähty aikasemminkii, ettei musta oo siihe. Mukamas. Oli kuitenkii, alkaa olee työssäoppimiin loppusuoral. Oon ylittäny itteeni. Miulle on ihan sama, miten kukaan muu arvioi miun suoriutuneen tästä. Jokanen työpäivä on mulle saavutus. Poikkeuksetta joka aamu se on sama tappelu itteni kanssa nousenko ylös ja meen töihi. Ihan sama kuin hyvin edelliin päivä ois menny. Mun ei oo mikää pakko mennä sinne, aina voi keksii valeen ja jättää välii, soittaa ryhmänohjaajalle ja jättää tää leikki kesken. Niin en tee, mie en luovuta. En, en, en!

Se paikka ahistaa mua, ne pari ihmistä, ne keiden kanssa oon siellä. Jokanen moite sattuu. Oon pelkokas. Kyselen koko ajan mitä teen seuraavaks, miten, missä, miksi, millä. Virheet pelottaa ja niistä kuuleminen. En oo niin oma-alotteinen ja reipas, pirtee omaitteni mitä oon koulussa ja koulun ruokalassa. Koko ajan oon varpaillani ja jännittyny. Kestän aina sen pari tuntii ja sitte meen vessaa. Itken sen kaiken ahistuksen pihalle, kasaan itteni ja palaan keittiöö. Kertaakaan en valita niille. En sano, etten jaksa, en pyydä päästä lähtemään, en valita jos joku sanoo pahasti. En tee niin, en voi, en pysty. Mie kestän. Ainakii haluun jokasen luulevan niin. Se on henkinen helvetti. Pelkästään se paikka ja ne pari ihmistä, jotka on siin samas rakennukses, ne jotka satutti mua eniten. Ja sitte ihan vaan silka pelko.

Kaikki muuttu viel pelottavammaks maanantaina. Se päivä oli muutenkii omituinen, töissä oli menny suht kivasti. Puhelin soi. Iskä on joutunu sairaalaan taas. Toistaiseks tuntemattomast syystä. Sitte syy selvii. Aivoinfartti. Vittu. Saatana. Perkele. Helvetti. Teki miel huutaa, raivota, itkee, just siltä seisomalta lähtee Päksii, ettii iskä ja alkaa huutaa sille ihan niin kovaa ku ikinä pystyn. Huutaa, kuinka sen takii joudun pelkää viel enemmän. Pieneks hetkeks ku se unohan sen, että se ihminen on kenen menettämistä miun kaikist aiheellisinta pelätä käy tällee. Ite se on sen aiheuttanu, että kuuluu riskiryhmää. Saanko iskää ikinä ihan iskänä takas? Sitä ei lääkärit uskalla luvata. Oonko koskaa ees iskää tuntenu? en tiiä. Tiiän vaa sen, että pelottaa, vaikka asialle en mitää voi. Ajattelen liikaa, ja murehin asioita, mille en mitään voi.

Tää kaikki on kuitenkii ollu jokseenki helppoo. Joka päivä oon saanu puhuu mietteeni ja ajatukseni ihmiselle, kuka oikeesti kuuntelee ja auttaa, on tukena ja lähellä, vaikka fyysisesti onkii about sadan kilometrin päässä. Rauhotun heti ku kuulen sen tutun lämpösen äänen, silloin mulla ei oo mitään hätää. Hetkeekään miun ei tarvii miettii, välittääkö vaiko eikö, ja välitänkö vai enkö. Se on selvää, täysin kirkas asia.

Huomenna kaikki helpottuu lisää, tää tuki ja turva on oikeesti lähellä. Voin vaa unohtaa, koko muun maailman ja, että huominen työpäivä tulee. Olla sylissä ja olla lähellä, tuntee itteni pieneks ja hyväks, viattomaks, avuttomaks, mut silti olon turvalliseks. Nauraa, olla oma itteni, sanoo kaiken mikä tulee mielee, pussimäyräillä, perseillä, itkeekki jos siltä tuntuu, mut siihe tuskin on tarvetta. Tätä jatkuu koko viikonlopun yli. Pääsen vähä etäämmälle Kausalasta ja satunnaisista ikävistä ihmisistä. Tiiän tasan tarkkaa sen, että siinä vaiheessa viimestään ku käännytään siiihe jo aika tutuks tuulleelle  mutkaselle  hiekkatielle kaikki ahistus ja pelko katoaa. Kukaa ei sinne pääse mua hajottamaan, ei ees mun omat ajatukset.

Se suuri sana.

