ouch! I have lost myself again.

Mie tahtois just nytten muuta ku olla yksin oman mieleni kanssa. Vaikka tiedän, ettei se ois yhtään hyvä juttu. Ainakaa pitemmän päälle. Haluisin vaan olla pieni. Huomaamaton, sallii itelleni jotain hyvää. Muttei liikaa hyvää. Tuskin loppupeleis oonkaan sen arvonen. Minkää arvonen? kuka tietää... Mistä nää ajatukset taas tulee? Kuka ne miulle taas työns? Miun päähän ne ajatuksen. Kuka päästi mun suusta ne sanat, "mie haluisin vaan pois.." Ei näin voi käydä enää. Tappelen tätä vastaa, itteni kanssa taas pyörin mieleni sisällä kehää. Vaikka lupasin, etten enää koskaa ajautus tähä tilanteeseen, että nään vaihtoehtona, sen, että poistuisin täst maailmasta. On huojentavaa itelleni, että se lukee nyt tossa. Tilanne ei siis ole niin paha ku se vois olla. Voisin pitää sen ajatuksen sisälläni, vaalia, valmistella, hieoa, sitä. Tehdä siitä kauniin itselleni. Ei se on ruma ajatus. Mutta silti sitä ajattelen, pikkuhiljaa siihen totun taas.

Huomasin sen tänään. Pitkän ajan jälkeen. Peilistä ei enää katsonut joku, jolla oli mielestäni arvoa. Siellä oli olento, joka hieman etoi minua. Lapsekkaan näköinen, pyöreä, mauton kuva. Sen minä näin. Näin itseni. Haluisin taas olla jotain ihan muuta ku oon.

Ja tiiän sen, että mie reagoin tällee ku miua pelottaa.
Haluisinki tietää, että mitä mie nyt pelkään?

yep, I did it like a BOSS!!

Tänään miun ryhmänohjaaja Sirkku tuli käymää töissä. Nyt oon kotona, enkä enää palaa sinne keittiölle. Sirkku näki heti musta, että mulla oli outo ja paha olla. "sä oot väsyny...". Niimpä. Puhuttiin ja kerroin miks en ollu nukkunu. Lopulta ajauduttii puhumaan mun menneisyydestä, 5. päivästä ja siitä miks oon vielä tässä. Sitte kerroin iskästä ja siitä mikä tilanne nyt on. Että mua mietityttää se, sen takii en ollu oikee nukkunu enkä syöny. Eilen söin ekan kerran kunnolla täl viikolla. 

Sitte Sirkkun kaa tultii siihen päätökseen, että tää työssäoppiminen loppuu tähä. Oon saanu tunnit täyteee aikoi sitte. Sirkku tuntee mut aika hyvin ja ties, että tavottelen näytöstä kolmosta. Sitte päätettiin, että näyttö suoritetaan koululla, että mulla on paremmat mahollisuudet saada siitä tosiaanki se kolmonen.

Nyt kaikki näyttää taas täysin kirkkaalta. Mulle annettii lupa jättää leikki kesken siinä vaiheessa ku olin vielä ehjä. Tiiän, että oisin selvinny ens viikosta ja siitä näytöstä. Pelkäsin, että miulle tulis luovuttaja olo jos nyt lopettaisin, mutta Sirkku ei jättäny mulle oikee muuta vaihtoehtoo ku nyt vaa lepää loppu viikko ja ens viikko mahollisesti. Kuitenkii äitin kaa puhuttii, että jos pyrkisin ens viikoks Porvoosee ja kouluu, etten murehti yksin kotona iskää sil välin ku äiti, Jari ja Ponku lomailee.

