Mielen murtaja

Antaisitko minulle hetken aikaa,

puhaltaa pois pahaa ilmaa.

Sekunniksi unohtaa maailman.

Nielen kyyneleet,

ja selkäsi takana syljen ne pois.

Rikon mieleni, rikon hymyn.

Piilotan sirpaleet,

hautaan surun silmiesi edessä.

Et saa nähdä heikkouttani,

koska en itsekkään sitä halua.

Lennän.

Karkaan.

Katoan.

Et sinä minua halua varusteltuna surulla,

koristeltuna mustilla ajatuksilla.

En löydä tälle sanoja, niitä ei oo. Kyyneleitä löytyy ja ei tuu loppuu.

Pelottaa.

Oon vahva.

tarpeeks vahva?

Enkö mie vois kerrankii olla tarpeeksi jotain.

Nään mustaa, valkosta ja harmaata.

Taas.

Antakaa jooko anteeks miulle.

En ehkä ookkaan super ihminen.

ouch! I have lost myself again.

Mie tahtois just nytten muuta ku olla yksin oman mieleni kanssa. Vaikka tiedän, ettei se ois yhtään hyvä juttu. Ainakaa pitemmän päälle. Haluisin vaan olla pieni. Huomaamaton, sallii itelleni jotain hyvää. Muttei liikaa hyvää. Tuskin loppupeleis oonkaan sen arvonen. Minkää arvonen? kuka tietää... Mistä nää ajatukset taas tulee? Kuka ne miulle taas työns? Miun päähän ne ajatuksen. Kuka päästi mun suusta ne sanat, "mie haluisin vaan pois.." Ei näin voi käydä enää. Tappelen tätä vastaa, itteni kanssa taas pyörin mieleni sisällä kehää. Vaikka lupasin, etten enää koskaa ajautus tähä tilanteeseen, että nään vaihtoehtona, sen, että poistuisin täst maailmasta. On huojentavaa itelleni, että se lukee nyt tossa. Tilanne ei siis ole niin paha ku se vois olla. Voisin pitää sen ajatuksen sisälläni, vaalia, valmistella, hieoa, sitä. Tehdä siitä kauniin itselleni. Ei se on ruma ajatus. Mutta silti sitä ajattelen, pikkuhiljaa siihen totun taas.

Huomasin sen tänään. Pitkän ajan jälkeen. Peilistä ei enää katsonut joku, jolla oli mielestäni arvoa. Siellä oli olento, joka hieman etoi minua. Lapsekkaan näköinen, pyöreä, mauton kuva. Sen minä näin. Näin itseni. Haluisin taas olla jotain ihan muuta ku oon.

Ja tiiän sen, että mie reagoin tällee ku miua pelottaa.
Haluisinki tietää, että mitä mie nyt pelkään?

Pelkoa ja ahdistustiloja

Mitä oikeen tapahtuu?

Ei näin voi käydä, ei enää.

Mie en halua tätä enää.

Kamala tunne kipuaa selkääni pitkin. Se on pukeutunut pörröiseen asuun, vaaleanpunaiseen, ettei se näyttäisi niin pelottavalta. Että ottaisin sen taas omakseni. Että se pääsisi pääni sisään mustaamaan mieleni ja kasvattamaan ajatuksia, jotka ruokkisivat sitä. Siinä se istuu taas. Katson oikean olkopääni yli ja voin nähdä sen. Masennus-rotta istuu siinä ja sivelee hännällään poskeani. Aivan kuin se hymyilisi. Se pitää suloisen surullista ääntä. Pientä kurinaa, hieman naksuttavaa ääntä. Se on ihana, suloisen tappava.

Ehkä se on ollut siinä koko ajan. Odottamassa oikeaa hetkeä. Sitä kohtaa kun olen heikko ja haluan sen taas. Hetkeä, jolloin se voi iskeä. Hetkeä, jolloin säälin sitä, otan sen syliini, paijaan ja silitän, sitten se voi ottaa ohjat taas minusta. Kiskoa ja riuhtoa, käyttää minua sätkynukkenaan.

