Aika avata suu

Sinnittelin, pyristelin ja räpiköin. Selviin, kyl mä selviin. Ihan ite, yksin. Pystyn tähä, ei oo paha. Oon vahva. Mutten tarpeeksi. Ajattelin, ettei mun tarvis enää ikinä avata suutani kenellekkää "ammatti ihmiselle", mut ens torstaina mulla on aika koulupsykologille. Oon pettyny itteeni mut samalla ylpee, että tajusin näinkii äkkii, että apu ei ois pahitteeks. Silti tuntuu oudolta, kuitenkii liian tutulta tämmönen. Vaikka mikään ei oo enää samallalailla ku vaikka vuos sitte. Pystyn välittämään, mieli ei oo ihan kokonaa semmonen "ihan sama, mitä välii, ei kiinnosta" vaa tunteet on tallella. Silti oon vetämätön, valintojen ja päätösten tekeminen tuntuu haastavalta. Nukkuminen on vaikeeta, painajaisia, ei tietoo siitä onko hereillä vai nukkuuko. Saatan alkaa itkemää ilman mitä syytä. Itken hetken ja sitte vaa rauhotun. Pahaa oloa, pyörryttää, ahistaa, tuskanen olo, oon taas muuttunu ihan yli pelokkaaks. Säikähän pienintäkii asiaa. Ruokahalua ei oikeestaan ole. En haluais oikee tehä mitää, muuta ku vaan olla. Tuntuu, että melkein kaikki on liikaa vaadittu. Pelottaa, että tää menee viel pahemmaks. Pidän kynsin ja hampain kiinni, etten enää vajoais yhtää syvemmälle.

Onneks miulla on ihminen, jolle voin sanoo ja kertoo kaiken. Sellanen, joka ei säiky pois. On siinä lähellä, tukee parhaansa mukaan. Saa hymyn mun kasvoille, vaikka kukaan muu ei sais. Jaksaa sanoa ne samat asiat monta kertaa, koska tietää, että ne helpottaa mun oloo.

Sitä vaan, että oon tosi väsyny.
Mut jaksan, koska haluun.
En sen takii, että ois pakko.

Happy Birthday My Dear Blog !

Tänään (periaatteessa huomenna) miun rakas blogini täyttää vuoden! En oikee osaa hahmottaakkaa kuinka paljo miun oloa tän kirjottaminen on helpottanu. Kesti tosin pienoinen tovi, kunnes viiltely ja ylimääräset lääkkeet vaihtu kokonaa kirjottamisee. Kirjottamisesta oli muodostunu pikku hiljaa miulle ahdituksen helpottaja, paheet jäi pois.

Alkuperäinen "Elämän päätepysäkillä"-nimi vaihtui jokin aikaa sitten nykyiseksi (There Is Hope ♠) En enää nähny syytä synkistellä turhaan, joten vaihdoin nimen ja muutin ulkoasua.

Eli blogi on muuttunu ja samoin mie, yllätys,yllätys. Päätin aluksi, etten piilota mitään tekstejäni. En mitään. Toisin kävi, piilotin sen kaiken minkä halusin unohtaa. Hautasin ihmisuhdesotkut,ainakin suurimman osan luonnoksien sekaan.

Muistan kuinka suunnittelin kauna blogien alottamista. Osaisinko mie, uskaltaisinko, kehtaisinko, oisko pokkaa? Kyllä, kyllä, kyllä ja oi kyllä. Kevät on aina pahinta aikaa ja sen takia syttyi kipinä blogii. En oo ollu mitenkää kovinkaa aktiivinen omasta mielestäni, mut itselleni tavallaa tätä kirjotan vielkii, että luovuus pääsee jotenkii valloillee ja mieli pysyy virkeenä, sekä edelleen puran ajatuksiani ja ahistusta, jos sitä satunnaisesti pääsee sisääni kertymään.