Loppu hyvin kaikki hyvin! Nyt on mieli virkee ja vapaa. Etenkii ku tiiän, että viikonloppu ei voi tällä kertaa mennä pielee. Tänään tai huomenna pakkaan laukun ja pääsen hengähtää Joutsan suunnalle. Jokatapauksessa ens yönä nukun hyvin, pitkään eikä tarvii ees nukkuu yksin. Nyt kukaa ei vaadi multa liikaa, hauku, vinoile tai muuten vaa koita hajottaa.

taistele, sinnittele, pidä kiinni tiukasti.

Tän piti olla hengähdys tauko. Vaikka kyl tiesin, ettei tuu olee helppoo. Olin varma, etten kestä ees viikkoo töissä. Se on nähty aikasemminkii, ettei musta oo siihe. Mukamas. Oli kuitenkii, alkaa olee työssäoppimiin loppusuoral. Oon ylittäny itteeni. Miulle on ihan sama, miten kukaan muu arvioi miun suoriutuneen tästä. Jokanen työpäivä on mulle saavutus. Poikkeuksetta joka aamu se on sama tappelu itteni kanssa nousenko ylös ja meen töihi. Ihan sama kuin hyvin edelliin päivä ois menny. Mun ei oo mikää pakko mennä sinne, aina voi keksii valeen ja jättää välii, soittaa ryhmänohjaajalle ja jättää tää leikki kesken. Niin en tee, mie en luovuta. En, en, en!

Se paikka ahistaa mua, ne pari ihmistä, ne keiden kanssa oon siellä. Jokanen moite sattuu. Oon pelkokas. Kyselen koko ajan mitä teen seuraavaks, miten, missä, miksi, millä. Virheet pelottaa ja niistä kuuleminen. En oo niin oma-alotteinen ja reipas, pirtee omaitteni mitä oon koulussa ja koulun ruokalassa. Koko ajan oon varpaillani ja jännittyny. Kestän aina sen pari tuntii ja sitte meen vessaa. Itken sen kaiken ahistuksen pihalle, kasaan itteni ja palaan keittiöö. Kertaakaan en valita niille. En sano, etten jaksa, en pyydä päästä lähtemään, en valita jos joku sanoo pahasti. En tee niin, en voi, en pysty. Mie kestän. Ainakii haluun jokasen luulevan niin. Se on henkinen helvetti. Pelkästään se paikka ja ne pari ihmistä, jotka on siin samas rakennukses, ne jotka satutti mua eniten. Ja sitte ihan vaan silka pelko.

Kaikki muuttu viel pelottavammaks maanantaina. Se päivä oli muutenkii omituinen, töissä oli menny suht kivasti. Puhelin soi. Iskä on joutunu sairaalaan taas. Toistaiseks tuntemattomast syystä. Sitte syy selvii. Aivoinfartti. Vittu. Saatana. Perkele. Helvetti. Teki miel huutaa, raivota, itkee, just siltä seisomalta lähtee Päksii, ettii iskä ja alkaa huutaa sille ihan niin kovaa ku ikinä pystyn. Huutaa, kuinka sen takii joudun pelkää viel enemmän. Pieneks hetkeks ku se unohan sen, että se ihminen on kenen menettämistä miun kaikist aiheellisinta pelätä käy tällee. Ite se on sen aiheuttanu, että kuuluu riskiryhmää. Saanko iskää ikinä ihan iskänä takas? Sitä ei lääkärit uskalla luvata. Oonko koskaa ees iskää tuntenu? en tiiä. Tiiän vaa sen, että pelottaa, vaikka asialle en mitää voi. Ajattelen liikaa, ja murehin asioita, mille en mitään voi.

Tää kaikki on kuitenkii ollu jokseenki helppoo. Joka päivä oon saanu puhuu mietteeni ja ajatukseni ihmiselle, kuka oikeesti kuuntelee ja auttaa, on tukena ja lähellä, vaikka fyysisesti onkii about sadan kilometrin päässä. Rauhotun heti ku kuulen sen tutun lämpösen äänen, silloin mulla ei oo mitään hätää. Hetkeekään miun ei tarvii miettii, välittääkö vaiko eikö, ja välitänkö vai enkö. Se on selvää, täysin kirkas asia.

Huomenna kaikki helpottuu lisää, tää tuki ja turva on oikeesti lähellä. Voin vaa unohtaa, koko muun maailman ja, että huominen työpäivä tulee. Olla sylissä ja olla lähellä, tuntee itteni pieneks ja hyväks, viattomaks, avuttomaks, mut silti olon turvalliseks. Nauraa, olla oma itteni, sanoo kaiken mikä tulee mielee, pussimäyräillä, perseillä, itkeekki jos siltä tuntuu, mut siihe tuskin on tarvetta. Tätä jatkuu koko viikonlopun yli. Pääsen vähä etäämmälle Kausalasta ja satunnaisista ikävistä ihmisistä. Tiiän tasan tarkkaa sen, että siinä vaiheessa viimestään ku käännytään siiihe jo aika tutuks tuulleelle  mutkaselle  hiekkatielle kaikki ahistus ja pelko katoaa. Kukaa ei sinne pääse mua hajottamaan, ei ees mun omat ajatukset.

Ymmärrys loppuu.

Ei se joulumieli sitte tullukkaa. Tuleeko se enää ikinä takas? Tää koko päivä on ollu ja tulee olemaa tuskaa. Kaikki ois ehk helpompaa jos ei tarvis esittää tekopirteetä ja ilosta. En vaa pysty tähä. Facebook on täynnä jouluntoivotuksii, tekstareit satelee "hyvää jouluu", mikää ei tuu tekee täst hyvää. Ei  mikään. En jaksa ees enää uskoo siihe. Olen negatiivinen nyt. Anteeks. Tää päivä vaan tappaa mua sisältä. Repii auki haavoja, joiden luulin jo muuttuneen vaa arviks. Jos nyt vaan pääsisin Mikon kainaloo turvaa tätä kaikkee, oisin onnellinen ja kaikki ratkeis.

Tukehun tähä kanelin tuoksuu.
Liikaa punasta.
Likkaa kaikenmaailman jouluvaloja.
Kaupallista paskaa.
Omapa on vikani.
Ku en osaa enää elää oikein tätä päivää.



Nii juu, joului vaa kaikille....

Miten handlaan tän situationin?

Istun mukavasti sohvalla kannettava sylissäni, olkkarin pöydällä on teemukini. Tee on jo kerinnyt haaleta, mutta se ei ole nyt suurin huolistani. Olen täysin vieraassa asunossa, mikä tuntuu silti heti kodilta. Outoa... Tämä tulee kylläkin olemaan kotini jonkin aikaa, sillä kotona tehdään remonttia TAAS. Nyt on kaikki hyvin, vietin taas eilen upen päivän upeiden ihmisten kanssa. Sain paljon uusia ystäviä, opin lisää itsestäni.

Kuitenkin tänään aamulla heräsin omaan itkuuni.Olin nähnyt pitkästä aikaa unta, tai no, painajaista. Kaiken lisäksi, siihen painajaiseen oli koottu kaikki pelkoni. Painajais-mörkö hyökkäsi kimppuuni oikein kunnolla. Jotenkin alitajuisesti tiesin sen koko ajan olevan unta, mutta pelkäsin sen olevan totta.

Unessa masennus tuli takaisin voimakkaampana kuin koskaan. En näyttänyt sitä ulospäin, peitin kaikki haavani, joita oli enemmän kuin koskaan. Varastelin kaikilta lääkkeitä, ja ryyppäsin. Kesken koulupäivän sain puhelun, iskä oli ottanu liikaa, ja niin no... Lopulta jäin kiinni Mikolle. Siinä unessa se jätti mut saman tien. Itkin ja huusin, raivosin, kärsin, mutta kukaan ei enää nähny miun pahaa oloo. Sitte hyppärin Porvoonjokeen ympäripäissäni. Tähän uneni katkeaa,sillä heräsin oman itkuuni. Itkin hysteerisesti ainakin tunnin verran putkeen. Juuri tällä hetkellä, en tiedä mitään kamalampaa kuin tuon unen.

Kai tää paikka jotenkii muistuttaa Pajutietä liikaa. Sitä paikkaa mihin muutettii heti porukoiden eron jälkee. Siellä en pystyny nukkumaa, olin tosi ahdistunu koko ajan. Joten mietin vaa pystynkö olee tääl? Oon muuttunu niin paljo ja oikeestaan tää tuntuu jo kodilta, ihan jees kämppä. Mutta pahana tapana kun miulla on aina miettiä, mitä jos... Jos vaa päätän, et selviin ja en anna tän vaikuttaa muhun millää taval. Onks tää sit sillä selvä? Sovitaan, että on. Nyt haluisin vaan Mikon viekkuun ja kertoo sille kuinka paljon välitän.

Menneisyyteen ei voi vaikuttaa, pitää keskittyy tulevaan.

Tänää on 5. päivä. Illalla aloin kelaamaa sitä, aattelin, että jos itkin ahdistuksen etukätee pois, ni voisin päivällä olla ilonen ja omaitteni. Sitte huomasin jotaa outoo, itku ei tullu. Yritin ja yritin, mut yhen yhtäkää kyyneltä ei valunu mun poskee pitkin. Mietin kaikkia asioita, jotka on ollu mulle vaikeita ja arkoja. Kävin ne kaikki läpi, kaikki pelot, jokasen arven ja niiden syntytarinat, mut en itkeny. Mikää ei vaa koskettanu mua enää. Onnistuin keräämää mun harha-askeleet pois. Nyt, vihdoin ja viimein ymmärrän, että menneisyys on ollu ja menny. Sen ei tarvii vaikuttaa tähä päivää tai muhun mitenkää. Hyväksyn sen tosiasian, että oon tehny virheitä. Sellasia, joita en voi muuttuu, tai pyyhkiä pois. Sillä selvä. En enää kahlitse itteeni menneesee. Oon vapaa siitä. Ja miks en ois? Oonhan nyt uus ihminen. Oon menny niin monen jutun läpi, ja ne on muokannu mua. Oon muuttunu, kasvanu, oppinu. En oo se angstiteini, ei mulla oo ees enää samaa nimeä. On niin helpottunu olo. Oon taas askeleen lähempään sitä, että oon täysin terve. Ihan, ihan, täysin, täysin, kokonaan, kokonaan terve !!

Oonko mä sekasin ku kaikki on hyvin?

Oih, perjantaina oli ihana bussimatka ku ei tarvinnu olla yksin. Satunen matkasi samal bussilla miun kanssa Kouvolaan ja jatkoi siitä sitten taivaltaan kotia kohti eli Mikkeliin. Kouvolasta miut Kausalaan kyyditsi Jari. Ei kyl käyny missää vaihees mielessäkään, että Jarska tulis Scanialla mua hakemaan mut eipä se mitään. Keräsin hieman katseita kun kipitin reppu seläs ja kannettava kainalossa Kouvolan assan pihassa. Sitten pärähti rekka kadun varteen, kiipesin kyytiin, nostin jalat ylös ja jatkoin dataamista. En oo ollu pitkää aikaa Scanias repsikkana, voi kuinka mukavaa se olikaa piiiiitkästä aikaa. Puhuttii Jarin kanssa sekavia, laulettiin iskelmää ja pidettii kannettavien kokoontumisajot.

Illalla otin suunnaksi Valtosten kartanon. Kävelin katulamppujen valossa, hengitin raikasta pakkasilmaa ja kuuntelin musiikkia. Täydellistäkö? Siinä samalla sai miun rakas snoukkatakkinikin talven ensimmaisen kosketuksen. Kun pääsin perille kartanolle sain lämpimän halauksen aidolta ja alkuperäiseltä Satulta :3 ♥ Vähän aikaa pyörittiin kartanolla ja sitte aloitettiin eskimoretki takaisin Kausalaan päin. Hömöpettiin kaikkea maan ja taivaan väliltä.

