tiistai 12. helmikuuta 2019

Pitkä tie rikkinäisestä ehjäksi

Miten kaikki voi muuttua niin nopeasti, aivan päälaelleen. Normaalisti olen pohtinut tätä, pyöritellyt ikään kuin ajatukseni sormenpäillä, kun asiat on menny päin männikköä. Mutta nyt olen miettiä tätä positiivisessa valossa.

Muistan kun opiskeluni ja työni kokkailun parissa tyssäsi, se ura ei ollut minua varten. Liian kiireistä, liian stressaavaa, aivan liikaa painetta. Ei se ollut masentunutta, ahdistunutta ja helposti jäätyvää pientä hiirulaista varten, joka ei jaksanut nousta sängystä tai uskoa itseensä. Painin monta vuotta ongelmieni kanssa. Piilouduin sängyn nurkkaan peiton alle ja leikin, ettei muuta maailmaa ollut olemassa. Sosiaaliset tilanteet pelotti, ahdisti ja vei kaikki voimani. Olin varjo omasta itsestäni todella pitkään. Menin solmuun ja vajosin häpeää, jos takeltelin kaupassa kassalla. En tiennyt sanonko moi vai hei, sitten suustani ulos tuli mohe ja olisin voinut haalistua kokonaan pois häpeän voimasta. Jokainen pieni virhe, etenkin sosiaalisessa tilanteessa tuntui kuolemalta. Minä en ollut tarpeeksi mitään itselleni, mutta liian paljon kaikkea samalla. Peilistä katsoi elämässä epäonnistunut möykky epätoivoa.

Lääkärit olivat sitä mieltä, etten tule ikinä elämään normaalia elämää. Olin elänyt masennusrottani kanssa melkein puolet elämästäni, todennäköisyys sille, että masennukseni olisi taltutettavissa oli hyvin pieni. Tulon lähteeni oli monta vuotta sairaspäiväraha ja työmarkkinatuki. Minua oksetti elää muiden verorahoilla. Pitkän myllytyksen jälkeen minulle alettiin miettimään sairaseläkettä. Olin vain rasite läheisilleni ja valtiolle omassa mielessäni. Tahdoin vain olla normaali, tasapainoinen ihminen, joka käy töissä ja handlaa sellaisen lajin kuin arki. Mutta milloin viimeksi olin elänyt normaalia arke? Yläasteella hetken. Milloin olinkaan elänyt arkea työssä käyvänä aikuisena ihmisenä? En ikinä. Silloin kun olen ollut töissä olen mennyt kotiin, missä äiti tekee ruuan, pesee vaatteet ja siivoaa kodin. Ajatus arjen pyörittämisestä tuntui kaukaiselta, liian raskaalta ja helvetin pelottavalta.

Viime heinäkuussa vain kaksi kuukautta sen jälkeen kun olimme menneet Esan kanssa naimisiin olin lopulta niin väsynyt epäonnistumaan elämässä ja elämään itseni kanssa, että aloitin jälleen kerran surullisen suunnitteluni. Minä olin saanut elämältä omasta mielestäni kaiken mitä minulle oli annettu mahdolliseksi saavuttaa. Lääkärien arviot siitä, etten olisi koskaan työkykyinen ja minun pitäisi elää muiden rahoilla ei houkutellut. Tein suunnitelmani, kirjoitin kirjeet ja suunnittelin hautajaiseni. Annoin ihmeelle kuitenkin mahdollisuuden tulla ja tapahtua. Jos millään ei ole mitään väliä, niin katsotaan nyt hetki vielä. Pieni pala minusta ei ollut valmis luovuttamaan ilman viimeistä taistelua. Valitsin päivän, 7. maaliskuuta 2019. Hetken jaksoin paremmin, päätös ja suunnitteluni helpottivat oloani. Minulla oli tiedossa mihin asti pitäisi jaksaa, sen jälkeen olisi vain ikuinen leponi ja mustaa.

