maanantai 19. tammikuuta 2015

Sinä siellä jossain, muistatko vielä?

Hei muistatko ku istuttii kesällä Lidlin pihalla? Naurettiin ja sekoiltiin. Ymmärrettiin toisiimme ja meillä oli yhteinen, kiero ja omituinen huumorintaju. Pitkät facebook-puhelut ja kuinka vihasit sitä, ku miulla oli aina pipo päässä. Katottiin samoja stand up- pätkiä monta kertaa ja jaksettiin aina nauraa niille. Olit omituinen hiippari, mitä muut katto pahasti. Pistit silmään ihmispaljoudesta. Hirveen moni ei nähny sitä, mitä mie löysin sun silmistä. Olit monelle vain joku, mutta miulle olit se joku, ketä en tuu unohtamaan koskaan. Meillä oli jotain mikä oli ystävyyden ja vähän voimakkaamman tunteen väliltä. Meijän ei tarvinnu missään kohtaa miettiä missä mennäänja mitä tää kaikki on.

Sitten tapahtu jotain. Sä muutuit. Olit niin riippuvainen. Oli se ihanaa, kun et osannu käydä nukkumaan ennen ku olit nähny miun hymyn. Et sanonu missään vaiheessa mikä oli huonosti, mutta näin kuitenkin, ettei kaikki ole hyvin. Otettiin välimatkaa. Mie löysin pojan kenen viereen käpertyy ja sie löysin tytön kenet ottaa kainaloon. Juteltiin silti, paljon. Joka päivä. Ymmärsit miun omituista nörttipersoonaani ja sitä kuinka tapitin streamiä monta tuntia putkeen. Jossain kohtaa molemmat tajuttiin se, ettei voida korvata toisiimme kenelläkään muulla. Kerroit, ettet voi olla onnelinen jos et saa nähä miua. 

Meni pari viikkoa, ettei juteltu ollenkaan. Sitten laitoit viestiä, pyysit miulta apua, sanoit, että oon ainut joka voi auttaa sua. Just sillä hetkellä en voinu soittaa siulle. Vaikka olis pitäny, olis vaan pitäny. En voi olla miettimättä, että oisitko vielä täällä miun kanssa jos oisin soittanu sen yhen helvetin puhelun. Pyysin, että laittasit viestiä seuraavana päivänä, koska just sillä hetkellä en muka voinu puhua, vaikka olis pitäny voida. Susta ei kuulunu seuraavana päivänä, eikä sitä seuraavana, eikä sitä seuraavana. Meijän viimenen keskustelu sisäls myös kysymyksen "Rakastatko sä mua? Vai sitä kenen viereen käyt nukkumaan tänä iltana?". Yritin selittää siulle, ettei meijän suhde olis toiminu. Kerroin, että välitän susta ja että rakastan sua. Se oli totuus. Mutta nyt mietin, miks ei olis muka toiminu? Silloin, mietin, mitä muut ihmiset olis ajatellu meistä. Me välitettiin toisistamme. Sen olis pitäny riittää.

Kulu viikko siitä illasta kun pyysit miulta apua. 15.11.2013, sain kuulla, että oot ottanu hengen iteltäs edellisenä päivänä. Kuinka paljon mie syytinkää siitä itteeni ja syytän edelleen. Oon varma, että olisin voinu tehdä jotain. Mutta sä työnsit miut pois. Oon varma, että tiesit miun näkevän siun läpi. Olit miun ensimmäinen ystävä jonka Porvoosta löysin. Jaksoit kuunnella miun huolii, mutta ystävä rakas, miks et maininnu, että siullakaan ei ollu kaikki hyvin? Sain vasta siun kuoleman jälkeen kuulla, että siut käytännössä koulukiusattiin hengiltä.

Tänään oot ollu hirveesti miun mielessä. Oon ikävöiny ja miettiny olisinko voinu tehä jotain. Voi Temppa mitä kaikkea jouduitkaan kestämään ja mie avuton en huomannu mitään.

lauantai 17. tammikuuta 2015

Page 17 of 365.



Kirveleviä kyyneleitä vierii pitkin poskea.
Ne kulkevat tuttua uomaa.
Aivan kuin se olisi vuosin mittaa hioutunut ihonii,
vähintään ikuisuudeksi.



Pystynkö mie lupaamaan itelleni, että tänä vuonna kaikki muuttuu paremmaks? Pystysinkö vihdoin nousemaan tukevasti omille jaloilleni? Oon kyllästyny terapia-, ja lääkehelvettiin. Oon kohta räpiköiny ilman kumpaakaan parisen kuukautta. Ja oon tässä. Elossa ja toisinaan löydän itseni tilanteesta, jossa hymyilen aidosti. Veitset on pysyny visusti keittiössä veitsipölkyssä mihin ne kuuluukin. Oon oppinu, että ne on ja pysyy siinä. Se on varmaankin hyvä, uskoisin niin. Toisaalta, välillä en osaa muuta kuin itkeä ja tuntea itseni yksinäiseksi. Joku puristaa kurkusta ja repii sydäntä rinnasta.

Haluisin uskoa samaa mitä joka vuoden alussa, "tänä vuonna kaikki muuttuu". Ja niinhän joka vuosi on muuttunutkin. Välillä hyvään ja välillä huonoon suuntaan. Jos vaan löytäsin jostain sen pienensuuren voiman minkä avulla selvisin yläastevuosista. Sitä ei oo vaa näkyny, eikä kuulunu. Toisaalta löysin itteni tällä viikolla jo koulustakin. Se oli ihan hyvä, jaksoin, pystyin ja uskaltasin, viimeinkin. Löysin myös itseni baarista torstaina, selvänä ja jääveden voimalla tanssimasta. Selvisin myös perjantainakin vielä kouluun rättiväsyneenä ja perjantai-iltana vielä enemmän väsyneenä kotoa muutaman laskutunnin jälkeen. Ilokseni myös huomasin, että Jessestä muovautui miulle mahdollisesti uusi lautailutoveri. En oo ikinä nähny kenenkään oppivan niin nopeesti snoukkaamaan. Huh, huh!



Mitä jos oppisin tänä vuonna elämään? Viime vuos meni ryypätessä ja sekoillessa, enkä nyt tarkoita sellaista elämistä. Mitäpä jos tänä vuonna valmistuisin ja kiipeäisin tästä kuopasta pikku hiljaa ylös. Heräisin aikaisin, kävisin koulussa ja koulun jälkeen salilla. Kuulostaa helpolta, mutta kun se ei vaan aina ole sitä. Eniten kuitenkin toivon, että tänä vuonna osaisin vihdoin hyväksyä itseni, oppisin rakastamaan sitä olentoa, mikä minnuu aina peilistä tuijottaa.