tiistai 24. lokakuuta 2017

Liikaa.



Edessäsi vaeltaa sanattomat silmät vailla valoa,
kuin etsien loputtomuuden rajoja äärettömästä.
Ei ole enää mitään ympärillä mihin tarttua.
Ei mitään, missä roikkua.
Ei mitään, mistä kiinni pitää henkensä edestä.
On tyhjyys, joka tappaa.
Tyhjyydessä on ilmaa.
Ja jo pelkästään se ilma painaa liikaa.
Sitä pitäisi vielä hengittääkkin.
Se on liikaa.
Nauru, -liikaa.
Itku, -liikaa.
Uusi päivä, -liikaa.
Ajatteleminen, -liikaa.
Elämä, -aivan helvetisti liikaa.
Näetkö nyt, mitä sokeat korvat haluavat sinun kuulevan?
Kuuletko nyt, mitä sanattomat silmät tahtovat sinun näkevän?
Jos ilman paino pienen ihmisen ympärillä liikaa,
ei mikään enää ole tarpeeksi vähän,
että sen jaksaisi kestää.


Oon valvonu kohta 54 tuntia, eikä silmät enää edes tunnu painavan yhtään mitään. Tosin silmänaluset on tummat kuin yö ja verenpurkaumat miun silmissä sopisi erittäin hyvin johonkin kauhuleffaan. En osaa sanoa miksi on taas näin helvetin paha olla. Johtuuko se syksystä? Tuliko mun jaksaminen tiensä päähän? Kuitenkin tämä olo on erillaista kuin ennen. Tunnistan masennusoireet itsestäni, koska no, se on tutumpaa miulle ku terve olo. Mutta jokin on eri tavalla nyt. Oon koko ajan todella jännittynyt. Sydän takoo rinnassa siihen tahtiin, kuin olisin menossa ekaa kertaa pitämään esitelmää luokan eteen. Kädet hikoaa ja pyörryttää. Miun ajatukset ei oo hiljaa, eikä miun ajatuksissa oikein oo enää mitään järkeä. Ei edes silloin kun oon saanu nukuttua. 

Puran miun ajatuspolkuja paperille ja yritän ymmärtää miksi oon päätyny johonkin tiettyyn todella epärealistiseen päätelmään. Pääni sisällä on valtataistelu, mutta en tiiä ketkä siihen osallistuu. Se ei tällä kertaa ole hyvä vs paha, ei pimeä vs valo, eikä musta vs valkoinen. Oon niin hukassa, etten tiedä kumpi näistä kahdesta edustaa minua. Joten rivien välistä voi lukea, että onnistuin siinä taas, hukkasin itseni. Jos jotain, niin sen mie osaan vaikka unissani ja silmät kiinni.

Miun voimani on imeytynyt johonkin piiloonsa jälleen. Nukkumisen jälkeenkin pitäisi melkein levätä hetki, että jaksaisi nähdä taas unia. Tänään kun olin lähdössä psykoterapeuttini luo meikkasin itkien. Kun olin saanut toisen kulmakarvan maalattua käperryin olohuoneen karvamatolle pötköttämään hetkeksi, että jaksaisin ehostaa naamani loppuun.

Pelkään ettei koko maailman aika riittäisi siihe, että saisin kasattua itseni, minuuteni ja ajatukseni taas yhtenäiseksi paketiksi. Eikä minulla nyt varsinaisesti ole aikaa kuin kuusi päivää, sillä maanantaina alkaa työt ja palaan kuukauden tauon jälkeen ständin taa ihmisten keskelle, tosin tällä kertaa eri firman väreissä. Miten helvetissä selviän? En todellakaan tiedä. Enkä tiedä sitäkään, miksi edes ryhdyn tähän, ei kai tästä todellisuudessa voi seurata mitään hyvää. Sen kuitenkin tiedän, että jos en yrittäisi nyt katuisin sitä. Tiedän myös sen, että pelkään epäonnistumista enemmän kuin ebolaa.