Pöyhin hiuksiani, oletan, että se aivastaa, tulee allergiseksi ja lähtee pois. Masennus-rotta heilauttaa häntäänsä ja pujohtaa hiusteni seasta niskaa pitkin vasemmalle olkapäälle. Vedän hiukset sen eteen. En halua nähdä sitä. Se ei voi taas olla siinä. Pari päivää sitten tuli vuosi täyteen ilman lääkkeitä. En voi langeta, vajota senttiäkään. Jos vajoan vaaksanmitan verran, joudun kiipeään kolmen verran kohti valoa. On paha olla ja itkettää, mutta kyyneleet ei enää vaan tuu.

Rotta kuiskailee minulle, saan selvää sen piipityksestä. Kun hetken kuuntelen sitä, se huutaa minulle. Käskee satuttaa. Repii hiuksista kohti lattiaa, laittaa kärsimään, vaijentaa minut juuri silloin kun haluaisin eniten huutaa. Minä huudan,eikä kukaan kuule. Hienosti olen piilottanut tämän kaiken taas. Abloodeja, pyydän... Masennus on kuitenkin vaa opittua avuttomuutta. 

Olen vahva. Hetken vielä ainakin. En vaan voi mitään, tuo rotta on niin suloinen. Sen silmät ovat viattomat, mutta niihin hukkuu. En halua enää hukkua. Olen jo liian kauan pidättänyt hengitystä ja yrittänyt sukeltaa ja räpiköidä tässä mustassa tunteessa. Ei ole enää hengenpelastajaa tällä rannalla. Sekin perkele on ottanu lopputilin.

Jos vain saisin suuni auki.

Henri ymmärtäisi.

Tiedän sen.

Mutta pelottaa.

En halua satuttaa.

Muuta kuin itseäni.

Tänään minä olin minä.

Aloin jostain syystä miettimään yhtä hölmöä asiaa, mitä oon jo lapsenna miettiny. Vaikka sille tiiänkii vastauksen. Aloin miettimään ja pyörittämään päässäni niinkin omituista asiaa ku omaa nimeäni. Pienenä häpesin sitä aivan suunnattomasti. Se oli niin outo. Ruma. Semmonen töksähtävä ja tönkkö. Marikki? Ei se miun mielestä ollu ees nimi. En varmaan koskaan uskaltanu äitillekkää sanoo, että mun mielestä miun oma nimi on ihan hirvee.

Muistan ku olin vielä ala-asteella pienessä kyläkoulussa ja kesken koulupäivän ku olin menossa välkälle, otin takkiini naulakosta, jossa jokaisen oma paikka oli merkitty nimilapulla. Sitte joku nainen kyseli kaikilta kuka on Marikki. Ikinä ennen en ollu sitä naista nähny. Sitte ku se löysi mut se selitti, että se käy jossain joogassa mikä järjestetään siinä meidän koululla ja oli viime iltana laittanu takin mun naulakkoon ja alkanu miettimään mun nimeä. Se oli sen mielestä kaunis ja erityinen. Se nainen katto mua jotenkii oudon tuntevasti ja herkästi. Kaikki opettajat ja muut oppilaat ties, että oon ihan täysin rasavilli kakara, mut se nainen ties varmaanki myös millanen oon mut se hymyili mulle tosi nätisti. Sitte ennen ku se lähti, se kerto, että se on raskaana ensimmäisellä kuulla. Se kysy multa lupaa, saako se nimetä sen lapsen Marikiksi jos se vaan on tyttö. Olin tosi hämmentyny. Vielä lähtiessään se sano, että haluaa sen lapsesta tulee juuri sellanen ku mie oon.

Mun nimestäoon väännetty kaikenlaista, oon samalla Mauri, Maissi, Marnikki, Maikki, Marikka, Make, Martziaano, Rimanyrkki, Mauriitzio, Mari, Masi. Mutta ehdoton suosikka sen oikeen Marikin jälkee on Milli. En muista kuka sen keksi, mutta se on mun suosikki jostain syystä. Luulen kanssa, että nimellä on joku tarkotus, koska jostain ihmisestä näkee jo ulospäin mikä sen nimi on mahollisesti.