Oon huono tunneasioissa. En oikee osaa tuntee tai erottaa tunteita toisistaan vieläkään. Monesti oon miettiny osaanko oikeesti välittää, koska vihata en ainakaan osaa. Osaan kuunnella ku toinen puhuu siitä, että se välittää jostain, jos joku on vihanen, jos joku on surullinen, jos joku rakastaa. Mie kuulen ne sanat, ymmärrän ne. Luulin osaavani vaan samaistua suruun, että oisin edellee tunteeton ihan kokonaan. Se miten viime aikoina oon toiminu ja tehny viittaa vahvasti siihen, että oon tunteeton ja paha. Ihan kokonaan en tota rupee kieltämään. Häpeän tekojani, tavallaan. Pienissä määrin kyllä, mutta jos häpeäisin kokonaan ja todella syvästi kieltäisin iteltäni hyvän olon ja onnellisuuden. 

Aloin myös miettimään, onko onnellisuus tunnetilana ihmiselle outo ja vieras. Sellanen mitä on vaikee tuntee ja erottaa. Raja on niin häilyvä, ainakii miulla. Välillä pitää miettii oonko onnellinen vai en. Osaanko edelleenkään olla? Kyllä osaan. Siihen oon saanu varmuuden. Paskempi juttu vaan, että sitä varmuutta ja tunteita piti ettii muutaman mutkan kautta ja kolhia viattomia ihmisiä.

Joo tiiän, en oo viel ees nähny mun seittemättätoista kesää. Oon nuori ja tyhmä, mutten tunteeton. Oon käyny läpi vähä kaikenlaista. Mutta nyt oon oppinu sen, että pakosta ei voi rakastaa tai välittää. Ei vaikka haluais välittää jostain, sitä ei voi oppia. Sen pitää tulla suoraa sydämmestä, järjellä ei oo osaa eikä arpaa siihen.

Musta ei oo puhumaan rakkaudesta, koska ihmiset luulee, etten tiedä siitä yhtään mitään, ainakaan tän kaiken sekavuuden jälkeen. Mut tiedän siitä kuitenkii jotain. Rakkaus on sitä, että toisen ihmisen kipu tuntuu myös sussa itessäs, sitä, että tuntee ittesä hyväks jonkuu seurassa, pystyy olee omaittensä. Pelkää menettää, mutta silti uskaltaa välittää koko sydämmestää. Rakkaus on sellasta, että ei tarvii miettiä ymmärtääkö toinen ihan varmasti sun jokasen sanan, koska ei tarviikkaa ymmärtää, riittää se, että edes yrittää ymmärtää. Rakkautee kuulu se, että pystyy näkemään, hyväksymään ja elämään jonkuu ihmisen kaikkien puolien ja ominaisuuksien kanssa. Yksikään ihminen ei voi aina olla ilonen ja hymyillä. Jotkuu rypee välillä vähä syvemmässä surussa ja hymy on enemmän hukassa, mut jos välittää ja rakastaa ni kestää sen. Rakkaus on korjaava tunne. Se on ainut lääke, joka pystyy poistamaa arpia ja pitämää menneisyys haamut kaukana. Rakkaus on tavallaa pieni sana, mutta se pitää sisällään niin monta pientä asiaa, joilla on suuri merkitys. Rakkaus ja välittäminen on liimaa, joka pitää ihmisiä kasassa. Niin mie ainakii tän asian näkisin.

Hengitä välillä.

Kävelin tänään ihan normaalisti töistä kotiin. Joku tuntu oudolta. Mietin ja mietin, kunnes tajusin, että nään sulaa asfalttia. Lumi alkaa sulaa pois, kohta kuuluu lintujen laulua, auringon paisteetta, joka melkee kirvelee silmii. Se mitä pelkään, on kohta taas täällä- kevät.

Kevät on sarjassaan niitä asioita, joita pelkään vaan sen takia, että joskus on käyny jotain. Asia, joka tulee, joka pitää kohdata ja elää. Liikaa muistoja, pahaa oloa, liikaa kaikkea, mitä ei saisi ajatella, käydä läpi tai elää uudestaan. Kevään myötä tulee myös 5.4. Typerä päivämäärien pelko ei vain mene pois. Ainut asia mikä siihen liittyy on ikävä muisto. En oo osannu ku pelätä sitä päivää, vaikka se ei ees oo sama päivä. Tavallaan. Yks numero eroo, siltikään ei sama, mutta pelottaa. Sen pitäs olla ilonen päivä, sillä tavallaa saan elää sen, vaikka luulin ja suunnittelin toisin.

En anna itelleni tilaa unohtaa sitä. Vaikka yritän keksi keinoi ja ajatella muilla tavaoilla, ei se unohu. Jos en koskaan voi unohtaa? Jos en ees haluukkaa. Tai sitte mua vaan pelottaa, ettei kukaan  muu muista, vaikka se oliskii helpotus, tavallaa. Kaikki on niin ristiriitasta. Tiedän mitä ihmiset haluis mun ajattelevan siitä päivästä, ne haluu, että oon tässä. Kait aika moni on kiitolliin, että VR oli myöhässä. Niin oon miekii, mut ääääh. Silti tekee pahaa. 

