maanantai 25. syyskuuta 2017

Minä olisin paska äiti

Nyt kun joka mediassa puhutaan vauvatalkoista ja siitä kuinka Suomeen syntyy liian vähän lapsia, tekisi mieli juosta poliisiasemalle ja ilmiantaa itseni maanpetoksesta. Sillä, minä en tahdo lapsia. Ei toki Esakaan halua jälkikasvua, mutta enemmän mie oon epäonnistunu, sillä satun olemaan nainen. Me ollaan oltu yhessä jo jonkun aikaa, menty kihloihin ja häät on suunnitteilla niin moni on alkanut kyselemään milloin niitä lapsia oikein tulee. No, niitä ei tule. Tiedän, etten ole koskaan valmis siihen. Kun kerron asiasta niin ainut vastaus on "nooh, kyllä se mieli muuttuu". Mitä? No ei kyllä muutu, sori. Olen joidenkin mielestä itsekäs, kun en ajattele niitä ihmisiä jotka ei voi saada lapsia. Olenko oikeasti ihan helvetin epäonnistunut Suomen kansalaisena ja naisena jos en tahdo lapsia? Tavallaan tiedän, että en ole, se on minun ja meidän oma päätös, mutta paine on kova.

Tämä asia vaivaa mua ja pyörii mielessä ihan liikaa. Minkälainen äiti mie olisin? Voin sanoa, että ihan sysi paska. Oon ylisuojelevainen jo meijän kissojenkin suhteen ni mitäpä jos kyseessä olisi lapsi? Sitä pientä ihmistä ei varmasti saisi pitää sylissään kukaan muu kuin minä ja äitini siihen asti kun lapsi menisi kouluun ja sielläkin istuisin varmasti tunneilla pilttini tukena ensimmäiset kolme vuotta. Olisin sellainen äiti, joka ei nää yhtään virhettä omassa mussukassaan. Ja tässä kohtaa on nyt oletettu, että oon täysjärkisenä selvinnyt raskausajasta ja synnytyksestä. Mitä jos vauva syntyisikin kuolleena? Siitä en selviäisi ikinä. Lisätään tähän soppaan miun geenini. Suvussa on kehkoahtaumaa, valtava kirjo erillaisia mielenterveysongelmia, sydänvikoja ja muuta pientä kivaa. Esan puolelta lisäämme tähän booliin nivel- ja selkäviat. On hyvin epätodennäköistä, että Esa kävelee omilla polvillaan ilman leikkauksia enää 40-vuotiaana. Meidän geeneillä pitäs olla laitonta lisääntyä. Toki ajatus siitä, että elämässämme olisi pieni ihminen, joka on puolet Esaa ja puolet minua tuntuu ihanalta, täydelliseltä. Sempä takia tunnen itseni vielä kamalammaksi ihmiseksi.

Rakastan pikkusiskoani Ronjaa, mutta en mie jaksaisi, pystyisi pitämään siitä pienestä tinttarasta huolta kahta viikkoa pidempään. Ja Ronja on kuitenkin jo 9-vuotias eikä tarvitse jatkuvaa silmällä pitämistä. Osaan vaihtaa vaipat, syöttää ja kylvettää vauvan, eikä ulkoileminen lastenrattaita työntäen ole mikään ongelma. Mutta en tiedä hirveästi montaa muuta yhtä ahdistavaa asiaa kuin vauvan taikka taaperon itku. Mitä jos kysessää olisi masuvaivojaan yöisin itkevä oma lapsi? Menettäisin järkeni ja sydämeni musertuisi miljoonaksi palaseksi kun en voisi helpottaa pienen oloa. Mitä kun vauva syntyy ja saan sen ensimmäisen kerran rintani päälle köllöttämään, mitä jos en rakastakkaan sitä, jos se pieni tyyppi tuntuukin kovin vieraalta. En pysty unettomiin öihin ja itkuun heräämisen aamu toisensa perään. Ja kun huomaisin, etten pärjää lapsen kanssa en minä ylpeyttäni kehtaisi pyytää apua tai pystyisi antamaan lasta pois.

Olen erittäin monella tavalla epäpätevä äidiksi, joten luojan kiitos minun ei lopulta ole mikään pakko sellaiseksi ikinä tulla. Ehkä eniten minua ärsyttää myöntää, etten pystyisi olemaan äiti ja pitämään huolta pienestä ihmisestä. Kun olen pyöritellyt näitä ajatuksia mielessäni arvostan omaa äitiäni ja kaikkia muitakin äitejä ihan suunnattoman paljon. En ikinä pystyisin siihen, mitä äidit tekevät.

Sinä joka luet tämän, älä enää ikinä kysy minulta milloin tulee lapsia. Voin kyllä keskustella siitä, miksi niitä ei tule, mutta olen syyllistänyt itseäni ihan tarpeeksi jos asian suhteen niin kenekään muun ei tarvitse sitä tehdä. Kiitos.