Tuli marraskuu ja minä muserruin. Salainen suunnitteluni oli liian raskas kantaa. Sain torstaina 1. marraskuuta suuni auki terapeutilleni ja pian olinkin psykiatrisella osastolla. Sain nukuttua normaalit yöunet monen kuukauden jälkeen. Mutta minut lähetettiin seuraavana päivänä kotiin, kokeiltaisiin vielä kotona oloa tuettuna. Minulle luvattiin tukisoittoja ja -käyntejä kotiin, mitä en ikinä saanut. Seuraavana maanantaina heräsin viestiin, mikä sisälsi kysymyksen “tuletko töihin?”. Se viesti sai aikaan onnellisten tapahtumien ketjun, mikä käänsi elämäni ylösalaisin, herätti sisälläni horrostaneen taistelijani ja toi minusta esiin suuren määrän vahvuutta, osaamista, sinnikkyyttä ja ennen kaikkea puhtaimmassa mahdollisessa olomuodossa olevaa elämisen iloa, unohtamatta rakkautta maailmaa kohtaan.

Perjantaina 9. marraskuuta minä raahasin kolisevia ja suuren määrän huomiota herättäviä rullakoita täynnä henkareita keskustan halki. Tuntemattomat ihmiset tuijottivat minua kummastuneena, mutta minä en panikoinut vaikkakin käteni tärisivät vielä neljäkin tuntia sen operaation jälkeen. Minulle tuo yksinkertaisen kuuloinen homma oli puhdasta rohkeutta. Seuraava tiistaina olin täydessä liiketilassa järkyttävän ihmismassan keskellä töissä. Näitä päiviä seuranneet viikot olivat raskaita ja väsyttäviä, mutta uskomattoman palkitsevia. Kertaakaan en pysähtynyt ajattelemaan, että mitä jos en jaksa tai selviä. Olin saanut sen mitä minun ei pitänyt olla mahdollista saada. Elämäni oli kasassa.

Edelleenkin menen töihin täynnä intoa. Joskus kaavailin, että tahdon jonkun hienon ammattin, markkinointipäällikkö tai sisustussuunnittelija, sitten voisin olla ylpeä itsestäni. Todellisuudessa tahdoin vain näyttää muiden silmiin sille, että olin saanut elämältä kaiken. Minä olen kirpputorilla töissä, helvetin ylpeä siitä ja nyt huomaan, että olen aidosti saanut elämältä kaiken. Meidän työporukka on mahtava, kannustava ja välittävä. Parempaa ja turvallisempaa mahdollisuutta päästä työelämään minulle ei olisi voinut tulla. Terveytiedoissani lukee vakava masennus, ahdistus-, paniikki-, ja stressihäirö, sosiaalisten tilanteiden pelko sekä sopeutumishäiriö. Silti minä olen hyvä työssäni ja nautin siitä. Eniten positiivista palautetta työkavereilta saan tavastani ja tyylistäni palvella asiakkaita. Hulluinta on, että avajaishulinen keskellä opin olevani parhaimmillani kiireen keskellä. Minä en jäädy, en panikoit tai tahdo juosta pakoon. Saatan seota sanoissani ollessani kassalla, mutta nykyään nauran itselleni ja tartutan samalla naurun asiakkaisiin, enkä häpeä tippaakaan. Myönnän, etten jaksa tehdä joka päivä ruokaa kotona, mutta pyykkikori ei ole ääriään mytöten täynnä, tiskit tulee tiskattua, eikä meidän koti muutenkaan muistuta kaatopaikkaa. Hallitsen aivan uuden osa-alueen elämässä, mitä en ole aikaisemmin saanut kokeilla. Se on väsyttävä kestävyyslaji, joka tottelee nimeä arki.

Minun ei tarvitse enää valehdella, että jaksan ja voin hyvin, kiillottaa elämääni onnellisemmaksi mitä se todellisuudessa on. Minä olen elämältä kaiken saanut mitä toivoin.Olen löytäny itseni. Peilistä katsoo nykyään kaunis, ehjä ja vahva ihminen.

Rohkein asia mitä olen ikinä tehnyt oli se,
että minä uskalsin elää silloin kun en jaksanut enää
ja tahdoin vain kuolla pois.

-Marikki ehjä