Ehkä myös sen takii sattuu, koska tiiän kuinka pahasti oon mun rakkaita ja läheisii ihmisii satuttanu sinä päivään. Haluisin pyyhkii sen pois, koko kevät sais kadota johkuu. Olla tulematta ja olematta. Koska keväisin mulla on ollu aina kaikista pahin olla. Silloin kaikki on kaatunu niskaa. Mitä jos tänä vuonnakii tule paha olo? Vaikka tiiän, ettei se tulis niin paha, mut silti. Tää on se heikko kohta, se aika ku pitää hitucen pinnistellä. Ja ku kaikki viel yleensä tykkää keväästä, toisin ku minä. Kevät on niin blaah, turhaa. Eikö vois vaa tulla suoraa kesä? Silloin oli jo helpompi olla.

En voi ikuisesti elää menneisyyden vankina. Haluisin, että tänä vuonna pääsisin jo täst pelosta eroo, kaikki muuttus, kokonaa, vihdoinki. Ei mulla oo mitää hätää nyt, ei tosiaan. Kaikki on hyvin. Joskus mie vaa tavallaa unohan hengittää. Mut ku siinä vaiheessa jos tulee yksii huono päivä, ni pelästyn aivan helvetisti. Alan miettimää liikaa ja se on sitte siinä, oon jumissa päässäni. Ei tän pitäs olla tämmönen ongelma, mutta ku se vaan on. 

Kaikella on tarkotus. Sen oon oppinu nytte tässä lähiaikoina. Jos nyt ois myös tarkotus lopettaa pelkääminen. Voisko se olla niin? Koska jos ilon jakaa jonkuu kaa ni se kaksinkertaistuu, jos surun jakaa jonkuu kaa se puolittuuu ni jos pelon jakaa jonkuu kaa ni eiks se silloin laimena tai puolitu tai tuu aiheettomaks tai jotaa?

Ihmisii tulee ja menee.

Pikku hiljaa alkaa hahmottaa, et keneen voi tosissaan luottaa ja keneen ei. Paskan puhumista, selkään puukottajia ja muuten vaa jostain katkerii ihmisii. Asuntolaelämä ei aina oo unelmaa. Pikkasen ku mokaa ni joukko ihmisii käy henkisest kimppuu. Osaan hienostee tehä tilanteesta ku tilanteesta itelleni tukalan. Voi vittu. Mutta kaikella on aina kääntöpuolesa. 

Samalla ku tajusin, että pariin ihmiseen ei voi enää luottaa, yks yllättävä ihminen todisti mulle, että se ei haluu ku auttaa mua ja olla tukena. Se persoona, ketä pidin ihan hölmönä, semmosena kenen kaa voi aina apinoida ja muuten vaa päristä, olikii huolehtiva persoona. Vahingossa avasin suuni siitä, millasta miun elämä on ennen ollu, tällä kertaa se kannatti. Yksi veli lisää. On niin outoo, ku joku haluu olla tukena ja auttaa ilman mitää kusetuksen makuu. 

Torstai iltana mulla keitti ihan kunnolla. Pari pientä sanaa voi sattuu aivan vitustee. Oisin hajonnu Monninkylää, mut Fliinus vei mut pois sielt. Sain vaan puhuu, purkaa koko sydämmeni, Flinkki kuunteli ja yritti auttaa. Ei se paljoo osannu takas sanoo. Ainakaa silloin, mut aamulla soi puhelin. "jäin miettii sitä mitä puhuit.." Mua oli oikeesti kuunneltu. Ja sain kuulla ne sanat mistä ystävän tunnistaa "kai sä näät sen, että mä yritän ymmärtää sua, eikä se loppujen lopuks oo kovin vaikeeta" Olin sanaton.

Nyt tiiän kenee voi luottaa ja kenelle kannattaa vaa olla mukava, eikä mitään muuta.

Mulla on monta hyvää ystävää, veljiä ja ihana oma rakas, joka saa miut tuntee itteni arvokkaaks. Kohta alkaa työssäoppimiinkii ja pääsen pariks kuukaudeks pois Monninkylästä. Elämä jatkuu vaikka välillä tuleekii sukellettuu epätoivoon.

tämä outo, uusi tunne.

Tunnen itteni huonoks, tavallaan. Idiootiks, petturiks, pahaks ihmiseks. Vaikka tasan tarkkaan tiiän, että valitsin oikein. Olin tavallaa itsekäs. Tiiän myös sen. Mulla on huono omatunto täst koko jutusta, mut tosiasiassa oon onnellinen näin. Pelkäsit hetken, että olin muuttunu taas tunnotomaks. Luulin, että mun pitää aina olla suhteessa se vahva, se joka pitää huolta. Totuin lyhyes ajas siihe. 

Sitte huomasin, että se ei ollu totta. Mun elämään vähä salakavalast ilmaan ihminen, joka arvosti mua ja hyväksy mut. Ja tää oli sellanen persoona jolla oli rohkeutta näyttää se. Sanoja voi aina sanoo, mut teot todistaa. 