Mutta mie oon minä. Miun nimi on erillainen, harvinainen, outo, pitkä, vaikee, sitä saa muokattuu ja muovailtuu. Se on minä. Mietin kauan kuka mie oon, millanen mie oon, jos mie lakkaisin vaaa miettimästä ja oisin ihan rohkeesti Marikki.

taistele, sinnittele, pidä kiinni tiukasti.

Tän piti olla hengähdys tauko. Vaikka kyl tiesin, ettei tuu olee helppoo. Olin varma, etten kestä ees viikkoo töissä. Se on nähty aikasemminkii, ettei musta oo siihe. Mukamas. Oli kuitenkii, alkaa olee työssäoppimiin loppusuoral. Oon ylittäny itteeni. Miulle on ihan sama, miten kukaan muu arvioi miun suoriutuneen tästä. Jokanen työpäivä on mulle saavutus. Poikkeuksetta joka aamu se on sama tappelu itteni kanssa nousenko ylös ja meen töihi. Ihan sama kuin hyvin edelliin päivä ois menny. Mun ei oo mikää pakko mennä sinne, aina voi keksii valeen ja jättää välii, soittaa ryhmänohjaajalle ja jättää tää leikki kesken. Niin en tee, mie en luovuta. En, en, en!

Se paikka ahistaa mua, ne pari ihmistä, ne keiden kanssa oon siellä. Jokanen moite sattuu. Oon pelkokas. Kyselen koko ajan mitä teen seuraavaks, miten, missä, miksi, millä. Virheet pelottaa ja niistä kuuleminen. En oo niin oma-alotteinen ja reipas, pirtee omaitteni mitä oon koulussa ja koulun ruokalassa. Koko ajan oon varpaillani ja jännittyny. Kestän aina sen pari tuntii ja sitte meen vessaa. Itken sen kaiken ahistuksen pihalle, kasaan itteni ja palaan keittiöö. Kertaakaan en valita niille. En sano, etten jaksa, en pyydä päästä lähtemään, en valita jos joku sanoo pahasti. En tee niin, en voi, en pysty. Mie kestän. Ainakii haluun jokasen luulevan niin. Se on henkinen helvetti. Pelkästään se paikka ja ne pari ihmistä, jotka on siin samas rakennukses, ne jotka satutti mua eniten. Ja sitte ihan vaan silka pelko.

Kaikki muuttu viel pelottavammaks maanantaina. Se päivä oli muutenkii omituinen, töissä oli menny suht kivasti. Puhelin soi. Iskä on joutunu sairaalaan taas. Toistaiseks tuntemattomast syystä. Sitte syy selvii. Aivoinfartti. Vittu. Saatana. Perkele. Helvetti. Teki miel huutaa, raivota, itkee, just siltä seisomalta lähtee Päksii, ettii iskä ja alkaa huutaa sille ihan niin kovaa ku ikinä pystyn. Huutaa, kuinka sen takii joudun pelkää viel enemmän. Pieneks hetkeks ku se unohan sen, että se ihminen on kenen menettämistä miun kaikist aiheellisinta pelätä käy tällee. Ite se on sen aiheuttanu, että kuuluu riskiryhmää. Saanko iskää ikinä ihan iskänä takas? Sitä ei lääkärit uskalla luvata. Oonko koskaa ees iskää tuntenu? en tiiä. Tiiän vaa sen, että pelottaa, vaikka asialle en mitää voi. Ajattelen liikaa, ja murehin asioita, mille en mitään voi.

