lauantai 28. huhtikuuta 2012

Sinä päivänä sisäinen lasimaailmani hajosi

Yli vuosi sitten, Tammikuun Kahdeskymmenesseitsemäs, melkein neljän vuoden esitys tuli tiensä päähän. Se pienen pieni pääni sisällä olut täydellinen lasimaailma hajosi. Ilo ja onnelisuus oli kadonnut minusta, mutta olin onnistuneesti piilottanut sen kaikilta muilta. Koko viikon olin pitänyts sisälläni kamalaa tunnetta, se oli sekoitus vihaa, itseinhoa, epätoivoa, pelkoa ja riittämättömyyden tunnetta. Tuo kyseinen päivä oli torstai ja se meinasi sitä, että olisi partio ryhmäni kokous. En olisi jaksanut lähteä, mutta pelkäsin, että äitini näkisi sisääni ja siellä sen pienen tytön joka oli avuton ja ei uskaltanut puhua. Olin aikapommi, eikä kukaan olisi osannut purkaa minua sillä tavalla ettei ketään sattuisi.

 Jos joku katkaisi yhdenkin johdon, minä räjähtäisin. Kuljin tuttua reittiä kololle, minusta tuntui, että jalkani olisivat painaneet enemmän kuin ennen. Olinko taas syönyt liikaa? Se selittäisi sen miksi Hän katsoi taas koulussa ilkeästi. Mielessäni kävi taas ajatus siitä, että vapauttaisin itseni siitä kahleesta mitä te kutsutte elämäksi. Ei... kestäisin vielä hetken.. Matka tuntui tosi pitkältä ja raskaalta, mutta olin perillä. Avasin kolon oven, samalla huusin itselleni mielessäni "ÄLÄ MENE SINNE !!" Laskeuduin portaita pitkin alakertaan. Kuulin kuinka ystäväni nauroivat, ehkä en menekkään, etten pilaa heidän iloaan. KOputin kumminkin harmaaseen palo-oveen jossa luki "KYMEN KOTKAT". Tuli hiljaisuus, sitten kuului "Se on varmaan *******",sitten askelia, ovi avattiin minulle. Yritin hymyillä, otin kengät jalastani, riisuin joululahjaksi saamani toppiliivin. Kuulin kun joku niisti nenänsä vessassa ja tuli takaisin. "Taas sä oot myöhässä !!! Sä oot aina !!" Silloin johto katkesi päässäni, sitten tuli räjähdys. "Vittu anteeks ! Anteeks nii helvetisti !!! Olisin voinu jäädä kotii ni teijän ei olis tarvinnu mulle valittaa!" Vedin kengät taisin jalkaani ja kiskaisin liivin päälleni.
"Onks kaikki hyvin ? Hei, nyt et lähe mihkää! Rauhotu jooko, ei oo hätää..", sanoo johtaja.
"mua vaan väsyttää helvetisti, mä meen nyt himaa, ei oo mitää hätää..", vastasin.
"Älä oikeest lähe!", sillee ne multa pyysi.


Lähdin, mutten kotii. Kävelin kohti juna-asemaa. Puhelin soi monta kertaa, en vastannut. Vastaa tuli pari ihmistä jotka katto mua kysyvästi. Tulin asemalle, jatkoin radan viertä kulkevaa tietä pitkin kohti ylä-astetta ja siltaa joka kulki juna radan ylitse. Kuuntelin musiikkia, en pystynyt ajattelemaan selvästi. Näin sillan se näytti niin kutsuvalta ja kauniilta. Se silta on mulle tuttu paikka. Nousun jäisiä rappusia, niitä jotka on tehny sillan penkereeseen. "niskani vasten veden pehmeää, äänetöntä kipeää", samalla kun tuli tuo kohta siitä kappaleesta mitä kuuntelin, kaaduin rappusiin ja löin kasvoni hiekoitettuun portaaseen. Pakkasta oli paljon, kylmyys ja hiekka hioivat mieleni rikki. Makasin hetken paikallani ja nieleskelin itkua, nousin ja jatkoin matkaa. Vilkaisin puhelimesta kelloa ennen kuin sammutin sen, juna tulisi kohta. Hetken vain nojasin kaiteeseen ja katselin, sitten kiipesin istumaan. Heiluttelin jalkojani, kaide oli jäässä ja liukas, tipahtaisin ihan kohta ja kaikki olisi sitten hyvin. Katsoin asemalle päin, tietä pitkin tuli joku eikä junaa näkynyt. Hiettäydyin selälleni sillalle, nyt ei ole hyvä hetki, ei ole edes kirjettä mukana.

 Lähdin kävelemään takaisin, tietämättä minne olin menossa. Hahmo tuli lähemmäs, se näytti tutulta, se oli äiti. Tiesin, että minutkin oli tunnistettu, nyt on aika paljastaa kaikki. "miks sä et oo partios ?!", äiti kysyi. Keräsin hetken ajatuksiani kokoon ja sitten selitin, että mulla on tosi paha olla, on ollu jo kauan. Sitte kuuluu kololt päin huuto "tuolla se on !", kaikki kololta oli lähteny etsimään mua. Seison metrin päässä äidistä, se ei sanonut mitään, kasvot oli ku veistetty kivestä. Ei mitään reaktiota. Sitte kaikki kololta tulleet juoksi mun luo ja halas, äiti käski, että niiden pitää viedä mut kotiin, koska sen pitäs jatkaa lenkkiä. Tuntu tosi pahalta, ihan kun äiti ei olis välittänyt yhtään siitä miltä musta tuntu. Seuraavana päivänä menin puhumaan terkalle koulussa, mulle oli hoettu tosi kauan, että pitäsi mennä sinne ja kertoa mikä on tilanne. En uskaltanu, mutta mulla oli enkeli mukana puhumassa mun puolesta, semmonen enkeli mitä kutsutaa ystäväksi. En saanut suutani auki, Hän kerto kaiken mun puolesta, enkä edes uskalla kuvitella missä olisin ilman Häntä, vai olisinko missään...

keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Ne vuodet pisti todella miettii haluanko elää.

Totean taas, että ajatteleminen ei sovi minulle. Satutan itseäni kun muistelen ja ajattelen, mutta se on vain niin koukuttavaa. Ajatukset on jotain mitä kukaan ei voi viedä multa, se kai siinä kiehtoo, mutta ajatusten kasaaminen on vaikeaa.

 Tänää, ihan niiku eilenki ja todennäkösesti huomen, mie kadun, sitä, että oon vielä tässä. Oudointa on se, että mulla on hyvä olla, kaikki on hyvin, mutta silti tuntuu siltä ettei mun olisi pitänyt nähdä tätäkään päivää. En saa sitä ajatusta pois vaikka kuinka yritän. Olen kai vaan niin pettyny itseeni, lupasin silloin ettei mun tarvis jaksaa, että pääsisin pois. Vaikka olisi kuinka hyvä olla ja hauskaa ja nauraisin enemmän kun koskaan tuntuu siltä, että se on väärin, vaikka kenenkään kohdalla hyvä olo ei ole väärin ja tiedän senkin. 

Itsemurha ei koskaan ole ratkaisu, niin mulle hoettiin tosia kauan, mutta nyt vasta alan tajuamaan kuinka itsekäs teko se on. Mun osalta siihen olisi loppunut kaikki, mun ei olisi tarvinnut enää kokee kipua, pahaa oloa tai jaksaa enää pidemmälle, mutta se kaikki paha olo ja muu ei olisi kadonnut mihkään, se ois vaan siirtyny kaikille mun rakkaille. Kukaan ei olisi koskaan tullu ymmärtämään saatisitte hyväksymää mun päätöstä oman elämäni lopettamisesta. Tiedän sen miksi suunnittelin sen kaiken, tiedän syyn sille kaikelle, tiesin silloin ja tiedän nyt, mutta en itsekkään hyväksy sitä. Haluaisin päästä syyllisyydestä eroon, pyyhkiä ne kaikki kerrat kun roikuin sillan kaiteessa pois. Toisaalta en koskaan halua unohtaa, että pystyisin pitää tiukemmin kiinni etten putoaisi taas pohjalle, koska sieltä todella vaikea päästä pois.

Hiljaisuus hajottaa minut, mutta se ei haittaa, koska en halua kuulla.
Sokeus rauhoittaa, minun ei tarvise nähdä epätäydellisyyttä tai vaatia itseltäni liikaa.
Tunnottomuus on tavallaan ihanaa. Ei kipua, ei sitä tunnetta, että eläisi.
En haluisi ymmärtää, mutta on pakko.
Nyt pitää nähdä ja kuulla. Siitä en pidä, vaikka tiedän että pystyn molempiin.
Kaikista vaikeinta on tuntea, sillä sitä en osaa.
En vaikka kuinka haluaisin.
En enää, ehkä joskus osasin, ehkä joskus tulen taas osaamaan,
tai sitten en. turha toivoa, voi pettyä. Osaanko sitäkään ?
Tälläistä on elämäni.
Tälläinen olen minä-  tunnevammainen.

tiistai 24. huhtikuuta 2012

Päivä minun silmieni läpi

Aloin yöllä miettiä. Yritin etsiä vastauksia , mutta mun pääi oli vaan täynnä kysymyksiä. Se mitä olen miettiny ja kysyny tosi monelta, se valvotti taas. Kysymys kuuluu: miksi minä? Itkin kääriytyneenä peittoon sängyllä ja nojasin nurkkaan. Se paikka on jo liiankin tuttu, mutta oudolla tavalla turvallinen. Voin luottaa siihen, että nojatessani oman pieneen kulmaukseeni pysyn pystyssä. Se ei kaadu, eikä petä. Rullasin hieman sälekaihtimia auki. Huomasin, että on ainakin jo keski yö koska katu lamput paloi. 

Itkin vielä vähän enemmän. En pidä siitä, koska mulle on opetettu, että se on heikkouden merkki, sen takia itken usein kun oon yksin, on sellanen pakottava halu pitää sitä luuloo yllä, että oisin muka vahva. Katsoin kelloa ja hätäännyin, se oli jo puoli kolme. Ihan niin ku ennenki, uni ei vaan tullu. En ajatellut mitään ennen kun sanoin ääneen itselleni "mä en haluu enää aamulla herätä". Se oli tullu takasin. Se paha ajatus. Omasta mielestäni se ei ole paha, mutta minulle on sanottu, että se olisi. Sen takia yritä opetella siihen ettei niin saisi ajatella, mutta mä ajattelin niin taas. Yritin tukkia korvani, mutten tajunnut sitä että ajattelin itse niin. En voi olla kuuro omille ajatuksilleni, joku muu voi olla mutta en minä. Ajattelin pahaa ajatusta ja käskin ääneen sen mennä pois. Taistelin sitä vastaan etten olisi tehnyt mitään typerää. Nyt en saa lipsua, nyt en voi vajota enää uudestaan.

 Yritin lopettaa itkemisen ja toistelin päässäni "itsensä satuttaminen on väärin, itsensä satuttaminen on väärin..." Olen ollut kohta puoli vuotta tekemättä itselleni pahaa, nyt en voi antaa periksi. Tästä kohtaa muistikuvani katkeaa. Filmi jatkuu vasta siitä kun herään ja katson kelloa, se on hieman yli viisi. Herätessäni olin jo ihan rauhallinen ja pystyin ajattelemaan järkevästi. Olin pystynyt pitämään kiinni ja olemaan antamatta valtaa masennukselle. Siitä kaikesta on liian vähän aikaa. Hieman yli vuosi viimeisemmästä itsemurha yrityksestä, pääsin vasta takaisin suljetulta, se kaikki on liian lähellä. Muistan sen kaiken liian selvästi, minun on vaikea erottaa mikä on elävä muistikuva ja mikä on sitä kun masennus ottaa minusta taas otteen ja tulee takaisin. Kaikista pahinta on se, etten pääse karkuun, en voi pakoilla sitä. Ja kaikki tämä siksi koska en voi hyväksyä sitä tosi asiaa että minulle on diaknosoitu vakava masennus. Luulen, että kaikilla ihmisillä on ainakin jossain tilanteessa ollut ajatus "ei minulle voi käydä noin". Siinäpä se. En usko vieläkään, haluan kieltää, haluan että kaikki paha olisi ollut vain unta. Pystyisin varmaan hyväksymään kaiken tapahtuneen jos osaisin yhdistää siihen kaikki tunteet, mutten osaa. Tiedän vain, että minulla on ollut tosi paha olla ja että olen suunnitellut sellaista teko jota kukaan ei koskaan tulisi täysin ymmärtämään. Tiedän syyn miksi masennuin, tiedän tavallaan syyllisenkin, mutta en osaa syyttää kuin itseäni.

Aamulla kun kello soi olisin vaan halunnu jäädä nukkumaa. Olin niin loppu. En olis halunnu herätä ollenkaan, olisin halunnu, että kaikki ois vaan loppunu, ettei mua olis enää, vaikka niin ei sais ajatella. Tiputtauduin sängystä alas, tunsin pienen kivu kädessäni, tunsin että olen elossa. Katoin itteni peilistä, silmtä oli vielkii punaset, kyynelten suola oli kiteytyny poskille. Hankasin naamaani, että suola raaputtuis pois ja ettei kukaa tajuai mitään. Oli pakko meikata ja laittaa hiukset edes jotenkii, koska muuten tulis vaa enemmän paha mieli ku kattoisin peilii.

Kävelin tai no ennemminkii laahasin jalkojani vastahakosest. Olin jotenkii ihan yksi. Kaikki näytti tosi synkältä. Oli tosi vapauttavaa olla ajattelamatta yhtään mitää. Se on yhkä ainut hyvä puoli väsymykses, se ettei jaksa ajatella. Heti kun näin Tiian aloin selittää tarinaa mun aamusta. Kyllä, mun on pakko alaa höpöttää jotaa ku nään kaverin. Olisin varmaan alkunu itkemään koulun pihalla jos en olis menny Tiian kaa samaa matkaa. Mussa ei varmaan päälle päin ollu mitään outoa, paitsi se etten oikein ollu löytäny tänä aamuna mitään mukavia vaatteita. 

Joka sella oppitunnilla ajattelin omiani. Välillä yritin herätellä itteeni takas tähä maailmaa, mutta se ei onnisunu, joten päätin lopetaa energian tuhlaamisen moisee turhuutee. Se näky tokavikalla tunnilla. Meillä oli kyl sopimus, etä ollaa hiljaa vaikka opettaja kysyis jotain, mut minä vaa kirjotin sen tunnin omia ajatuksiani ylös, että muistaisin ne. Se oli mun mielestä sillä hetkellä tärkeempää ku opiskelu, oli pakko saada kiinni omista ajatuksista. Vikalle tunnilla oli ruotsi. Se tunti tuli tarpeeseen. Meijän ruotsin opettaja on omaa laatuaan. Se tietää koko mun tarinan ja on aina auttanu mua. Se tietää, ettei rehtoria kiinnosta mun olo vaan se, miten herra rehtori pääsee helpommalla. Sen takia ruotsin opettaja on usein auttanu mut pois pulasta jos oon sanonu jotain tyhmää.

Tulin kotii ja kohtasin kaaoksen omassa huoneessani. En muistanukaa, että tää oli näin pahas kunnos. Olis pakko siivota, tulee vaa paskempi mieli kun pitää olla tälläse kaatopaika keskellä, mutten vaa jaksais siivota, sen on nyt liikaa vaadittu. Nyt mä en jaksa, vaikka olis pakko, mutta huomenna mä nousen, se on varmaa. Huomenna kaikki on paremmin. Tänää otan kaks lääkettä, että saan nukuttuu, koska siellää psykiatri käski tehä, mutta toisaalta pelottaa se ettei se jäis kahteen, että otaisin jotain muutaki, vaa sen takii koska nyt on huonompi päivä. Tiedän kyllä, ettei itselääkitys auta, siitä menee vaa pää sekasin, se on nähty monet kerrat. Tiedän myös sen, että pystyn vastustaa houkutsta, oon pystyny jo tosi kauan, sen takii pystyn jatkossakii. Oon selvinny tähän päivää asti, joten miks en selviäis jatkossakii?




maanantai 23. huhtikuuta 2012

Hieman tahmainen aloitus

Oon jo pitkää miettiny blogin alottamista, mut mistä mie kirjoittasin? Sitä en ollu keksi ny ennen kun miulle sanottiin, että voisin purkaa sisäistä pahaa oloani tekstin kautta. Eli tästä se nyt alkaa, täällä mie kirjoitan omasta sisäisestä lasimaailmastani ja siitä kuinka vaikeaa on olla rikkomatta sitä sekä omaa mieltäni.

 Kenen päästä ja elämästä tämä kaikki tulee kertomaan ?Noh, olen kohta kuudentoista vanha tyttö, pirteä ja iloinen, mutta tieni sellaiseksi mitä olen tänään on ollut todella pitkä. Minä olen kohdannut silmästä silmään omien ajatusteni synkkyyden ja päässyt pois vankilasta jonka itse rakensin ympärilleni. Vielä tänäänkin jokainen päivä on minulle saavutus, sillä yksinkertaisetkin asiat voivat olla elämää suurempia. Minä olen se tyttö joka pysyy ainakin toistaiseksi kasassa lääkkeillä. Olen hän, jolla on takanaan neljä osastojaksoa, sellainen jolla on käsissä ja jaloissa merkkejä olemassaolosta. Sellainen joka ei oikein osaa olla vihainen, sillä tunteiden tulkinta tai edes se, että pystyn tunnistamaan tunteet on minulle vaikeaa.

Tästä tämä alkaa, minun omien ajatusteni selvittely