Mut tää kaikki kuitenkii muutti mua. Oon taas vähä arempi, pelokkaampi, heikompi. Tipuin jo askeleen kohti pohjaa. Se ei ole kuitenkaa kenenkään muun syytä kuin itseni. Olisi pitäny jo aikasemmin tajuta, että semmonen suhde ei toimi, missä molemmat on hukassa. Jossa toinen välittää, sanoo sen ja toinen ehkä välittää, mut ei osota sitä millää tavalla.

Nyt mulla on taas oppimisen paikka edessä. Saan opetella siihen, että musta pidetään huolta. Pitää oppia kuulemaan kohteliaisuuksia. Siihen, että joku pitää tiukasti kiinni. Pitää tottua siihe, että oon olemassa jollekin koko ajan. Enää mua ei unoheta viikonlopuiks ja lomiks. Kohdella ku esinettä, enää en oo taakkaa tai velvollisuus. Enää se en ole minä, joka aina pyytää anteeksi, se jonka niskaan kaatuu molempien huolet. Ei enää ikinä. Tuntuu oudolta, sillä tällee tän pitäs mennäkkii. 

ja jälleen kerran mun aika alkaa elämään murehtimisen, voivottelun ja pelkäämisen sijaan.

Ymmärrys loppuu.

Ei se joulumieli sitte tullukkaa. Tuleeko se enää ikinä takas? Tää koko päivä on ollu ja tulee olemaa tuskaa. Kaikki ois ehk helpompaa jos ei tarvis esittää tekopirteetä ja ilosta. En vaa pysty tähä. Facebook on täynnä jouluntoivotuksii, tekstareit satelee "hyvää jouluu", mikää ei tuu tekee täst hyvää. Ei  mikään. En jaksa ees enää uskoo siihe. Olen negatiivinen nyt. Anteeks. Tää päivä vaan tappaa mua sisältä. Repii auki haavoja, joiden luulin jo muuttuneen vaa arviks. Jos nyt vaan pääsisin Mikon kainaloo turvaa tätä kaikkee, oisin onnellinen ja kaikki ratkeis.

Tukehun tähä kanelin tuoksuu.
Liikaa punasta.
Likkaa kaikenmaailman jouluvaloja.
Kaupallista paskaa.
Omapa on vikani.
Ku en osaa enää elää oikein tätä päivää.



Nii juu, joului vaa kaikille....

Pelätä ei saa, jos tahtoo milloinkaan onnen saavuttaa.

Eilen käytii korkkaamassa Saaran kanssa laskukausi Messilässä. Se oli ehkä paras reissu ikinä! Nyt on posket kipeet nauramisesta, niin loistavaa nuitten ihmisten seura oli. Rinteeseen oon usein jättäny huoleni. Lautailu on ollu miulle jo monta vuotta pakokeino pääni sisältä. Saan olla ajattelematta yhtään mitään. Pideltiin Saaran kanssa tauko, hörpittiin kahvii ja kaakaoo, samalla sulateltiin varpaita. Naurettiin ja päristiin siinä, sitte Saara sano, "Kelaa, me oltii vuos sitte molemmat sinkkui ja aika onnettomii.." Just sillä sekunnilla koin aivan älyttömän flashbackin. Viime kausi alotettii myös Messilässä. Silloin istuttii siinä samassa pöydössä ja silloin Saara oli mulle sanonu, että vuoden päästä meillä on kaikki hyvin. Kaikki tulis muuttumaan. Meinasin tippuu siitä penkiltä, ku tajusin tän kaiken.

Jatkettiin sitte laskemista muutama tunti. Sitte lähettii herättelee jätkii, jotka nukku autossa ku pienet lapset. Se oli melko huvittava näky. Änkeydettii takas autoo ja aloteltii paluumatkaa. Juttujen laatu oli hyvin väsyny ja paluumatkan ruokaåaikan valinta oli ihan pohjasaneeraus. Eilinen oli parhain päivä pitkään aikaan.



Mutta tänään... 7.12 tuli vuosi viimeisimmästä kriisijaksostani. Koen, että parantumiseni alkoi juuri silloin. Suurin muutos tapahtui sillä osastojaksolla, joka kesti 11.11-7.12.2011. Muistan sen pelon kun astuin osaston lasiovesta ulos. "mitä jos en selviä..?" se oli ainut asia mikä päähäni mahtui. Selvisin paremmin kuin koskaa, silloin sain otteen elämästä, mikä ei ole livennyt kertaakaan. Nyt oon vuoden kasannu itteeni, parantunu. Käyny läpi asioita. Tuntuu niin oudolta. Lohdulliselta, tavallaan.

Muuntautumisleikki.

Pitkää oon miettiny, pyörittäny päässäni kaikenlaista, ajatellu.. Pitästäny merkille asioita, piirteitä itestäni. Oon hahmotellu kuvan, siitä mitä oon. Ulkonen olemus on muuttunu aika paljo. Se on muokattu, oon menny läpi aika monesta koneesta. Suurin piirtein samanlaisen käsittelyn on saanu miun ajattelutapa ja se, miten katson maailmaa tänää. 