Tää kaikki on kuitenkii ollu jokseenki helppoo. Joka päivä oon saanu puhuu mietteeni ja ajatukseni ihmiselle, kuka oikeesti kuuntelee ja auttaa, on tukena ja lähellä, vaikka fyysisesti onkii about sadan kilometrin päässä. Rauhotun heti ku kuulen sen tutun lämpösen äänen, silloin mulla ei oo mitään hätää. Hetkeekään miun ei tarvii miettii, välittääkö vaiko eikö, ja välitänkö vai enkö. Se on selvää, täysin kirkas asia.

Huomenna kaikki helpottuu lisää, tää tuki ja turva on oikeesti lähellä. Voin vaa unohtaa, koko muun maailman ja, että huominen työpäivä tulee. Olla sylissä ja olla lähellä, tuntee itteni pieneks ja hyväks, viattomaks, avuttomaks, mut silti olon turvalliseks. Nauraa, olla oma itteni, sanoo kaiken mikä tulee mielee, pussimäyräillä, perseillä, itkeekki jos siltä tuntuu, mut siihe tuskin on tarvetta. Tätä jatkuu koko viikonlopun yli. Pääsen vähä etäämmälle Kausalasta ja satunnaisista ikävistä ihmisistä. Tiiän tasan tarkkaa sen, että siinä vaiheessa viimestään ku käännytään siiihe jo aika tutuks tuulleelle  mutkaselle  hiekkatielle kaikki ahistus ja pelko katoaa. Kukaa ei sinne pääse mua hajottamaan, ei ees mun omat ajatukset.

Hengitä välillä.

Kävelin tänään ihan normaalisti töistä kotiin. Joku tuntu oudolta. Mietin ja mietin, kunnes tajusin, että nään sulaa asfalttia. Lumi alkaa sulaa pois, kohta kuuluu lintujen laulua, auringon paisteetta, joka melkee kirvelee silmii. Se mitä pelkään, on kohta taas täällä- kevät.

Kevät on sarjassaan niitä asioita, joita pelkään vaan sen takia, että joskus on käyny jotain. Asia, joka tulee, joka pitää kohdata ja elää. Liikaa muistoja, pahaa oloa, liikaa kaikkea, mitä ei saisi ajatella, käydä läpi tai elää uudestaan. Kevään myötä tulee myös 5.4. Typerä päivämäärien pelko ei vain mene pois. Ainut asia mikä siihen liittyy on ikävä muisto. En oo osannu ku pelätä sitä päivää, vaikka se ei ees oo sama päivä. Tavallaan. Yks numero eroo, siltikään ei sama, mutta pelottaa. Sen pitäs olla ilonen päivä, sillä tavallaa saan elää sen, vaikka luulin ja suunnittelin toisin.

En anna itelleni tilaa unohtaa sitä. Vaikka yritän keksi keinoi ja ajatella muilla tavaoilla, ei se unohu. Jos en koskaan voi unohtaa? Jos en ees haluukkaa. Tai sitte mua vaan pelottaa, ettei kukaan  muu muista, vaikka se oliskii helpotus, tavallaa. Kaikki on niin ristiriitasta. Tiedän mitä ihmiset haluis mun ajattelevan siitä päivästä, ne haluu, että oon tässä. Kait aika moni on kiitolliin, että VR oli myöhässä. Niin oon miekii, mut ääääh. Silti tekee pahaa. 

Ehkä myös sen takii sattuu, koska tiiän kuinka pahasti oon mun rakkaita ja läheisii ihmisii satuttanu sinä päivään. Haluisin pyyhkii sen pois, koko kevät sais kadota johkuu. Olla tulematta ja olematta. Koska keväisin mulla on ollu aina kaikista pahin olla. Silloin kaikki on kaatunu niskaa. Mitä jos tänä vuonnakii tule paha olo? Vaikka tiiän, ettei se tulis niin paha, mut silti. Tää on se heikko kohta, se aika ku pitää hitucen pinnistellä. Ja ku kaikki viel yleensä tykkää keväästä, toisin ku minä. Kevät on niin blaah, turhaa. Eikö vois vaa tulla suoraa kesä? Silloin oli jo helpompi olla.