Kauan pyöritin teksteissä menneitä asioita, synkkää ja ikävää massaa vyöryi kirjaimien muodossa tänne. Vertailin vuoden takasia tekstejä siihe mitä myöhemmät kantaa sisällään ja ero on syntyny. Positiivisempaan suuntaan mennään. Useimmiten kylläkin kun kirjotan se on deeppiä shittiä, mut ei voi minkään. Kun kirjottamisen halu syttyy, ni sormet tanssii rumbaa näppäimistöllä.

Kiitos lukijoille, kun ootte olemassa ja jaksatte lueskella näitä miun  raaputuksia :) 

tästä se kaikki alkoi...

...ja jotakuinkin tälläistä se on tänään.

Pieni muutos puutos on tapahtunu :3

taistele, sinnittele, pidä kiinni tiukasti.

Tän piti olla hengähdys tauko. Vaikka kyl tiesin, ettei tuu olee helppoo. Olin varma, etten kestä ees viikkoo töissä. Se on nähty aikasemminkii, ettei musta oo siihe. Mukamas. Oli kuitenkii, alkaa olee työssäoppimiin loppusuoral. Oon ylittäny itteeni. Miulle on ihan sama, miten kukaan muu arvioi miun suoriutuneen tästä. Jokanen työpäivä on mulle saavutus. Poikkeuksetta joka aamu se on sama tappelu itteni kanssa nousenko ylös ja meen töihi. Ihan sama kuin hyvin edelliin päivä ois menny. Mun ei oo mikää pakko mennä sinne, aina voi keksii valeen ja jättää välii, soittaa ryhmänohjaajalle ja jättää tää leikki kesken. Niin en tee, mie en luovuta. En, en, en!

Se paikka ahistaa mua, ne pari ihmistä, ne keiden kanssa oon siellä. Jokanen moite sattuu. Oon pelkokas. Kyselen koko ajan mitä teen seuraavaks, miten, missä, miksi, millä. Virheet pelottaa ja niistä kuuleminen. En oo niin oma-alotteinen ja reipas, pirtee omaitteni mitä oon koulussa ja koulun ruokalassa. Koko ajan oon varpaillani ja jännittyny. Kestän aina sen pari tuntii ja sitte meen vessaa. Itken sen kaiken ahistuksen pihalle, kasaan itteni ja palaan keittiöö. Kertaakaan en valita niille. En sano, etten jaksa, en pyydä päästä lähtemään, en valita jos joku sanoo pahasti. En tee niin, en voi, en pysty. Mie kestän. Ainakii haluun jokasen luulevan niin. Se on henkinen helvetti. Pelkästään se paikka ja ne pari ihmistä, jotka on siin samas rakennukses, ne jotka satutti mua eniten. Ja sitte ihan vaan silka pelko.

Kaikki muuttu viel pelottavammaks maanantaina. Se päivä oli muutenkii omituinen, töissä oli menny suht kivasti. Puhelin soi. Iskä on joutunu sairaalaan taas. Toistaiseks tuntemattomast syystä. Sitte syy selvii. Aivoinfartti. Vittu. Saatana. Perkele. Helvetti. Teki miel huutaa, raivota, itkee, just siltä seisomalta lähtee Päksii, ettii iskä ja alkaa huutaa sille ihan niin kovaa ku ikinä pystyn. Huutaa, kuinka sen takii joudun pelkää viel enemmän. Pieneks hetkeks ku se unohan sen, että se ihminen on kenen menettämistä miun kaikist aiheellisinta pelätä käy tällee. Ite se on sen aiheuttanu, että kuuluu riskiryhmää. Saanko iskää ikinä ihan iskänä takas? Sitä ei lääkärit uskalla luvata. Oonko koskaa ees iskää tuntenu? en tiiä. Tiiän vaa sen, että pelottaa, vaikka asialle en mitää voi. Ajattelen liikaa, ja murehin asioita, mille en mitään voi.

Tää kaikki on kuitenkii ollu jokseenki helppoo. Joka päivä oon saanu puhuu mietteeni ja ajatukseni ihmiselle, kuka oikeesti kuuntelee ja auttaa, on tukena ja lähellä, vaikka fyysisesti onkii about sadan kilometrin päässä. Rauhotun heti ku kuulen sen tutun lämpösen äänen, silloin mulla ei oo mitään hätää. Hetkeekään miun ei tarvii miettii, välittääkö vaiko eikö, ja välitänkö vai enkö. Se on selvää, täysin kirkas asia.

Huomenna kaikki helpottuu lisää, tää tuki ja turva on oikeesti lähellä. Voin vaa unohtaa, koko muun maailman ja, että huominen työpäivä tulee. Olla sylissä ja olla lähellä, tuntee itteni pieneks ja hyväks, viattomaks, avuttomaks, mut silti olon turvalliseks. Nauraa, olla oma itteni, sanoo kaiken mikä tulee mielee, pussimäyräillä, perseillä, itkeekki jos siltä tuntuu, mut siihe tuskin on tarvetta. Tätä jatkuu koko viikonlopun yli. Pääsen vähä etäämmälle Kausalasta ja satunnaisista ikävistä ihmisistä. Tiiän tasan tarkkaa sen, että siinä vaiheessa viimestään ku käännytään siiihe jo aika tutuks tuulleelle  mutkaselle  hiekkatielle kaikki ahistus ja pelko katoaa. Kukaa ei sinne pääse mua hajottamaan, ei ees mun omat ajatukset.

"Miten sä pystyit nauralla peittämään sen ahdistuksen?"

Kuljen väkijoukun keskellä. Mihin satun katsomaankaan näen ihmisiä. En tunne heistä ketään. Kuulen särisenvän äänen, joka kertoo heitä olevan yli kahdeksantuhatta. Yritän pelastaa mieleni ja suuntaan katseeni maahan. Se ei auta. Kenkäpareja vilisee ympärilläni. Haluaisin vain huutaa. Pidättelen kyyneleitä. En voi sanoa, että minulla olisi paha olla, sillä itsehän halusin tänne lähteä. Mikä idea tässä taas oli.. Niimpä, ei mitään ideaa. Halusin kai vain testata rajojani, vaikka hyvin tiedän missä kohtaa seinä tulee vastaan, sillä kävelin sitä seinää päin viimeksi Helsingin kulttuurikeskus Gloriassa. Istuin Justimusfilmsin keikan jälkeen rappusilla, ääneni vinkui joka kerta, kun yritin hengittää sisäänpäin. (kiitos Anni ja Pinja kun autoitte silloin ♥)

Tilanne oli nyt aika samankaltainen. Hymyilin kävellessäni eteenpäin messualueella. Vaikutin hieman hermostuneelta, mutta äiti ja Jari eivät onnekseni saaneet täysin kiinni siitä, miksi käyttäydyin näin. En halua enää kertaakaan kuulla puheita siitä, kuinka en olekkaan päässyt pohjalta, kuinka lääkitystäni ei voidakkaan lopettaa. Totuus on se, että ahdistus katoaa koko ajan vähäisen. Tiedän, että se päivä tulee, kun se on kokonaan poissa. Tunsin kuinka sydämeni lyönnit kiihtyivät lisää, silmissäni värisi joka kerta kun otin askeleen. Hengitykseni muuttui hitaammaksi ja raskaammaksi. Ihmisiä tuntui ilmestyvän kokoajan lisää, muutuin itse pienemmäksi sekuntti sekunnilta. Kohta joku talloisi minut jalkoihinsa. Haluaisin olla iso, sillä tavalla, että saisin tilaa hengittää. Huuto meinasi tulla ulos, mutta nielin sen. En voi alkaa huutamaan täällä ilman syytä, se olisi outoa ja paheksuttavaa. Se ei ole normaalia, terve ihminen ei tee niin.

Juuri kun meinasin alkaa itkemään, isäpuoleni tallasi varpailleni koko painollaan. Jalassaan hänellä oli tietysti puukengät ja se sai sadanviidenkymmenen kilon tuntumaan varpaissani pahemmalta kuin pystyt edes arvaamaan. Huusin. Huusin niin helvetin kovaa, kuin vain pystyin. Luettelin jokaisen suomenkielen voima- ja kirosanan minkä tiesin, ehkä joka pari uuttakin mitkä keksin siinä samalla. Ihmiset kääntyivät katsoakseen mitä oikein oli meneillään. Olen varma, että jokainen teki havainnon: lihava mies + puukengät + virheliike + varpaat = saatanasti kipua. Huusin kaiken ahdistuksen ulos. Äiti katsoi minua pahasti, sillä 3,5-vuotias pikkusiskoni oli kuullut koko rumiensanojen listani. Olin kuitenkin tyytyväinen. Hävetti kylläkin vähäisen, mutta olen oppinut nauramaan itselleni. Sain taas muistutuksen siitä, että ahdistukseen voi hukkua, mutta kaikilla on aina pelastusliivit ja ne vetävät jossain vaiheessa pintaan.

Päivä minun silmieni läpi

Aloin yöllä miettiä. Yritin etsiä vastauksia , mutta mun pääi oli vaan täynnä kysymyksiä. Se mitä olen miettiny ja kysyny tosi monelta, se valvotti taas. Kysymys kuuluu: miksi minä? Itkin kääriytyneenä peittoon sängyllä ja nojasin nurkkaan. Se paikka on jo liiankin tuttu, mutta oudolla tavalla turvallinen. Voin luottaa siihen, että nojatessani oman pieneen kulmaukseeni pysyn pystyssä. Se ei kaadu, eikä petä. Rullasin hieman sälekaihtimia auki. Huomasin, että on ainakin jo keski yö koska katu lamput paloi. 

Itkin vielä vähän enemmän. En pidä siitä, koska mulle on opetettu, että se on heikkouden merkki, sen takia itken usein kun oon yksin, on sellanen pakottava halu pitää sitä luuloo yllä, että oisin muka vahva. Katsoin kelloa ja hätäännyin, se oli jo puoli kolme. Ihan niin ku ennenki, uni ei vaan tullu. En ajatellut mitään ennen kun sanoin ääneen itselleni "mä en haluu enää aamulla herätä". Se oli tullu takasin. Se paha ajatus. Omasta mielestäni se ei ole paha, mutta minulle on sanottu, että se olisi. Sen takia yritä opetella siihen ettei niin saisi ajatella, mutta mä ajattelin niin taas. Yritin tukkia korvani, mutten tajunnut sitä että ajattelin itse niin. En voi olla kuuro omille ajatuksilleni, joku muu voi olla mutta en minä. Ajattelin pahaa ajatusta ja käskin ääneen sen mennä pois. Taistelin sitä vastaan etten olisi tehnyt mitään typerää. Nyt en saa lipsua, nyt en voi vajota enää uudestaan.

 Yritin lopettaa itkemisen ja toistelin päässäni "itsensä satuttaminen on väärin, itsensä satuttaminen on väärin..." Olen ollut kohta puoli vuotta tekemättä itselleni pahaa, nyt en voi antaa periksi. Tästä kohtaa muistikuvani katkeaa. Filmi jatkuu vasta siitä kun herään ja katson kelloa, se on hieman yli viisi. Herätessäni olin jo ihan rauhallinen ja pystyin ajattelemaan järkevästi. Olin pystynyt pitämään kiinni ja olemaan antamatta valtaa masennukselle. Siitä kaikesta on liian vähän aikaa. Hieman yli vuosi viimeisemmästä itsemurha yrityksestä, pääsin vasta takaisin suljetulta, se kaikki on liian lähellä. Muistan sen kaiken liian selvästi, minun on vaikea erottaa mikä on elävä muistikuva ja mikä on sitä kun masennus ottaa minusta taas otteen ja tulee takaisin. Kaikista pahinta on se, etten pääse karkuun, en voi pakoilla sitä. Ja kaikki tämä siksi koska en voi hyväksyä sitä tosi asiaa että minulle on diaknosoitu vakava masennus. Luulen, että kaikilla ihmisillä on ainakin jossain tilanteessa ollut ajatus "ei minulle voi käydä noin". Siinäpä se. En usko vieläkään, haluan kieltää, haluan että kaikki paha olisi ollut vain unta. Pystyisin varmaan hyväksymään kaiken tapahtuneen jos osaisin yhdistää siihen kaikki tunteet, mutten osaa. Tiedän vain, että minulla on ollut tosi paha olla ja että olen suunnitellut sellaista teko jota kukaan ei koskaan tulisi täysin ymmärtämään. Tiedän syyn miksi masennuin, tiedän tavallaan syyllisenkin, mutta en osaa syyttää kuin itseäni.

Aamulla kun kello soi olisin vaan halunnu jäädä nukkumaa. Olin niin loppu. En olis halunnu herätä ollenkaan, olisin halunnu, että kaikki ois vaan loppunu, ettei mua olis enää, vaikka niin ei sais ajatella. Tiputtauduin sängystä alas, tunsin pienen kivu kädessäni, tunsin että olen elossa. Katoin itteni peilistä, silmtä oli vielkii punaset, kyynelten suola oli kiteytyny poskille. Hankasin naamaani, että suola raaputtuis pois ja ettei kukaa tajuai mitään. Oli pakko meikata ja laittaa hiukset edes jotenkii, koska muuten tulis vaa enemmän paha mieli ku kattoisin peilii.

Kävelin tai no ennemminkii laahasin jalkojani vastahakosest. Olin jotenkii ihan yksi. Kaikki näytti tosi synkältä. Oli tosi vapauttavaa olla ajattelamatta yhtään mitää. Se on yhkä ainut hyvä puoli väsymykses, se ettei jaksa ajatella. Heti kun näin Tiian aloin selittää tarinaa mun aamusta. Kyllä, mun on pakko alaa höpöttää jotaa ku nään kaverin. Olisin varmaan alkunu itkemään koulun pihalla jos en olis menny Tiian kaa samaa matkaa. Mussa ei varmaan päälle päin ollu mitään outoa, paitsi se etten oikein ollu löytäny tänä aamuna mitään mukavia vaatteita. 

Joka sella oppitunnilla ajattelin omiani. Välillä yritin herätellä itteeni takas tähä maailmaa, mutta se ei onnisunu, joten päätin lopetaa energian tuhlaamisen moisee turhuutee. Se näky tokavikalla tunnilla. Meillä oli kyl sopimus, etä ollaa hiljaa vaikka opettaja kysyis jotain, mut minä vaa kirjotin sen tunnin omia ajatuksiani ylös, että muistaisin ne. Se oli mun mielestä sillä hetkellä tärkeempää ku opiskelu, oli pakko saada kiinni omista ajatuksista. Vikalle tunnilla oli ruotsi. Se tunti tuli tarpeeseen. Meijän ruotsin opettaja on omaa laatuaan. Se tietää koko mun tarinan ja on aina auttanu mua. Se tietää, ettei rehtoria kiinnosta mun olo vaan se, miten herra rehtori pääsee helpommalla. Sen takia ruotsin opettaja on usein auttanu mut pois pulasta jos oon sanonu jotain tyhmää.

Tulin kotii ja kohtasin kaaoksen omassa huoneessani. En muistanukaa, että tää oli näin pahas kunnos. Olis pakko siivota, tulee vaa paskempi mieli kun pitää olla tälläse kaatopaika keskellä, mutten vaa jaksais siivota, sen on nyt liikaa vaadittu. Nyt mä en jaksa, vaikka olis pakko, mutta huomenna mä nousen, se on varmaa. Huomenna kaikki on paremmin. Tänää otan kaks lääkettä, että saan nukuttuu, koska siellää psykiatri käski tehä, mutta toisaalta pelottaa se ettei se jäis kahteen, että otaisin jotain muutaki, vaa sen takii koska nyt on huonompi päivä. Tiedän kyllä, ettei itselääkitys auta, siitä menee vaa pää sekasin, se on nähty monet kerrat. Tiedän myös sen, että pystyn vastustaa houkutsta, oon pystyny jo tosi kauan, sen takii pystyn jatkossakii. Oon selvinny tähän päivää asti, joten miks en selviäis jatkossakii?