Pysähyin. Oikeesti pysähyin. Jäin vaa paikoilleni. En saanu ajateltuu, sanottuu mitää. Ei voi olla. Ei oo totta. Mitä ihmettä? Tänää mie oon tasan just sitä, mitä ja millanen halusin vuos sitte olla. Tai puoltoista vuotta sitte, aika kauan halusin olla. En sitä saanu vaa sanotuks. Kielsin tavallaa, että haluisin parantuu. Mut nyt... Ei herraisä. Oli vaan pakko mennä peilin etee. Kattelin itteeni varmaan viistoista minuuttii ihan hiljaa. Oli vaan pakko kattoo. Ennen en voinu kattoo. Inhosin itteeni liikaa. Mut nytte se on ihan ok. Se on minä. Vihdoin viimein nään siit peilistä itteni, enkä jotain mitä on pakottava tarve vihaa.

Aloin sitte selaa vanhoi kuvia. Ei huh, huh. Se oon oikeesti ollu minä. Ihan ku nytten vasta heränny elämää. Ihan ku oisin ollu jossaa koomassa, ihan hukassa. Ehkä pikku hiljaa löydän itteni. Tai sitte vaa jatkan ettimistä viel pitkää. En osaa sanoo. Mut tänään oon sitä, mitä haluisin vuos sitte olla. Ja tänään oon siel, mis halusin vuos sitte olla. Ou damn. Nyt vast alan ymmärtää pikkusen tätä.

Nyt uskallan tehä tänkii. Valmistaudu johonkii hirveesee. Koht edessäs miun tieni sellaseks mikä oon tänää. Taivas varjele miltä oon näyttäny...

niin mikä muutos? Hyvä olo näkyy ulospäin, todistettu juttu !

Mun sisälläni syttyi liekki.

Nyt on SAKKI Ry:n syypäivät takana päin. Ei huh, huh viikonloppu. Myönnän, mua jännitti aivan älyttömästi mennä sinne.  Tiesin, että siel olis vastassa taas paljon uusii ihmisii. Pelkäsin, että en kestäis sitä taas, mut jälleen se teki hyvää. Heti ku näin sen porukan, keiden kanssa tulisin sen viikonlopun viettää jännitys laukes. Kaikki oli aivan mahtavia!! Ohjelmassa oli erillaisia työpajoja ja luentoja. Se oli täydellistä. Viikonloppuun siis sisälty väittelyjä, leuntoja, avointa keskustelua kaikesta maan ja taivaan väliltä, ihan liikaa ruokaa, upee ilmapiiri, sain ajatella koko ajan, sekä tuoda esille sen, että miulla on ideoita ja, että haluun auttaa muita ja ajaa nuorten asioita, saunomista, uimista, pienimuotosta biletystä, yhdessä oloa ja vilpitön hyväksyntä kaikilta kaikkia kohtaan. Kaikki oli niin läheisiä keskenään tai no oli pakko olla,me saatii mahutettua 5 hengen porealtaaseen ylitte 17 ihmistä, tunnelma oli melko tiivis.

Opin viikonlopun aikana tosi paljo, ja kasvoin henkisesti. Löysin itestäni uusia puolia ja osasin olla aidosti omaitteni, ilman pelkoa. Osasin ja uskalsin heti olla omaitteni 50:nen täysin tuntemattoman ihmisen edessä. Tunsin oloni heti tervetulleeks ja tasavertaseks. Kaikki ihmiset oli niin ihania ja aitoja. Voisin elää uudestaan milloin vaa ton viikonlopun.

      Aamul venailees dösää Monninkyläs

                                       erittäin korkeelentosta :D

             edustus !

         Miun 'tyytyväinen' ilme Kaunan jälkee :d

       JOU TÄGÄILEES !

yritin hymyillä, mut oltii just lähös himaan ni ei onnistunu :c

(tän vikan kopion törkeesti facesta, sori Mikko)

"sä oot onnelinen, sokeekin pystyy sen näkemään"

Oon sanaton. En ymmärrä itteeni enää yhtään. Tai ainakaan sitä ajattelutapaa mikä mulla oli ennen. Luulin ja lopulta uskottelin itelleni, että kukaan ei välitä. Nyt ymmärrän kuinka paljon musta on koko ajan välitetty. 

Tänään kävin lukiolla ja yläasteella. Näin mun vanhoja opettajia. Äidinkielen opettaja, Luova ei tunnisanu mua ensin. Kävelin Luovaa vastaan lukion käytävällä, hän katso pitkään mut ei saanu päähänsä kuka olin. Luova lopulta tunnisti miut ja tuli kyselemään kuulumisia. Siinä me oltiin taas. Tälle opettajalle on kertonu kaiken. Luova on aina kuunnellu mua. Se tuli meille uutena opettajana, mutta osasin luottaa häneen alusta lähtien. Luovan avustuksella pääsin kolmannen kerran osaston suojiin ja muutenkii auttanu ja helpottanu mun koulunkäyntii. Viimeksi kun Luova näki mut olin jo paljo paremmas kunnos, mutta nyt opettaja ei ees aluks tunnistanu mua. 