En voi ikuisesti elää menneisyyden vankina. Haluisin, että tänä vuonna pääsisin jo täst pelosta eroo, kaikki muuttus, kokonaa, vihdoinki. Ei mulla oo mitää hätää nyt, ei tosiaan. Kaikki on hyvin. Joskus mie vaa tavallaa unohan hengittää. Mut ku siinä vaiheessa jos tulee yksii huono päivä, ni pelästyn aivan helvetisti. Alan miettimää liikaa ja se on sitte siinä, oon jumissa päässäni. Ei tän pitäs olla tämmönen ongelma, mutta ku se vaan on. 

Kaikella on tarkotus. Sen oon oppinu nytte tässä lähiaikoina. Jos nyt ois myös tarkotus lopettaa pelkääminen. Voisko se olla niin? Koska jos ilon jakaa jonkuu kaa ni se kaksinkertaistuu, jos surun jakaa jonkuu kaa se puolittuuu ni jos pelon jakaa jonkuu kaa ni eiks se silloin laimena tai puolitu tai tuu aiheettomaks tai jotaa?

ei vain sanoja.

pysytään tässä hetki hiljaa.

hukutaan ikuisuuteen.

ei mitään tarvetta juosta ajan kanssa kilpaa.

pidä musta kiinni, muuten nousee kokonaan ilmaan.

saat oloni niin keveäksi.

sua saan syytän mun hymystä.

äänettömästi pyydän,

"älä mun anna enää mitata henkisen mereni syvyyttä"
saanhan olla paikallani, juuri tässä,
ilman kiirettä ja vaatimuksia olla jotain muuta.
tiukennan otettani pikku hiljaa.
vedät mua puolees.
oon altis sulle, sun kiltteydelle.
löysin roskan seasta helmen.

tämä outo, uusi tunne.

Tunnen itteni huonoks, tavallaan. Idiootiks, petturiks, pahaks ihmiseks. Vaikka tasan tarkkaan tiiän, että valitsin oikein. Olin tavallaa itsekäs. Tiiän myös sen. Mulla on huono omatunto täst koko jutusta, mut tosiasiassa oon onnellinen näin. Pelkäsit hetken, että olin muuttunu taas tunnotomaks. Luulin, että mun pitää aina olla suhteessa se vahva, se joka pitää huolta. Totuin lyhyes ajas siihe. 

Sitte huomasin, että se ei ollu totta. Mun elämään vähä salakavalast ilmaan ihminen, joka arvosti mua ja hyväksy mut. Ja tää oli sellanen persoona jolla oli rohkeutta näyttää se. Sanoja voi aina sanoo, mut teot todistaa. 

Mut tää kaikki kuitenkii muutti mua. Oon taas vähä arempi, pelokkaampi, heikompi. Tipuin jo askeleen kohti pohjaa. Se ei ole kuitenkaa kenenkään muun syytä kuin itseni. Olisi pitäny jo aikasemmin tajuta, että semmonen suhde ei toimi, missä molemmat on hukassa. Jossa toinen välittää, sanoo sen ja toinen ehkä välittää, mut ei osota sitä millää tavalla.

Nyt mulla on taas oppimisen paikka edessä. Saan opetella siihen, että musta pidetään huolta. Pitää oppia kuulemaan kohteliaisuuksia. Siihen, että joku pitää tiukasti kiinni. Pitää tottua siihe, että oon olemassa jollekin koko ajan. Enää mua ei unoheta viikonlopuiks ja lomiks. Kohdella ku esinettä, enää en oo taakkaa tai velvollisuus. Enää se en ole minä, joka aina pyytää anteeksi, se jonka niskaan kaatuu molempien huolet. Ei enää ikinä. Tuntuu oudolta, sillä tällee tän pitäs mennäkkii. 

ja jälleen kerran mun aika alkaa elämään murehtimisen, voivottelun ja pelkäämisen sijaan.

Muuntautumisleikki.