Tulin himaan melko aikasin. Ainakin niin aikasin, että sain syöpötellä iltapalaa Ponkun kanssa. Tai siis pikku neiti söi ja mie kuuntelin sen tarinoita. Mistä ihmeestä se lapsi repii ne juttusa? En ymmärrä. Ronjalla täytyy olla yhtä rikas mielikuvitus ku miulla. Kuitenkin pointtini on se, että Ronjan kautta näin heijastuksen itsestäni. Se sama ajatus, mikä heräsi jo Ronjan synnyttyä tuli mieleeni uudestaan. Sille pienelle ihmiselle ei saa tapahtua mitään pahaa. Ronja ei ikinä tuu joutumaan siihen samaan helvettiin mihin porukat miut tunki ku olin pieni. Ei todellakaan, jos se on musta kiinni. Tuskin sitä pelkoo ees on, Jari ei oo samanlainen kusipää ku miun iskä oli. Kuitenkin, joskus se pelottaa. Ihmiset muuttuu, maailma muuttuu. Näin kaikkee ikävää, itkin, huusin, koin tuskaa. Musta tuntuu, että oon ottanu ton kaiken paskan vastaa myös Ronjan puolesta. Yritän parhaani mukaan suojella sitä pientä viatonta kaikelta ikävältä.

^--Kato perkele,

 apinalta irtos oikee hammasmyhy o:

Eikö se mennyt niin, että timantitkin syntyy vaa tarpeeks kovan paineen alla?

Ahdisti, myönnän. Paljon tuttuja ihmisiä, joka puolella. Kaikki oli mukavia, ihania... mutta... Jokaikinen niistä tietää mun tarinnan. Jokainen on nähny mun kädet silloin, ku niissä oli viiltoja, nähny miut ku kuljin hiukset silmillä ja huppu päässä. Ne on kuullu ku huudan ja raivoon, itken ja vajoon omaan sisäiseen maailmaan. Se oli kamalaa. Niillä on joku kuva siitä, millanen oon ja sen kuvan ne on piirtäny mieleensä mun menneisyyden perusteella. Sellasin perustein, mitkä ei enää tänään päde. Oisin halunnu hypätä pöydälle ja kertoo, että en oo enää semmonen ku olin ennen, mutta ihan ku niitä ois oikeesti se kiinnostanu. Olisin kuitenkii halunnu pyyhkiä jokasen mielestä sen väärän kuvan minkä oon ihan itse sinne piirtänyt mun typerällä käytöksellä ennen.

Selvisin tästä tilaanteesta hymyillen ja huomasin, että se oli aitoo hymyy. Sitä ei tarvinnu maalata mun kasvoille enää, se oli siinä aidompana ku kukaan niisä ihmisistä on ikinä nähny. Toivon todella, että ees osa heistä tajus mun muuttuneen. Parantuneen, nousseen ylös siitä kurasta mihin olin itteni ajanu.

On muutenki ollu aika pelottavaa olla täällä. En haluis sanoo, että oon kotona. Kuulostaa tyhmältä ja aika kiittämättömältä, mut siltä musta tuntuu. Haluun taistella itteni jollain tapaa irti tästä paikasta, tänne liittyy niin paljo hyvää, mut myös paljo pahaakii.¨

Ja kaiken lisäks on viel hirmuinen ikävä :cc en tyksi...

"sä oot onnelinen, sokeekin pystyy sen näkemään"

Oon sanaton. En ymmärrä itteeni enää yhtään. Tai ainakaan sitä ajattelutapaa mikä mulla oli ennen. Luulin ja lopulta uskottelin itelleni, että kukaan ei välitä. Nyt ymmärrän kuinka paljon musta on koko ajan välitetty. 

Tänään kävin lukiolla ja yläasteella. Näin mun vanhoja opettajia. Äidinkielen opettaja, Luova ei tunnisanu mua ensin. Kävelin Luovaa vastaan lukion käytävällä, hän katso pitkään mut ei saanu päähänsä kuka olin. Luova lopulta tunnisti miut ja tuli kyselemään kuulumisia. Siinä me oltiin taas. Tälle opettajalle on kertonu kaiken. Luova on aina kuunnellu mua. Se tuli meille uutena opettajana, mutta osasin luottaa häneen alusta lähtien. Luovan avustuksella pääsin kolmannen kerran osaston suojiin ja muutenkii auttanu ja helpottanu mun koulunkäyntii. Viimeksi kun Luova näki mut olin jo paljo paremmas kunnos, mutta nyt opettaja ei ees aluks tunnistanu mua. 

Silloin tajusin, kuinka paljo oon oikeesti muuttunu. En oo ikinä ollu niin innoissani kysymyksestä "miten sulla menee?". Hymyilin ja itkin ilosta selittäessäni siitä, että mulla on kaikki hyvin, kuinka oon onnelinen ja suurin piirtein sujut omanitteni kanssa. Se kaikki oli sanomattakin selvää, Luova vaan halus kuulla ku mie sanon sen ääneen. Näin Luovan silmissä kyyneleet. Kuka sano ettei opettajat välitä? "mä oon ylpee susta...koska osaat vihdoin olla onnellinen". KUULINKO MIE OIKEIN?! Sanoko Luova oikeesti, että.. Heräsin siihen, että nyt onnellisuus on mulle arkee. Ennen se oli vaa jotain mitä mulla ei ollu. Unelmoin siitä, että oisin onnellinen, että saisin, osaisin ja haluaisin olla. Ei oo helppoo hymyillä ku on ensin vuodattanu joka ilta kyyneliä enemmän ku laki sallii. Mie kuitenkii tein sen. 

Lähettiin viel Oonan kanssa käymään yläasteella. Oli pakko päästä näkemään ruotsinopettajaa, Annea. Siinä on maailman paras opettaja. Ykskään oppilas ei oo ikinä sanonu pahaa sanaa Annesta. Niin ku Luovakii, myös Anne on pitäny huolta musta. Anne on nähny  sen kaiken. Ei ollu osannu vaan tunnistaa mitä oli tekeillä ku masennus kiristi otetta musta. Anne syyttää itteään siitä, että mun olo meni niin pahaks. Me ollaan puhuttu siitä monet kerrat. Oon yrittäny vakuutta, että se ei todellakaan ollu Annen vika, ite mie peitin sen kaiken niin hyvin. Koputin ruotsinluokan oveen ja joku uusista seiskoista avas oven. Näin Annen istumassa opettajanpöydän takana hämmästyny ilme naamallaan. Annella ei ollu kaikki hyvin, näin myös sen heti. "onks jotaa sattunu..?", niin, toi kysymys on kuultu monesti. Hymyilin, ja kerroin, että kaikki on hyvin. Anne halas mua, rutisti niin kovaa ku pysty. Sen huomas käsien tärinästä. Anne päästi irti, ja katto ku mie vaa hymyilin, hän hymyili takasin. Sitte saatii kuulla Oonan kanssa, että Annen isä oli haudattu eilen. Kysyttii, että miks ihmeessä Anne oli töissä sitte tänään jo. "oli pakko, kun näiden kokeet, ja mie tietty unohin korjata ne ja nytten sitte.... ja sitte vielä.. ja ja ja". Olin jälleen kerran naamatusten epäitsekkyyden perikuvan kanssa.

Ja sitten vielä sain puhua pitkästä aikaa Oonan kanssa. Jokainen sana, joka tuli Oonan suusta ulos lämmitti mun sydäntä entisestään. Se nainen on tilanteiden ehdoton kuningas, hallitsee sanansa paremmin ku moni muu.