Silloin tajusin, kuinka paljo oon oikeesti muuttunu. En oo ikinä ollu niin innoissani kysymyksestä "miten sulla menee?". Hymyilin ja itkin ilosta selittäessäni siitä, että mulla on kaikki hyvin, kuinka oon onnelinen ja suurin piirtein sujut omanitteni kanssa. Se kaikki oli sanomattakin selvää, Luova vaan halus kuulla ku mie sanon sen ääneen. Näin Luovan silmissä kyyneleet. Kuka sano ettei opettajat välitä? "mä oon ylpee susta...koska osaat vihdoin olla onnellinen". KUULINKO MIE OIKEIN?! Sanoko Luova oikeesti, että.. Heräsin siihen, että nyt onnellisuus on mulle arkee. Ennen se oli vaa jotain mitä mulla ei ollu. Unelmoin siitä, että oisin onnellinen, että saisin, osaisin ja haluaisin olla. Ei oo helppoo hymyillä ku on ensin vuodattanu joka ilta kyyneliä enemmän ku laki sallii. Mie kuitenkii tein sen. 

Lähettiin viel Oonan kanssa käymään yläasteella. Oli pakko päästä näkemään ruotsinopettajaa, Annea. Siinä on maailman paras opettaja. Ykskään oppilas ei oo ikinä sanonu pahaa sanaa Annesta. Niin ku Luovakii, myös Anne on pitäny huolta musta. Anne on nähny  sen kaiken. Ei ollu osannu vaan tunnistaa mitä oli tekeillä ku masennus kiristi otetta musta. Anne syyttää itteään siitä, että mun olo meni niin pahaks. Me ollaan puhuttu siitä monet kerrat. Oon yrittäny vakuutta, että se ei todellakaan ollu Annen vika, ite mie peitin sen kaiken niin hyvin. Koputin ruotsinluokan oveen ja joku uusista seiskoista avas oven. Näin Annen istumassa opettajanpöydän takana hämmästyny ilme naamallaan. Annella ei ollu kaikki hyvin, näin myös sen heti. "onks jotaa sattunu..?", niin, toi kysymys on kuultu monesti. Hymyilin, ja kerroin, että kaikki on hyvin. Anne halas mua, rutisti niin kovaa ku pysty. Sen huomas käsien tärinästä. Anne päästi irti, ja katto ku mie vaa hymyilin, hän hymyili takasin. Sitte saatii kuulla Oonan kanssa, että Annen isä oli haudattu eilen. Kysyttii, että miks ihmeessä Anne oli töissä sitte tänään jo. "oli pakko, kun näiden kokeet, ja mie tietty unohin korjata ne ja nytten sitte.... ja sitte vielä.. ja ja ja". Olin jälleen kerran naamatusten epäitsekkyyden perikuvan kanssa.

Ja sitten vielä sain puhua pitkästä aikaa Oonan kanssa. Jokainen sana, joka tuli Oonan suusta ulos lämmitti mun sydäntä entisestään. Se nainen on tilanteiden ehdoton kuningas, hallitsee sanansa paremmin ku moni muu. 

"Anna virheiden tapahtua"

Näin unta, että kaikki oli hyvin. Katsoin ympärilleni, muistelin mennyttä viikkoa ja tajusin, ettei se ollu unta. Jotenkin on sellanen olo, että oon rauhottunu. Oon saanu kiinni siitä mitä päässäni pyörii. Osannu eritellä sen tunne sotkun mikä vilistä mielessäni. 

Aina ennen syksy on ollu kaikista vaikeinta aikaa. Silloin on masentanu kaikista eniten, silloin on piirretty virheviivoja käteen kaikista eniten. Syksyisin oon halunnu pois enemmän ku milloinkaa muulloin. Oon ollu sokee, sulkenu silmäni siltä kauneudelta mikä maailmassa vallitsee syksyllä. Nyt vasta nään tän kaiken. Pidän silmäni auki ja imen sisääni maailman hyvyyttä. Sitä on olemassa vaikka luulin sen jo kauan sitten kadonneen, kuluneen pois. Luulin, että se on hävitetty. Ahdistettu nurkkaan ja muutettu pahaksi. Vaikka niin olisikin tehty tuon mielestäni maailmaan hyvyyttä, onnea ja toivoa. Pystyn siihen koska tunnen olevani nyt vahva. Pystyväni mihin vaan. Olen kokonainen, mutten aivan ehjä. Kukaan ei pysty paikkaamaan haavojani nopeasti, mutta onneksi minulla ei ole kiire mihinkään, ei enää.