Pitkää oon miettiny, pyörittäny päässäni kaikenlaista, ajatellu.. Pitästäny merkille asioita, piirteitä itestäni. Oon hahmotellu kuvan, siitä mitä oon. Ulkonen olemus on muuttunu aika paljo. Se on muokattu, oon menny läpi aika monesta koneesta. Suurin piirtein samanlaisen käsittelyn on saanu miun ajattelutapa ja se, miten katson maailmaa tänää. 

Pysähyin. Oikeesti pysähyin. Jäin vaa paikoilleni. En saanu ajateltuu, sanottuu mitää. Ei voi olla. Ei oo totta. Mitä ihmettä? Tänää mie oon tasan just sitä, mitä ja millanen halusin vuos sitte olla. Tai puoltoista vuotta sitte, aika kauan halusin olla. En sitä saanu vaa sanotuks. Kielsin tavallaa, että haluisin parantuu. Mut nyt... Ei herraisä. Oli vaan pakko mennä peilin etee. Kattelin itteeni varmaan viistoista minuuttii ihan hiljaa. Oli vaan pakko kattoo. Ennen en voinu kattoo. Inhosin itteeni liikaa. Mut nytte se on ihan ok. Se on minä. Vihdoin viimein nään siit peilistä itteni, enkä jotain mitä on pakottava tarve vihaa.

Aloin sitte selaa vanhoi kuvia. Ei huh, huh. Se oon oikeesti ollu minä. Ihan ku nytten vasta heränny elämää. Ihan ku oisin ollu jossaa koomassa, ihan hukassa. Ehkä pikku hiljaa löydän itteni. Tai sitte vaa jatkan ettimistä viel pitkää. En osaa sanoo. Mut tänään oon sitä, mitä haluisin vuos sitte olla. Ja tänään oon siel, mis halusin vuos sitte olla. Ou damn. Nyt vast alan ymmärtää pikkusen tätä.

Nyt uskallan tehä tänkii. Valmistaudu johonkii hirveesee. Koht edessäs miun tieni sellaseks mikä oon tänää. Taivas varjele miltä oon näyttäny...

niin mikä muutos? Hyvä olo näkyy ulospäin, todistettu juttu !

Menneisyyteen ei voi vaikuttaa, pitää keskittyy tulevaan.

Tänää on 5. päivä. Illalla aloin kelaamaa sitä, aattelin, että jos itkin ahdistuksen etukätee pois, ni voisin päivällä olla ilonen ja omaitteni. Sitte huomasin jotaa outoo, itku ei tullu. Yritin ja yritin, mut yhen yhtäkää kyyneltä ei valunu mun poskee pitkin. Mietin kaikkia asioita, jotka on ollu mulle vaikeita ja arkoja. Kävin ne kaikki läpi, kaikki pelot, jokasen arven ja niiden syntytarinat, mut en itkeny. Mikää ei vaa koskettanu mua enää. Onnistuin keräämää mun harha-askeleet pois. Nyt, vihdoin ja viimein ymmärrän, että menneisyys on ollu ja menny. Sen ei tarvii vaikuttaa tähä päivää tai muhun mitenkää. Hyväksyn sen tosiasian, että oon tehny virheitä. Sellasia, joita en voi muuttuu, tai pyyhkiä pois. Sillä selvä. En enää kahlitse itteeni menneesee. Oon vapaa siitä. Ja miks en ois? Oonhan nyt uus ihminen. Oon menny niin monen jutun läpi, ja ne on muokannu mua. Oon muuttunu, kasvanu, oppinu. En oo se angstiteini, ei mulla oo ees enää samaa nimeä. On niin helpottunu olo. Oon taas askeleen lähempään sitä, että oon täysin terve. Ihan, ihan, täysin, täysin, kokonaan, kokonaan terve !!

"Anna virheiden tapahtua"

Näin unta, että kaikki oli hyvin. Katsoin ympärilleni, muistelin mennyttä viikkoa ja tajusin, ettei se ollu unta. Jotenkin on sellanen olo, että oon rauhottunu. Oon saanu kiinni siitä mitä päässäni pyörii. Osannu eritellä sen tunne sotkun mikä vilistä mielessäni. 

Aina ennen syksy on ollu kaikista vaikeinta aikaa. Silloin on masentanu kaikista eniten, silloin on piirretty virheviivoja käteen kaikista eniten. Syksyisin oon halunnu pois enemmän ku milloinkaa muulloin. Oon ollu sokee, sulkenu silmäni siltä kauneudelta mikä maailmassa vallitsee syksyllä. Nyt vasta nään tän kaiken. Pidän silmäni auki ja imen sisääni maailman hyvyyttä. Sitä on olemassa vaikka luulin sen jo kauan sitten kadonneen, kuluneen pois. Luulin, että se on hävitetty. Ahdistettu nurkkaan ja muutettu pahaksi. Vaikka niin olisikin tehty tuon mielestäni maailmaan hyvyyttä, onnea ja toivoa. Pystyn siihen koska tunnen olevani nyt vahva. Pystyväni mihin vaan. Olen kokonainen, mutten aivan ehjä. Kukaan ei pysty paikkaamaan haavojani nopeasti, mutta onneksi minulla ei ole kiire mihinkään, ei enää.

Oikeastan syksy on ihana aikaa. Niin paljon värejä. Ne rauhoittavat entisestään. Aivan kuin olisin löytänyt uuden vuoden ajan, koska en ole ennen osannut nauttia syksystä. Huomaan muutoksen itsessäni. En meinaa tunnistaa itseäni. Jotain on tapahtunut pienessä ajassa. Joten pyrin tuomaan sen mitä sisälläni on, ulospäin. Haluan kai muiden näkevän sisääni, huomaavan, että omistan tunteet. Pelkään kai meneväni rikki, jonkun hajottavan minut. Halun, että ihmiset näkevät minun olevan herkkä. Ennen pyrin piilottamaan sen viimeiseen asti, annoin ihmisten kohdella minua miten vain. Kuvittelin olevani supersankari ja tajusin aina liian myöhään, että olen vain ihminen. Sitten tajusin, että ihmiset pystyvät enempään kuin supersankarit.

Huomasin myös, että rakastan itseäni. En ole itserakas kuitenkaan. Ainakin toivon niin. Oikeastaan toivon kaikenlaista. Nyt kun olen oppinut rakastamaan itseäni, ainakin jossain määrin, luulen, että muutkin pystyvät rakastamaan minua ja minä heitä, koko sydämmestäni. Mutta kun se on niin suuri sana... Rakkaus.

Ehkä hieman pelottavakin. Ihmisiä kai pelottaa, että se vangitsee, kahlitsee ja hallitsee. Kyllä se minuakin hieman pelottaa, olen vain henkisesti pieni ihminen. Mitä pahaa siinä olisi jos kaikki ohjaisi rakkaus? Se ei muuta sokeaksi, se avaa silmät, jos vain rakastaa oikeasti, vilpittömästi.

Oli miten oli, nyt olen onnellinen. Tämä aamu on täydellinen. Ainoa vaikea asia on valita otanko teetä vai kahvia. Päätin olla tekemättä siitä ongelmaa. Vähän kumpaakin ja vielä hieman kaakaota.

                             I'm gonna change your life. I'm THAT girl...

Katoava ihmistyyppi.

Kiltit ihmiset. Heitä on liian vähän, sellaisia oikealla tavalla kilttejä. Kuitenkin, mie olen saanu tutustuu niin moneen kilttiin ihmiseen. En voi muuta kun ihailla sitä epäitsekkyyden määrää. Kykyä ajatella muiden tunteita viimeiseen asti, unohtamatta itseään. On vaikeeta olla kiltti, mie en oikeen osaa vaikka kuinka haluisin. 

En oikee tiiä myöskää miten kiltteys määritellään. Se on jotain, minkä on tultava suoraan sydämmestä, sitä ei voi näytellä. Kiltit ihmiset on huomaavaisii ja ottaa muut huomioon, ilman taka-ajatuksia tai halua saavuttaa jotain kiltteydellään. Pieni teko, tai pelkkä hyväntahtoinen ajatus voi tehä siusta kiltin. Tavallaan kaikki on kilttejä, ainakii joskus. Kukaa ei oo paha, kukaan ei voi vaan vihata aivan kaikkea. Jokainen osaa välittää ja omistaa tunteet, mutta jotkut tuo sen kaiken vaa vahvemmin esille.

Kiltteys voi tuottaa myös kiltteyden kipuja. Jos ei osaa ajatella itseään ja omia tunteitaan, vaan välittää ainostaan muista. Tällä tavoin alentaa itseään ja lopulta kadottaa omanitsensä kokonaan. Hukkuu muiden miellettämisen tarpeeseen ja näin kiltteys on kääntynyt sinua vastaan.

Haluisin opetella olemaan kiltti. Ehkä osaksi siksi, että ihmisten olis helpompi hyväksyy miut. Että miun ois helpompi opetella hyväksyy itteni. Voisin olla tyytyväinen...

"kuka oikeest olen, sä kuulet vaan mun äänen.."

Se sama kysymys mitä varmaan aika moni pyörittää sisällää eli 'kuka mie oon?' Siihen kysymykseen ei voi löytää vastausta muualta ku itsestään. Haluisin todella tietää kuka mie oon,luulin jo hetken, että oisin löytäny itteni, mut sitte kaikki hajos. Se olemus ei tuntunu oikeelta, mikää ei oikee tunnu siltä. Oon omaitteni, en pysty lokeroimaa itseäni niin ku luultavast moni tekee ihmisille. Oon vaa tällänen.

Tietäsin varmaan jo kuka oon jos miun lapsuus ei olis ollu sitä mitä oli. Pelkäsin niin paljon, olin huolissani vähä kaikesta eikä iskän epäaikuismainen toiminta luonu hirveen hyvää kuvaa elämästä tai suhtautumisesta itseensä. Tää selitys tuntuu pätevältä, tällästä miulle Päksissäkii selitettii. Tais sitte vaan uskon tohon sen takia, etten alkais syyttää itteeni.

Osaan kyllä kertoo siitä millanen mie oon, mut välillä sekii on vaikeeta, pelkään, että saan jonkuu leiman otsaan. Kuitenkii olen sitä mitä oon eli kohta Porvooseen opiskelemaan muuttava 16 kesäinen tyttö, joka uskaltaa vihdoin elää. Kärsin pahasta YouTube-addiktiosta sekä muutenkii kaikesta tietokoneisiin liittyvästä on tullu aika suuri osa mun elämää (outoa, tiiän :DD). Oon tavallaa herkkä, mut se ei miun mielest tarkota sitä, ettenkö olis vahva. Kirjottaminen on lähellä sydäntä samoin hyvä ruoka ^^ Elämäni tärkeimpiin miehiin kuuluu  Timo Soini siis miun rakas lumilauta, joka pitkän tien päätteeksi sai nimen Timo Soini (aika sekava ja pitkä tarina, joten en jaksa alkaa selittämään c: ) Osaisin kertoa vielä paljon, paljon, paaaaaaaljon enemmänkii itestäni, mutta silti en osaa sanoa sitä, kuka mie oon. Kyllä mie löydän itseni, luulet et aika pian, vastaus saattaa olla jo ihan kulman takana. Tais sitten miun pitää rakentaa ulkonen kuori itsestäni, sisältö on valmis jo. Joka tapauksessa tällänen mie oon, jotkuu hyväksyy miut tälläsenä ja jotkuu ei. En kuitenkaa enää ala muuttumaan sen takia, että joku hyväksys mut. Mulla on hyvä olla tälläsenä, osaan vihdoin hyväksyy omat virheeni.

Tää oli tällänen melko sekava postaus, mutta melko sekavat on ne ajatukset mitä tuol miun pääkopassa just nyt liikkuu, sillä kohta saan uuden elämän. 5 päivää tai no kohta enää 4. Huh, huh o: