Ei kaikkea voi kukaan ymmärtää.

Tässä mie istun nyt, kannettavan kanssa Coffarissa ja teen muuttoilmotusta. Olo on helpottunu. Viimesin viikko on ollu samalla helvetti ja helpotus. En oo jaksanu ajatella enkä vakuutella ihmisille, että toimisin oikein ja että tässä kaikessa ois ees jonkuulainen järki. Tuskin uskon siihe itekkään. Joskus on pakko muuttaa suunitelmii lennossa.

 Ai miksikö? Empä tiiä. Siksi, että pystyn siihe. Siksi, etten ajattele. Siksi, että ei Kausalaa miulla jääny hirveen paljo. Ja kyllä, lähdin karkuun, tavallaan. Mutta ne ketä jäi etelään on kultaakii kalliimpia miulle. En suurimmalle osalle ees sanonu "hyvästejä" mie vaan lähin. Tuntu oudolta, pelottavalta, ilkeeltä, mut samalla hyvältä laittaa vaan viesti "kävin hakemassa kamat teiltä, jätin avaimen pöydälle, nähää joskus" Ei mitään hyvästejä. Mie en semmosee pysty. Miun hyvästit oli siinä ku itkin koko keskiviikko-torstai yön. Oisin halunnu herättää ja sanoo, että tulee ikävä. Soittaa kaikille miullekkii ja kiittää. Mut en pysty sellasee.

 En oo kadonnu mihkää, oon va vähä kauempana ja toki meen viel käymää kausalassa. Mut siihen on toivon mukaa pitkä aika. Tarviin nyt etäisyyden sinnesuuntaa ja lähemmäs sen tai siis hänet kuka täällä on. Nyt tälle älyttömälle säätämiselle tulee stoppi. Nyt on aika selvittää omaa päätä eikä juosta auttamassa ketää muita. Jos vaikka nyt osaisin keskittyy itteeni?

niin paljon, mutta kuitenkin hieman liikaa.

Tää paikka on antanu miulle paljon, hyvää sekä huonoa. Ja samalla ottanu, niin hyvässä ku pahaassakii. Niin paljo ihmisii, joita tulee ikävä, jotka on koht paljo kauempana. Mutta tiiän, että ne ketkä on oikeita ystävii, ni ne ei katoo mihkään. 

En voi sanoo, että miun ois pakko lähtee. Ennen hoin sitä seinille öisin. Itkin ja huusin. Oon mie nyttekii itkeny. Ilosta. Ei lähteminen tarkotakkaa, ettei enää ikinä tulis takas. Mie tuun. Mut ei tää oo miun koti enää. Miulla on oma koti. Ison tytön elämä ja ison tytön huolet. Mut tuun kuitenkii aina olee iskän ja äitin pieni pumpula.

Istun miun tyhjässä huoneessa. Tuijotan seinii. Harmaata ja vaaleen sinistä. Kirjotuksii siellä täällä. Teipin jälkii, sinitarratarhroi. Lommoja nyrkeistä. Nää seinät on nähny paljo. Näihi oon nojannu ja näitä oon nyrkein hakannu. Katon yhtä tiettyy nurkkausta. Sitä, mikä on ollu turvapaikka moneen kertaan. Siinä oon istunu vilttii kääriytyneenä. Vapissu ja pelänny henkeni edestä. Enää miun ei tarvii tukeutuu tuohon kulmaukseen. Ei ikinä, ei kertaakaan.

Miua odottaa pikkuinen asunto Jyväskylässä. Pieni ja omituinen, niin ku miekii. Huomenna kannetaa Henkan kaa miun kamat sinne. Olo on jotenkii omituinen. En vaan jaksa uskoo, että oon saanu tän kaiken aikaan. En yksin, moni on auttanu ja suuri kiitos siitä <3 Mie pääsen pois Kausalasta, täst pienestä tuppukylästä, mihi liian moni tukehtuu.

Oon onnellinen. Vielä hetken stressaantunu, mutta huomenna illalla voin vetää syvään henkee ja polttaa iltaröökin omalla parvekkeella, nukahtaa omaan kotiin, omaan sänkyyn, mutta tuttuun kainaloon. Jotain turvallista pitää aina olla... Ja nukkuu niin pitkään ku ikinä haluun. Voi luoja! Miulla on voittajaolo, vahva semmonen. About kakstoist tai kolmetoist vuotta sitte huusin into pinkeenä meijän pihassa "iskä, kato!! Mie osaan!" ku opin ajaa ilman apupyörii ja huomenna saan kattoo ylpeenä taivalle ja kuiskata, "iskä kato, mie pystyin siihe" ja tiiän, että mutsi pelkää, mut iskä on ylpee. Mie vaan tiiän sen, outoo sinänsä. Mutta nyt unta palloon, huomenna on aikanen herätys ja monta laatikkoo kannettavana.