Oikeastan syksy on ihana aikaa. Niin paljon värejä. Ne rauhoittavat entisestään. Aivan kuin olisin löytänyt uuden vuoden ajan, koska en ole ennen osannut nauttia syksystä. Huomaan muutoksen itsessäni. En meinaa tunnistaa itseäni. Jotain on tapahtunut pienessä ajassa. Joten pyrin tuomaan sen mitä sisälläni on, ulospäin. Haluan kai muiden näkevän sisääni, huomaavan, että omistan tunteet. Pelkään kai meneväni rikki, jonkun hajottavan minut. Halun, että ihmiset näkevät minun olevan herkkä. Ennen pyrin piilottamaan sen viimeiseen asti, annoin ihmisten kohdella minua miten vain. Kuvittelin olevani supersankari ja tajusin aina liian myöhään, että olen vain ihminen. Sitten tajusin, että ihmiset pystyvät enempään kuin supersankarit.

Huomasin myös, että rakastan itseäni. En ole itserakas kuitenkaan. Ainakin toivon niin. Oikeastaan toivon kaikenlaista. Nyt kun olen oppinut rakastamaan itseäni, ainakin jossain määrin, luulen, että muutkin pystyvät rakastamaan minua ja minä heitä, koko sydämmestäni. Mutta kun se on niin suuri sana... Rakkaus.

Ehkä hieman pelottavakin. Ihmisiä kai pelottaa, että se vangitsee, kahlitsee ja hallitsee. Kyllä se minuakin hieman pelottaa, olen vain henkisesti pieni ihminen. Mitä pahaa siinä olisi jos kaikki ohjaisi rakkaus? Se ei muuta sokeaksi, se avaa silmät, jos vain rakastaa oikeasti, vilpittömästi.

Oli miten oli, nyt olen onnellinen. Tämä aamu on täydellinen. Ainoa vaikea asia on valita otanko teetä vai kahvia. Päätin olla tekemättä siitä ongelmaa. Vähän kumpaakin ja vielä hieman kaakaota.

                             I'm gonna change your life. I'm THAT girl...

Tunteellinen hölmö, ilman kykyä ajatella selvästi.

Miks pitää toistaa aina samat virheet? Eikö voi kerrasta oppia. Häpeä, pettymys ja viha itteeni kohtaa. Miks oon niin vitun tyhmä, aina pitää alkaa koheltaa. Keskiviikko oli jännä päivä, kaks vai kolme pannullista mustaa kahvia ja keskustelua kaikesta maan ja taivaan väliltä. Päällimmäisenä jäi mieleen se, että olisiko miun helpompi elää jos tappaisin vaan kaikki tunteet uudestaa. Pystyin siihe ennen miks ei pystyis nyttekii. Se näyttää tekevän elämästä paljo helpompaa. Kiinnyn liikaa ihmisii ja tunteet tulee jotenkii liian voimakkaina, jään niiden alle. En pysty ymmärtää itteeni. En saa otetta siitä mitä tunnen ja meen sekasin, satutan muita ihmisiä. Etenkii jos oon tekemisissä semmosen ihmisen kaa ketä en haluis ikinä satuttaa, sellasen joka ei oikee itekkää osaa puhuu tunteista, semmosen joka vaikuttaa sisältä tosi herkältä... Miks... En pysty ees pyytämään anteeks ku en tiiä onko anteeks pyydettävää. Tai anteeksi ei voi varmaa pyytää turhaan, mutta pelkään etteä miut ymmärretää väärin. Nyt ois TVT:n tunti, yks miun lemppari aineist, mut pakko selvittää sitä, mitä mahdollisesti pääni sisäl tapahtuu. Jos vaan tapan tunteen, sellaset liian vahvat tunteet, se olis varmaan helpompaa elää ilman tunteita. Vai katoaisko siinä samalla kaikki sisältö elämästä? Olisinko omaitteni enää sen jälkee, vai pitääkö miun olla just tällänen, liian tunteellinen hölmö, joka onnistuu aina koheltaa ja vetää perseellee kaiken. En tiiä, tietäskö joku muu... Jos miun pitää olla tällänen ni pystyykö kukaa muu hyväksyy mua tällee. 

Hukun tähän.

 Häviin.

 Katoon pois.

 Vähäks aikaa. 

 Tuun takasin ihan kohta, 

mut millanen oon sitte.

Mä aattelin, et ois tyhmää jos joisin yksin täs kahvii

Miten voin olla näin itsevarma? Tai siis näinkin itsevarma, nää ihmiset on ihan uusii miulle mut oon rohkeesti sitä mitä oon ja oon onnekseni huomannu, ettei kukaa työnnä mua pois. Oon löytäny miun luokalta kaks ihmistä jotka pitää huolta. Ne tietää miun menneisyydestä ainakii jotaa, ne pitää huolta. Niin ne lupas, ja uskon sen. 