Terapeuttini kanssa kuitenkin asetettiin minulle tänään kaksi tavoitetta. Minun pitää antaa itselleni lupa epäonnistua ja minun pitää antaa itseni yrittää, tehdä loppuun ennen kuin arvostelen aikaansaannostani. Hirmu yksinkertaisen kuuloista, mutta saatanan vaativaa puuhaa. Ainut ajatukseni näiden tavotteiden asettettamisen jälkeen oli, että vituiks menee ja päätin "hieman" torua itseäni siitä, että epäonnistuin tässäkin. Joten ymmärrätte varmaan, minkä takia tämä tulee olemaan vaikeampaa kuin maratooni neliraajahalvaantuneelle vastasyntyneelle.

Haluan selvitä, haluan pärjätä ja haluan parantua. Mutta kyllä se nyt vaan ankarasti vituttaa, että taas pitää olla vahva. Juuri silloin kun voimat on ihan finaalissa niin pitäs löytää tahtoa ja energiaa siihe, että ylittää itsensä ja voittaa itsensä. Niin ironista, että voin kuulla hampaattomien orvien nauravan minulle jäiset kävyt sylissään.

Lopetan tämän vuodatuksen sanoihin,
kaikki on juuri nyt liikaa vaadittu.
Ja lisään vielä, että ei perkeleen vittu saatana.

maanantai 25. syyskuuta 2017

Minä olisin paska äiti

Nyt kun joka mediassa puhutaan vauvatalkoista ja siitä kuinka Suomeen syntyy liian vähän lapsia, tekisi mieli juosta poliisiasemalle ja ilmiantaa itseni maanpetoksesta. Sillä, minä en tahdo lapsia. Ei toki Esakaan halua jälkikasvua, mutta enemmän mie oon epäonnistunu, sillä satun olemaan nainen. Me ollaan oltu yhessä jo jonkun aikaa, menty kihloihin ja häät on suunnitteilla niin moni on alkanut kyselemään milloin niitä lapsia oikein tulee. No, niitä ei tule. Tiedän, etten ole koskaan valmis siihen. Kun kerron asiasta niin ainut vastaus on "nooh, kyllä se mieli muuttuu". Mitä? No ei kyllä muutu, sori. Olen joidenkin mielestä itsekäs, kun en ajattele niitä ihmisiä jotka ei voi saada lapsia. Olenko oikeasti ihan helvetin epäonnistunut Suomen kansalaisena ja naisena jos en tahdo lapsia? Tavallaan tiedän, että en ole, se on minun ja meidän oma päätös, mutta paine on kova.

Tämä asia vaivaa mua ja pyörii mielessä ihan liikaa. Minkälainen äiti mie olisin? Voin sanoa, että ihan sysi paska. Oon ylisuojelevainen jo meijän kissojenkin suhteen ni mitäpä jos kyseessä olisi lapsi? Sitä pientä ihmistä ei varmasti saisi pitää sylissään kukaan muu kuin minä ja äitini siihen asti kun lapsi menisi kouluun ja sielläkin istuisin varmasti tunneilla pilttini tukena ensimmäiset kolme vuotta. Olisin sellainen äiti, joka ei nää yhtään virhettä omassa mussukassaan. Ja tässä kohtaa on nyt oletettu, että oon täysjärkisenä selvinnyt raskausajasta ja synnytyksestä. Mitä jos vauva syntyisikin kuolleena? Siitä en selviäisi ikinä. Lisätään tähän soppaan miun geenini. Suvussa on kehkoahtaumaa, valtava kirjo erillaisia mielenterveysongelmia, sydänvikoja ja muuta pientä kivaa. Esan puolelta lisäämme tähän booliin nivel- ja selkäviat. On hyvin epätodennäköistä, että Esa kävelee omilla polvillaan ilman leikkauksia enää 40-vuotiaana. Meidän geeneillä pitäs olla laitonta lisääntyä. Toki ajatus siitä, että elämässämme olisi pieni ihminen, joka on puolet Esaa ja puolet minua tuntuu ihanalta, täydelliseltä. Sempä takia tunnen itseni vielä kamalammaksi ihmiseksi.

Rakastan pikkusiskoani Ronjaa, mutta en mie jaksaisi, pystyisi pitämään siitä pienestä tinttarasta huolta kahta viikkoa pidempään. Ja Ronja on kuitenkin jo 9-vuotias eikä tarvitse jatkuvaa silmällä pitämistä. Osaan vaihtaa vaipat, syöttää ja kylvettää vauvan, eikä ulkoileminen lastenrattaita työntäen ole mikään ongelma. Mutta en tiedä hirveästi montaa muuta yhtä ahdistavaa asiaa kuin vauvan taikka taaperon itku. Mitä jos kysessää olisi masuvaivojaan yöisin itkevä oma lapsi? Menettäisin järkeni ja sydämeni musertuisi miljoonaksi palaseksi kun en voisi helpottaa pienen oloa. Mitä kun vauva syntyy ja saan sen ensimmäisen kerran rintani päälle köllöttämään, mitä jos en rakastakkaan sitä, jos se pieni tyyppi tuntuukin kovin vieraalta. En pysty unettomiin öihin ja itkuun heräämisen aamu toisensa perään. Ja kun huomaisin, etten pärjää lapsen kanssa en minä ylpeyttäni kehtaisi pyytää apua tai pystyisi antamaan lasta pois.

Olen erittäin monella tavalla epäpätevä äidiksi, joten luojan kiitos minun ei lopulta ole mikään pakko sellaiseksi ikinä tulla. Ehkä eniten minua ärsyttää myöntää, etten pystyisi olemaan äiti ja pitämään huolta pienestä ihmisestä. Kun olen pyöritellyt näitä ajatuksia mielessäni arvostan omaa äitiäni ja kaikkia muitakin äitejä ihan suunnattoman paljon. En ikinä pystyisin siihen, mitä äidit tekevät.

Sinä joka luet tämän, älä enää ikinä kysy minulta milloin tulee lapsia. Voin kyllä keskustella siitä, miksi niitä ei tule, mutta olen syyllistänyt itseäni ihan tarpeeksi jos asian suhteen niin kenekään muun ei tarvitse sitä tehdä. Kiitos.

torstai 22. kesäkuuta 2017

Perillä

Lääkärit ei enää uskaltaneet luvata miulle, että olisin koskaan täysin terve mieleltäni. Olinhan ollut masentunut lähemmäst puolet elämästäni. Hyväksyin kohtaloni ja opettelin elämään ajatuksen kanssa, etten välttämättä koskaan tule pääsemään eroon lääkkeistä, psykologin tapaamisista tai ikinä kykene tekemään töitä kuutena päivänä viikossa. Se tuntui epäreilulta, että miun pitäisi elää mahdollisesti koko loppu elämäni yhdessä masennusrotan kanssa, mutta hyväksyin sen kuitenkin, sillä ei ollut vaihtoehtoja. Lääkärit olivat tehneet kaiken mitä tehtävissä oli. En kuitenkaan luovuttanut tai jäänyt säälimään itseäni. Päätin tehdä parhaani ja elää päivä kerrallaan niillä eväillä mitä miulle oli annettu. 

Eniten kammosin arkea. Olin selvinny koulusta suhteellisen mallikkaasti näin niin kuin puolikuntoisen masentuneen ihmisen mittakaavassa. Koulu loppui ja töitä ei löytynyt. Sain jäädä viimeisimpään top-paikkaani tekemään muutamia vuoroja viikossa, sillä sain rytmiä elämääni ja varmistettua, ettei kotoa lähteminen muutu taas ylitsepääsemättömän vaikeaksi. Lähettelin työhakemuksia, mutta en päässyt kertaakaan edes haastatteluun. Sitten tuli päivä, kun lähdin entisen koulukaverini Tuomaksen kanssa kahville. Kysyin lähinnä vitsillä Tuomakselta, että olisko hällä miulle töitä. Olihan Tuomakselle tietenkin puhelinnumero miulle antaa, mutta työpaikka mikä numeron takaa löytyi oli sellainen, mihin miun ei pitäisi olla soveltuva henkisten- tai fyysistensairauksieni takia. Jätin melkein soittamatta numeroon, mutta Tuomas ei antanut sen tapahtua. Lopulta totesin itselleni, että en voi tietää ellen yritä. Soitin, kävin haastattelussa ja lopulta löysin itseni keskeltä kauppakeskusta pysäyttelemässä täysin vieraita ihmisiä. Olin aivan varma, etten uskalla sanoa kenellekkään yhtään mitään, koska no, siitä ei kuitenkaan oo hirveen kauaa kun en uskaltanut käydä kaupassa yksin. Ja vielä noin kolme kuukautta sitten palasin kauppareissulta paniikkikohtauksen vallassa kotiin ja lysähdin eteisen lattialle.

Nyt olen ollut neljä viikkoa ständimyyjänä ja todella tykkään siitä mitä teen. Oon pirteä, energinen ja onnellinen. Elämä on normaalia ensimmäistä kertaa 21 vuoteen. Ei perheriitoja, ei mitään oikeudenkäynti paskaa, ei painajaisia, ei toiveita iltaisin kuolemasta tai pelkoa siitä, etten jaksaisi aamulla nousta sängystä. Pystyn siihen kaikkeen mihin tervekkin ihminen. On ihanaa huomata, että mikään arkinen asia esim. suihkussa käyminen ole mikään valtava ponnistus. Tiskikone täyttyy ja tyhjentyy, vaatekaappi pysyy siistinä ja mie nousen aamulla sängystä kaksi tuntia ennen töihin lähtöä, että saan rauhassa valmistautua ja tarpeen vaatiessa suorittaa pikkuisen pikasiivouksen. Ja ennen kaikkea pystyn tähän ilman mitään lääkkeitä tai terapiaa. En oikein ymmärrä, miten tämä tapahtui, mikä muuttui tai ylipäätään miten tää on mahdollista.

Elämäni muuttui juuri sellaiseksi, mitä toivoin ja halusin. Lopulta saavutin kaiken mihin tahdoin pystyä, vaikka minun ei pitänyt minkään järjen mukaan saavuttaa tätä kaikkea. Mutta miten? Mistä löytyi voima ja tahto? En tiedä, se tulee varmaan olemaan ikuinen mysteeri. Onko mussa ollut koko ajan piilotettuna joku ihmeen vara-akku tai lisäpatteri ja nyt vasta sain sen käyttöön? Lopulta mulla oli ihan yhtä paljon jaksamista kuin terveellä ihmisellä. Oon kohta ollu vuoden ilman lääkkeitä tai minkäänlaista avohoitokontaktia. Ei oo kauaakaan kun näytti siltä, että niille molemmille olisi huutava tarve. Mutta en antanu periksi. Siinä meni helvetin kauan, mutta opin ennakoimaan koska pitää levätä. Lupasin itselleni, etten enää luovuta ikinä, opettelin lepäämään. 

Siinä meni monta vuotta. Söin kymmeniä eri lääkkeitä. Tapasin lähes sata eri hoitajaa, psykiatria, psykologia ja terapeuttia. Menetin paljon ja sairauksieni takia paljon jäi kokematta. En saa takaisin mitään tai pysty muuttamaan menneitä kipeitä vuosiani, mutta se ei haittaa, sille ei voi mitään. Tulen muistamaan tämän taistelun aina ja jokaisen joka auttoi mua. Töihin pääseminen oli viimeinen palanen mikä viimeisteli miun palapelin kokonaiseksi. Se on valmis nyt. Enää miun ei tarvitse tehdä muuta kuin nauttia ja muokata palapelini kuvaa jos siltä tuntuu. Elämä on kasassa nyt, se mitä on tehtävänä enää on elää ja ajattelin tehdä sen nauttien.

perjantai 7. huhtikuuta 2017

Minun pelastajani

Siitä on vähän yli kaksi vuotta kun saavuit elämääni. Siihen aikaan olin enemmän hukassa kuin koskaan aikaisemmin. Sydän pirstaleina ryyppäsin pahaa oloani pois. Niihin aikoihin olin viittä vaille valmis luovuttamaan. Tarvitsin jonkun rakastamaan minut ehjemmäksi. Henkisen jaksamiseni viime metreillä toimiston ovesta sisään asteli elämäni rakkaus, minun pelastukseni. En ollut koskaan uskonut rakkautteen ensisilmäyksellä tai siihen, että joku ihminen voi olla toiselle kohtalo. Sinä sait minut kyseenalaistamaan kaiken. Kuinka kliseiseltä tämä kuulostaakin, niin en tiedä missä olisin ilman sinua vai olisinko ollenkaan missään. 

Olit kaikkea sitä mitä tarvitsin, olin tukehtumassa ja autoit mua hengittämään paremmin. Kiltteytesi vakuutti minut siitä, että maailma ei ole niin paha paikka, että täältä pitäisi päästä pois millä keinolla vaan. Elämäni toisti itseään aamusta iltaan ja illasta aamuun. Sama kaava pyöritti arkeani ja sinä olit ihan uusi muuttuja arkeni yhtälöön. Olin menettänyt toivon lähes kokonaan ja viskonu kaikki kirveeni sinne surullisen kuuluisaan kaivoon. Jonkin sussa huusi, että vielä ei saa luovuttaa, olit viimeinen kortti minkä päätin kääntää ennen kuin heitäisin hanskat lopullisesti tiskiin.

Tuskin se oli sattumaa, että me kohdattiin. Sä tulit ja muutit aivan kaiken. Hymyn mun naamalla aidoks, mun kämpän kodiks, painajaiset unelmiks ja mun arjen elämäks ja samalla sen elämän elämisen arvoseks. Olit mun syy herätä aamulla, tulla töihin ja voima millä jaksoin selvitä päivästä toiseen. Sisälläni oli pelko, etten riitä sulle. Jotenkin mä kuitenkin löysin uskallusta yrittää. Sait mun tahdonvoimani heräämään horroksestaan. Mä en liiottele, ylistä sua liikaa tai nosta liian korkeelle jalustalle kun sanon, että sä olit mun pelastukseni.

Sä oot se ketä mä ootin monta vuotta itkien öisin. Kaiken pahan, kipeän ja sietämättömän tuskan jälkeen sä tulit ja muutit mun maanpäällisen helvettini onnellisuudeksi. Nyt kun mä mietin mun jokasta virhettäni ennen sua, niitä unettomia öitä, sydänsuruja, osatojaksoja, joka helvetin ikistä ajatusta mitkä repi mua rikki sisältäpäin niin se kaikki oli sen arvosta, että sain sut mun elämääni. Jos mä en olis eläny just niin ku mä elin, tehny niitä virheitä mitä mä tein, niin en olis todellakaan ollut sillä hetkellä toimistolla oottamassa sua tai lähtemässä sen lauantaivuoron jälkee sun kanssa Passioniin yksille. Tai no, enhän mä ees mitään silloin tilannu kun mulla ei ollu yhtää rahaa. Mä tulin sinne, oikein ängin mukaan, koska tuntu siltä, että oli vaan ihan pakko. Nyt ku kelaa, ni toi mun itsepäisyyteni olis voinu ihan helposti työntää sut kokonaan pois.

Alitajusesti hakeuduin sun seuraan aina töissä, en oikee tajunnu sitä silloin, mutta niin mä vaa tein. Pikku hiljaa alettii käymää töiden jälkee Passionissa ja puhuttii monta tuntia kerralla, sitte me nähtii ennen töitä, meil oli samat työvuorot ja töiden jälkee oli totta kai pakko saada olla kahestaa. Sitte sä lähit tutorleirille, jonka jatkoille mentii yhessä, koska oltii ihan huippu parhaita työkavereita... Nii-i, kukaa ei kyllä sitä enää tossa vaiheessa uskonu, eikä varmaa kumpikaa meistä olis halunnu olla vaa työkaveri toisillemme. Illan päätteksi löysin itteni sun vierestä nukkumasta, koska omaan kotiin olis ollut niin pitkä matka. Aloit puhumaa, että oot lähössä Espanjaa kymmeneks päiväks, joka tarkotti sitä, että sun piti käydä hakemassa sun auto Varkaudesta. Kun olin heittämässä iltavuoroa ja sä olit kotona tekemässä koulutehtäviä lupasit heittää mut kotiin Kuokkalaan. Kun päästiin mun talon pihaan kysyin sulta haluisitko tulla vielä iltateelle ja auto jäi parkkiin. Kuunneltiin musiikkia, puhuttii ja katottii stand uppia koneelta. Meni monta tuntia ja sitte sä katoit kelloa, ilmotit, että nyt pitäs lähtee kotii nukkumaa ku kello oli niin paljo. Ethän sä mihkää kotii lähteny vaan sain käpertyy sinäkin iltana sun kainaloon nukkumaan. Me ei olla tähänkää päivää mennessä juotu sitä iltateetä mitä mä sulle tona iltana lupasin, että onkohan nää ollu maailmankaikkeuden pisimmät iltateetreffit... 

Oot joutunu kestämää mun takia paljon. Oon harhaillu meijän polulta muutamaan otteeseen ihan väärään suuntaan, mutta joka kerta sä oot tullu hakemaan mut takaisin oikealle reitille. Sä oot ollu aina mun tukena, oot ymmärtäny mun kipeilyä ja antanu mun jokaisen virheen anteeksi. Oot turvallisin ihminen mulle tässä maailmassa. Ei oo mitään mitä en vois sulle kertoa. En voi täysin ymmärtää, miks oon ollu lähössä sun viereltä pois. Me ollaa tehty yhessä virheitä ja mä oon tehny ite virheitä ihan helvetin paljo. Haluisin uskoa, että mikään niistä ei ollu turha vaan ne liimas meitä yhä tiukemmin toisiimme kiinni. Mä tiedän, ettei meijän vaikeudet tuu loppumaan tähän, ei ne kenelläkään lopu, mut tiiän myös sen, että me tullaan selviimään aina kaikesta yhdessä.

Älä enää ikinä anna mun lähteä, mä en halua elää ilman sua ja sun vilpitöntä rakkauttas. Mä toivon ja rukoilen, etten lähe enää harhailemaan, mutta jos sen virheen vielä teen ni tuu ja hae mut kotiin, älä enää ikinä päästä irti. Ilman sua mä oon siili ilman piikkejään. Epävarma, puollustuskyvytön, täysin epätäydellinen ja hukassa oleva siili, jolta on viety se, millä siilit pärjää elämässä.

Oot näyttäny mulle mitä tosi rakkaus on ja sun kanssas oon oppinu, että koti ei aina ole kämppä missä asua, vaan koti voi olla siellä missä on toinen ihminen, joka omistaa sun sydämen. Mä haluan nauraa, itkee, iloita, vihata, väsyä ja kinata sun kanssas siitä mihkä kauppaa mennää koko mun loppu elämäni. Tiiän, että mun tielleni ei voi tulla mitään mistä en selviäis sun kanssas.

Kiitos Esa, että tulit mun elämään. Kiitos siitä, että jäit. Kiitos, että voin luottaa siihen ettet ole menossa mihinkään mun viereltä. Kiitos, että oot mun piikit, millä selviän kaikesta. Ja kiitos siitä, että pelastit mut itseltäni.

torstai 16. helmikuuta 2017

Ystäväni tahdonvoima, ihanaa kun palasit!

Tänään oon heränny pirteenä kahdeksalta aamulla ja vieläpä migreenin jäljiltä. Laittautunut rauhassa, tanssinut Räkä sylissä ympäri meidän kaunista kotia ja selvinnyt hirmuisen ihmisvilinän läpi töihin ilman suurempaa paniikkia. Oon ollu kuusi tuntia töissä ja siihen päälle vielä top-paikkani yrittäjien kanssa pari tuntia teellä. Kun pääsin kotiin jaksoin siivota ja järjestellä kotia huomenna saapuvaa pikkuista yökylävierasta varten. Suoriuduin tänään päivästäni niin kuin mieleltään terve ihminen enkä ole loppuun asti uupunut ihmiskuori. Monelle tämä kaikki on jokapäiväistä, ei mitään sen suurempaa eikä ihmeellisempää. Mutta miulle ja muille mielenterveyskuntoutujille tälläinen päivä on suuri saavutus.

Edellinen työssäoppiminen meni ihan päin helvettiä ja tääkin työssäoppiminen oli piirun päässä samasta tuomiosta, mutta mie sain paikan jossa uskon selviiväni ja siitä oon äärettömän kiitollinen. Viimesellä teoriaviikolla miun tahdonvoimani heräsi horroksestaan viimeinkin. Olin väsyny ja mietin luovuttamista. Nyt kiitän itseäni siitä, että pakotin itteni jaksamaan. Oon myös kiitollinen miun kouluryhmälleni tuesta johon oon saanu luottaa kohta jo vuoden päivät. Äsken meidän teehetken aikana kuulin hieman ehkä miun korvaan karmivan, mutta toisaalta ajatuksia herättävän ja kaunistelemattoman lauseen jota tulen varmasti jatkossa käyttämään luovuttamisen partaalla olevaa itseäni vastaan, "pakko on hyvä motivaatio". Pakon edessä ihminen kykenee uskomattomiin suorituksiin, äidit nostaa autoja lastensa päältä ja mie suoriudun arjesta hengissä. 

Huomenna on edessä normaalia lyhyempi työpäivä, sillä äiti ja Ponku tulee Jyväskylään ja viiää Ponku Esan kanssa Paviljonkiin TubeTourille ihmettelemään tubettajia. Pikkurinsessa jää meille yökyläilemään pitkästä aikaa ja Esa on luvannut viihdyttää rinsessaa illan ja laittaa nukkumaan niin mie pääsen äitykän kanssa pikkusen viettämään iltaan. Toivon todella, että jaksan olla Ronjan kanssa, herätä aamulla aikasin laittamaan spessuaamupalaa ja kattomaan lastenohjelmia, sen on miun pikkunen tinttarani ansainnu.

Eikä oo enää montaa viikkoa niin mie monen vuoden epätoivosen räpiköimisen jälkeen valmistun. Miun kouluni kesti vaan vuoden, mutta miulle se on suuri juttu. En saa minkäälaista lakkia päähäni, hienoja valmistujaisia missä pidetään puheita siitä kuinka oon ollu sinnikäs ja blaa blaa, mutta se ei haittaa. Oon ylittäny itteni jo tässä vaiheessa moneen kertaan. Edessä on kolme näyttöä, kolme näyttösuunnitelmahelvettiä ja siinä samalla tietysti työssäoppiminen mistä olen päättänyt selvitä paremmin kuin mistään aikaisemmista. Eniten kuitenkin pelkään arkea, se on tekniikkalaji missä oon ihan sysipaska suoraan sanottuna, mutta oon jo pikku askelin köpötellyt haistelemaan tuota viikottain toistuvaa härdelliä (eli arkea) enkä oo yhtään niin karvat pystyssä kun oon kuvitellut.

Ehkä musta vielä joskus tulee se mallikansalainen joka herää viikonloppusinkin viimeistään kymmeneltä ja pystyy syömään viikosta toiseen tylsää arkiruokaa. Ehkä mie vielä pystyn olemaan 6 päivää viikossa 8 tuntia töissä ja pitämään kodin järjestyksessä. Matka siihen kaikkeen on vielä pitkä, mutta en pelkää epäonnistua päästäkseni sinne asti, missä loma on oikeasti ansaittua.