Tänää mua tuli vastaa yks ikävä ihminen, sellanen joka ei jätä rauhaa, suoranaine stalkkeri. Sen piti asuu kaukaan Porvoost, mut tänää se tuli vastaa ku oltii menos ostaa Oskulle kenkii vai menos jo kirjakauppaa, kuitenkii... Sydän meinas pysähtyy, kohtasin pahan katseen silmäst silmää. Oisin halunnu vaan juosta mut pysähdyin, onneks tää ihminen tajus jatkaa matkaasa. Jos oisin ollu yksin, se ei tasan olis tajunnu tehä sillee. Luojan kiitos, et miul oli Osku mukaan boddyguardiin, ei tarvinnu pelätä vittä sekunninsadasosaa kauempaa. Siinä on yks tosi turvallinen ihminen, melkein ku isoveli.

Huomenna sitten back to Kausala ! Aatelin, et jos ottas ton yhen hömelön mukaa :333 On se kyl aika urakka ku joutuu kestää mua koko viikonlopun, joten mie ainakii annan Teemulle abloodit sunnuntaina jos se on selvinny viikonlopust hengis :---D kihihihihi ^^

ja viel yks ilonen uutinen, niin ku ton yhen hömlön lisäks... mie lauloin tänää SingStarii ! Jos mua tuntee yhtää tietää kuinka paljo pelkään laulamista, etenkii muiden kuullen. Nyt vaa mulle iskettii mikki kätee ja vedin ihan fiiliksis Elan Anna sen soida seittemän ihmisen kuunnelles. Kädet täris ja taju meinas lähtee, mut tein sen !  Kukaa ei ees nauranu, paitsi sille ku pitelin mikkii vammasesti. Peitin samalla miun suun sillee, ettei kukaa ois 'nähny' ku laulan :--D

ps. taaskaan ei mitään järkevii kuvia, mut eiköhän viikonlopun jäliltä oo jonkuu näköst materiaali tulossa c:

"kuka oikeest olen, sä kuulet vaan mun äänen.."

Se sama kysymys mitä varmaan aika moni pyörittää sisällää eli 'kuka mie oon?' Siihen kysymykseen ei voi löytää vastausta muualta ku itsestään. Haluisin todella tietää kuka mie oon,luulin jo hetken, että oisin löytäny itteni, mut sitte kaikki hajos. Se olemus ei tuntunu oikeelta, mikää ei oikee tunnu siltä. Oon omaitteni, en pysty lokeroimaa itseäni niin ku luultavast moni tekee ihmisille. Oon vaa tällänen.

Tietäsin varmaan jo kuka oon jos miun lapsuus ei olis ollu sitä mitä oli. Pelkäsin niin paljon, olin huolissani vähä kaikesta eikä iskän epäaikuismainen toiminta luonu hirveen hyvää kuvaa elämästä tai suhtautumisesta itseensä. Tää selitys tuntuu pätevältä, tällästä miulle Päksissäkii selitettii. Tais sitte vaan uskon tohon sen takia, etten alkais syyttää itteeni.

Osaan kyllä kertoo siitä millanen mie oon, mut välillä sekii on vaikeeta, pelkään, että saan jonkuu leiman otsaan. Kuitenkii olen sitä mitä oon eli kohta Porvooseen opiskelemaan muuttava 16 kesäinen tyttö, joka uskaltaa vihdoin elää. Kärsin pahasta YouTube-addiktiosta sekä muutenkii kaikesta tietokoneisiin liittyvästä on tullu aika suuri osa mun elämää (outoa, tiiän :DD). Oon tavallaa herkkä, mut se ei miun mielest tarkota sitä, ettenkö olis vahva. Kirjottaminen on lähellä sydäntä samoin hyvä ruoka ^^ Elämäni tärkeimpiin miehiin kuuluu  Timo Soini siis miun rakas lumilauta, joka pitkän tien päätteeksi sai nimen Timo Soini (aika sekava ja pitkä tarina, joten en jaksa alkaa selittämään c: ) Osaisin kertoa vielä paljon, paljon, paaaaaaaljon enemmänkii itestäni, mutta silti en osaa sanoa sitä, kuka mie oon. Kyllä mie löydän itseni, luulet et aika pian, vastaus saattaa olla jo ihan kulman takana. Tais sitten miun pitää rakentaa ulkonen kuori itsestäni, sisältö on valmis jo. Joka tapauksessa tällänen mie oon, jotkuu hyväksyy miut tälläsenä ja jotkuu ei. En kuitenkaa enää ala muuttumaan sen takia, että joku hyväksys mut. Mulla on hyvä olla tälläsenä, osaan vihdoin hyväksyy omat virheeni.

Tää oli tällänen melko sekava postaus, mutta melko sekavat on ne ajatukset mitä tuol miun pääkopassa just nyt liikkuu, sillä kohta saan uuden elämän. 5 päivää tai no kohta enää 4. Huh, huh o: