Sisälläni kuohuu, mutta sinä näät silmistäni tyynen valtameren.

En osaa sanoa, että mikä tämä tämmönen tunne on. Tää on tuttu. Tää on voimakas, tää on loputon. Sisälläni palaa, joku voima huutaa. Olo on jännän rauhallinen, mutta kuitenkaan en oikein osais olla paikallani. Tunnen itteni pieneks, hyväks, mutta kuitenkin niin suureks ja mahtavas, että voisin ylittää itseni tunnin aikana noin kuusikymmentä kertaa. Voisin hajota palasiks, samassa hetkessä kasata itseni ja nauraa.

Rakensin sisääni heikon ja heiveröisen lasiperhosen. Muovailin sen huolella, värittelin, kirjailin. Se muuttuu koko ajan todellisemmaksi, kohta se osaa lentää. Olen rakentanut unelman. Ja olen siitä ylpeä.

Olen onnellinen juuri nyt, mutta vuoden päästä olen onnellinen eri tavalla. Ihan niin kuin olet nyttekin eri tavalla onnelinen kuin vuosi sitten. Ja nyt juuri tajusin myös sen, että juurikin vuosi sitten tapasin ensi kertaa ihmisen, josta tuli miulle kaikista tärkein. Koko miun maailma. Vieläkii naurattaa, ku miun mieleeni on vahvasti jääny miun ja Henrin ensimmäinen kohtaaminen, voi luoja! Tunsin itteni niin pieneks siinä hetkessä, mutta Henri oli niin ujon sulonen, että meinaa ihan punastuttaa nyttekii. Samaan aikaan, noloa, sulosta, herkkää,lapsekasta, saavuttamatonta ja niin ihanan todellista!

Laalalaalalaa, en muista enää pätkääkää siitä, mitä piti kertoa ja kirjottaa, hupsista, hukuin juuri utuiseen rakkausmaailmaani o: Eipä ole ensimmäinen eikä todennäkösesti viimenenkää kerta. Voisin ikävöidä rauhassa omaa kultaa ja lenkin jälkeen palkitsen itseni palalla suklaata, koska no suklaa? :3

ikävän kyynelistä poskella,

niistä tiedän, että rakastan.

sormenpääni palaa,

muuttuu tunnottomaksi kaikelle muulle

kun en saa sua koskettaa.

ouch! I have lost myself again.

Mie tahtois just nytten muuta ku olla yksin oman mieleni kanssa. Vaikka tiedän, ettei se ois yhtään hyvä juttu. Ainakaa pitemmän päälle. Haluisin vaan olla pieni. Huomaamaton, sallii itelleni jotain hyvää. Muttei liikaa hyvää. Tuskin loppupeleis oonkaan sen arvonen. Minkää arvonen? kuka tietää... Mistä nää ajatukset taas tulee? Kuka ne miulle taas työns? Miun päähän ne ajatuksen. Kuka päästi mun suusta ne sanat, "mie haluisin vaan pois.." Ei näin voi käydä enää. Tappelen tätä vastaa, itteni kanssa taas pyörin mieleni sisällä kehää. Vaikka lupasin, etten enää koskaa ajautus tähä tilanteeseen, että nään vaihtoehtona, sen, että poistuisin täst maailmasta. On huojentavaa itelleni, että se lukee nyt tossa. Tilanne ei siis ole niin paha ku se vois olla. Voisin pitää sen ajatuksen sisälläni, vaalia, valmistella, hieoa, sitä. Tehdä siitä kauniin itselleni. Ei se on ruma ajatus. Mutta silti sitä ajattelen, pikkuhiljaa siihen totun taas.

Huomasin sen tänään. Pitkän ajan jälkeen. Peilistä ei enää katsonut joku, jolla oli mielestäni arvoa. Siellä oli olento, joka hieman etoi minua. Lapsekkaan näköinen, pyöreä, mauton kuva. Sen minä näin. Näin itseni. Haluisin taas olla jotain ihan muuta ku oon.

Ja tiiän sen, että mie reagoin tällee ku miua pelottaa.
Haluisinki tietää, että mitä mie nyt pelkään?

Tänään minä olin minä.

Aloin jostain syystä miettimään yhtä hölmöä asiaa, mitä oon jo lapsenna miettiny. Vaikka sille tiiänkii vastauksen. Aloin miettimään ja pyörittämään päässäni niinkin omituista asiaa ku omaa nimeäni. Pienenä häpesin sitä aivan suunnattomasti. Se oli niin outo. Ruma. Semmonen töksähtävä ja tönkkö. Marikki? Ei se miun mielestä ollu ees nimi. En varmaan koskaan uskaltanu äitillekkää sanoo, että mun mielestä miun oma nimi on ihan hirvee.

Muistan ku olin vielä ala-asteella pienessä kyläkoulussa ja kesken koulupäivän ku olin menossa välkälle, otin takkiini naulakosta, jossa jokaisen oma paikka oli merkitty nimilapulla. Sitte joku nainen kyseli kaikilta kuka on Marikki. Ikinä ennen en ollu sitä naista nähny. Sitte ku se löysi mut se selitti, että se käy jossain joogassa mikä järjestetään siinä meidän koululla ja oli viime iltana laittanu takin mun naulakkoon ja alkanu miettimään mun nimeä. Se oli sen mielestä kaunis ja erityinen. Se nainen katto mua jotenkii oudon tuntevasti ja herkästi. Kaikki opettajat ja muut oppilaat ties, että oon ihan täysin rasavilli kakara, mut se nainen ties varmaanki myös millanen oon mut se hymyili mulle tosi nätisti. Sitte ennen ku se lähti, se kerto, että se on raskaana ensimmäisellä kuulla. Se kysy multa lupaa, saako se nimetä sen lapsen Marikiksi jos se vaan on tyttö. Olin tosi hämmentyny. Vielä lähtiessään se sano, että haluaa sen lapsesta tulee juuri sellanen ku mie oon.

Mun nimestäoon väännetty kaikenlaista, oon samalla Mauri, Maissi, Marnikki, Maikki, Marikka, Make, Martziaano, Rimanyrkki, Mauriitzio, Mari, Masi. Mutta ehdoton suosikka sen oikeen Marikin jälkee on Milli. En muista kuka sen keksi, mutta se on mun suosikki jostain syystä. Luulen kanssa, että nimellä on joku tarkotus, koska jostain ihmisestä näkee jo ulospäin mikä sen nimi on mahollisesti.

Mutta mie oon minä. Miun nimi on erillainen, harvinainen, outo, pitkä, vaikee, sitä saa muokattuu ja muovailtuu. Se on minä. Mietin kauan kuka mie oon, millanen mie oon, jos mie lakkaisin vaaa miettimästä ja oisin ihan rohkeesti Marikki.

taistele, sinnittele, pidä kiinni tiukasti.

Tän piti olla hengähdys tauko. Vaikka kyl tiesin, ettei tuu olee helppoo. Olin varma, etten kestä ees viikkoo töissä. Se on nähty aikasemminkii, ettei musta oo siihe. Mukamas. Oli kuitenkii, alkaa olee työssäoppimiin loppusuoral. Oon ylittäny itteeni. Miulle on ihan sama, miten kukaan muu arvioi miun suoriutuneen tästä. Jokanen työpäivä on mulle saavutus. Poikkeuksetta joka aamu se on sama tappelu itteni kanssa nousenko ylös ja meen töihi. Ihan sama kuin hyvin edelliin päivä ois menny. Mun ei oo mikää pakko mennä sinne, aina voi keksii valeen ja jättää välii, soittaa ryhmänohjaajalle ja jättää tää leikki kesken. Niin en tee, mie en luovuta. En, en, en!

Se paikka ahistaa mua, ne pari ihmistä, ne keiden kanssa oon siellä. Jokanen moite sattuu. Oon pelkokas. Kyselen koko ajan mitä teen seuraavaks, miten, missä, miksi, millä. Virheet pelottaa ja niistä kuuleminen. En oo niin oma-alotteinen ja reipas, pirtee omaitteni mitä oon koulussa ja koulun ruokalassa. Koko ajan oon varpaillani ja jännittyny. Kestän aina sen pari tuntii ja sitte meen vessaa. Itken sen kaiken ahistuksen pihalle, kasaan itteni ja palaan keittiöö. Kertaakaan en valita niille. En sano, etten jaksa, en pyydä päästä lähtemään, en valita jos joku sanoo pahasti. En tee niin, en voi, en pysty. Mie kestän. Ainakii haluun jokasen luulevan niin. Se on henkinen helvetti. Pelkästään se paikka ja ne pari ihmistä, jotka on siin samas rakennukses, ne jotka satutti mua eniten. Ja sitte ihan vaan silka pelko.

Kaikki muuttu viel pelottavammaks maanantaina. Se päivä oli muutenkii omituinen, töissä oli menny suht kivasti. Puhelin soi. Iskä on joutunu sairaalaan taas. Toistaiseks tuntemattomast syystä. Sitte syy selvii. Aivoinfartti. Vittu. Saatana. Perkele. Helvetti. Teki miel huutaa, raivota, itkee, just siltä seisomalta lähtee Päksii, ettii iskä ja alkaa huutaa sille ihan niin kovaa ku ikinä pystyn. Huutaa, kuinka sen takii joudun pelkää viel enemmän. Pieneks hetkeks ku se unohan sen, että se ihminen on kenen menettämistä miun kaikist aiheellisinta pelätä käy tällee. Ite se on sen aiheuttanu, että kuuluu riskiryhmää. Saanko iskää ikinä ihan iskänä takas? Sitä ei lääkärit uskalla luvata. Oonko koskaa ees iskää tuntenu? en tiiä. Tiiän vaa sen, että pelottaa, vaikka asialle en mitää voi. Ajattelen liikaa, ja murehin asioita, mille en mitään voi.

Tää kaikki on kuitenkii ollu jokseenki helppoo. Joka päivä oon saanu puhuu mietteeni ja ajatukseni ihmiselle, kuka oikeesti kuuntelee ja auttaa, on tukena ja lähellä, vaikka fyysisesti onkii about sadan kilometrin päässä. Rauhotun heti ku kuulen sen tutun lämpösen äänen, silloin mulla ei oo mitään hätää. Hetkeekään miun ei tarvii miettii, välittääkö vaiko eikö, ja välitänkö vai enkö. Se on selvää, täysin kirkas asia.

Huomenna kaikki helpottuu lisää, tää tuki ja turva on oikeesti lähellä. Voin vaa unohtaa, koko muun maailman ja, että huominen työpäivä tulee. Olla sylissä ja olla lähellä, tuntee itteni pieneks ja hyväks, viattomaks, avuttomaks, mut silti olon turvalliseks. Nauraa, olla oma itteni, sanoo kaiken mikä tulee mielee, pussimäyräillä, perseillä, itkeekki jos siltä tuntuu, mut siihe tuskin on tarvetta. Tätä jatkuu koko viikonlopun yli. Pääsen vähä etäämmälle Kausalasta ja satunnaisista ikävistä ihmisistä. Tiiän tasan tarkkaa sen, että siinä vaiheessa viimestään ku käännytään siiihe jo aika tutuks tuulleelle  mutkaselle  hiekkatielle kaikki ahistus ja pelko katoaa. Kukaa ei sinne pääse mua hajottamaan, ei ees mun omat ajatukset.

Se suuri sana.

Oon huono tunneasioissa. En oikee osaa tuntee tai erottaa tunteita toisistaan vieläkään. Monesti oon miettiny osaanko oikeesti välittää, koska vihata en ainakaan osaa. Osaan kuunnella ku toinen puhuu siitä, että se välittää jostain, jos joku on vihanen, jos joku on surullinen, jos joku rakastaa. Mie kuulen ne sanat, ymmärrän ne. Luulin osaavani vaan samaistua suruun, että oisin edellee tunteeton ihan kokonaan. Se miten viime aikoina oon toiminu ja tehny viittaa vahvasti siihen, että oon tunteeton ja paha. Ihan kokonaan en tota rupee kieltämään. Häpeän tekojani, tavallaan. Pienissä määrin kyllä, mutta jos häpeäisin kokonaan ja todella syvästi kieltäisin iteltäni hyvän olon ja onnellisuuden. 

Aloin myös miettimään, onko onnellisuus tunnetilana ihmiselle outo ja vieras. Sellanen mitä on vaikee tuntee ja erottaa. Raja on niin häilyvä, ainakii miulla. Välillä pitää miettii oonko onnellinen vai en. Osaanko edelleenkään olla? Kyllä osaan. Siihen oon saanu varmuuden. Paskempi juttu vaan, että sitä varmuutta ja tunteita piti ettii muutaman mutkan kautta ja kolhia viattomia ihmisiä.

Joo tiiän, en oo viel ees nähny mun seittemättätoista kesää. Oon nuori ja tyhmä, mutten tunteeton. Oon käyny läpi vähä kaikenlaista. Mutta nyt oon oppinu sen, että pakosta ei voi rakastaa tai välittää. Ei vaikka haluais välittää jostain, sitä ei voi oppia. Sen pitää tulla suoraa sydämmestä, järjellä ei oo osaa eikä arpaa siihen.

Musta ei oo puhumaan rakkaudesta, koska ihmiset luulee, etten tiedä siitä yhtään mitään, ainakaan tän kaiken sekavuuden jälkeen. Mut tiedän siitä kuitenkii jotain. Rakkaus on sitä, että toisen ihmisen kipu tuntuu myös sussa itessäs, sitä, että tuntee ittesä hyväks jonkuu seurassa, pystyy olee omaittensä. Pelkää menettää, mutta silti uskaltaa välittää koko sydämmestää. Rakkaus on sellasta, että ei tarvii miettiä ymmärtääkö toinen ihan varmasti sun jokasen sanan, koska ei tarviikkaa ymmärtää, riittää se, että edes yrittää ymmärtää. Rakkautee kuulu se, että pystyy näkemään, hyväksymään ja elämään jonkuu ihmisen kaikkien puolien ja ominaisuuksien kanssa. Yksikään ihminen ei voi aina olla ilonen ja hymyillä. Jotkuu rypee välillä vähä syvemmässä surussa ja hymy on enemmän hukassa, mut jos välittää ja rakastaa ni kestää sen. Rakkaus on korjaava tunne. Se on ainut lääke, joka pystyy poistamaa arpia ja pitämää menneisyys haamut kaukana. Rakkaus on tavallaa pieni sana, mutta se pitää sisällään niin monta pientä asiaa, joilla on suuri merkitys. Rakkaus ja välittäminen on liimaa, joka pitää ihmisiä kasassa. Niin mie ainakii tän asian näkisin.

Hengitä välillä.

Kävelin tänään ihan normaalisti töistä kotiin. Joku tuntu oudolta. Mietin ja mietin, kunnes tajusin, että nään sulaa asfalttia. Lumi alkaa sulaa pois, kohta kuuluu lintujen laulua, auringon paisteetta, joka melkee kirvelee silmii. Se mitä pelkään, on kohta taas täällä- kevät.

Kevät on sarjassaan niitä asioita, joita pelkään vaan sen takia, että joskus on käyny jotain. Asia, joka tulee, joka pitää kohdata ja elää. Liikaa muistoja, pahaa oloa, liikaa kaikkea, mitä ei saisi ajatella, käydä läpi tai elää uudestaan. Kevään myötä tulee myös 5.4. Typerä päivämäärien pelko ei vain mene pois. Ainut asia mikä siihen liittyy on ikävä muisto. En oo osannu ku pelätä sitä päivää, vaikka se ei ees oo sama päivä. Tavallaan. Yks numero eroo, siltikään ei sama, mutta pelottaa. Sen pitäs olla ilonen päivä, sillä tavallaa saan elää sen, vaikka luulin ja suunnittelin toisin.

En anna itelleni tilaa unohtaa sitä. Vaikka yritän keksi keinoi ja ajatella muilla tavaoilla, ei se unohu. Jos en koskaan voi unohtaa? Jos en ees haluukkaa. Tai sitte mua vaan pelottaa, ettei kukaan  muu muista, vaikka se oliskii helpotus, tavallaa. Kaikki on niin ristiriitasta. Tiedän mitä ihmiset haluis mun ajattelevan siitä päivästä, ne haluu, että oon tässä. Kait aika moni on kiitolliin, että VR oli myöhässä. Niin oon miekii, mut ääääh. Silti tekee pahaa. 

Ehkä myös sen takii sattuu, koska tiiän kuinka pahasti oon mun rakkaita ja läheisii ihmisii satuttanu sinä päivään. Haluisin pyyhkii sen pois, koko kevät sais kadota johkuu. Olla tulematta ja olematta. Koska keväisin mulla on ollu aina kaikista pahin olla. Silloin kaikki on kaatunu niskaa. Mitä jos tänä vuonnakii tule paha olo? Vaikka tiiän, ettei se tulis niin paha, mut silti. Tää on se heikko kohta, se aika ku pitää hitucen pinnistellä. Ja ku kaikki viel yleensä tykkää keväästä, toisin ku minä. Kevät on niin blaah, turhaa. Eikö vois vaa tulla suoraa kesä? Silloin oli jo helpompi olla.

En voi ikuisesti elää menneisyyden vankina. Haluisin, että tänä vuonna pääsisin jo täst pelosta eroo, kaikki muuttus, kokonaa, vihdoinki. Ei mulla oo mitää hätää nyt, ei tosiaan. Kaikki on hyvin. Joskus mie vaa tavallaa unohan hengittää. Mut ku siinä vaiheessa jos tulee yksii huono päivä, ni pelästyn aivan helvetisti. Alan miettimää liikaa ja se on sitte siinä, oon jumissa päässäni. Ei tän pitäs olla tämmönen ongelma, mutta ku se vaan on. 

Kaikella on tarkotus. Sen oon oppinu nytte tässä lähiaikoina. Jos nyt ois myös tarkotus lopettaa pelkääminen. Voisko se olla niin? Koska jos ilon jakaa jonkuu kaa ni se kaksinkertaistuu, jos surun jakaa jonkuu kaa se puolittuuu ni jos pelon jakaa jonkuu kaa ni eiks se silloin laimena tai puolitu tai tuu aiheettomaks tai jotaa?

Ymmärrys loppuu.

Ei se joulumieli sitte tullukkaa. Tuleeko se enää ikinä takas? Tää koko päivä on ollu ja tulee olemaa tuskaa. Kaikki ois ehk helpompaa jos ei tarvis esittää tekopirteetä ja ilosta. En vaa pysty tähä. Facebook on täynnä jouluntoivotuksii, tekstareit satelee "hyvää jouluu", mikää ei tuu tekee täst hyvää. Ei  mikään. En jaksa ees enää uskoo siihe. Olen negatiivinen nyt. Anteeks. Tää päivä vaan tappaa mua sisältä. Repii auki haavoja, joiden luulin jo muuttuneen vaa arviks. Jos nyt vaan pääsisin Mikon kainaloo turvaa tätä kaikkee, oisin onnellinen ja kaikki ratkeis.

Tukehun tähä kanelin tuoksuu.
Liikaa punasta.
Likkaa kaikenmaailman jouluvaloja.
Kaupallista paskaa.
Omapa on vikani.
Ku en osaa enää elää oikein tätä päivää.



Nii juu, joului vaa kaikille....

Miten handlaan tän situationin?

Istun mukavasti sohvalla kannettava sylissäni, olkkarin pöydällä on teemukini. Tee on jo kerinnyt haaleta, mutta se ei ole nyt suurin huolistani. Olen täysin vieraassa asunossa, mikä tuntuu silti heti kodilta. Outoa... Tämä tulee kylläkin olemaan kotini jonkin aikaa, sillä kotona tehdään remonttia TAAS. Nyt on kaikki hyvin, vietin taas eilen upen päivän upeiden ihmisten kanssa. Sain paljon uusia ystäviä, opin lisää itsestäni.

Kuitenkin tänään aamulla heräsin omaan itkuuni.Olin nähnyt pitkästä aikaa unta, tai no, painajaista. Kaiken lisäksi, siihen painajaiseen oli koottu kaikki pelkoni. Painajais-mörkö hyökkäsi kimppuuni oikein kunnolla. Jotenkin alitajuisesti tiesin sen koko ajan olevan unta, mutta pelkäsin sen olevan totta.

Unessa masennus tuli takaisin voimakkaampana kuin koskaan. En näyttänyt sitä ulospäin, peitin kaikki haavani, joita oli enemmän kuin koskaan. Varastelin kaikilta lääkkeitä, ja ryyppäsin. Kesken koulupäivän sain puhelun, iskä oli ottanu liikaa, ja niin no... Lopulta jäin kiinni Mikolle. Siinä unessa se jätti mut saman tien. Itkin ja huusin, raivosin, kärsin, mutta kukaan ei enää nähny miun pahaa oloo. Sitte hyppärin Porvoonjokeen ympäripäissäni. Tähän uneni katkeaa,sillä heräsin oman itkuuni. Itkin hysteerisesti ainakin tunnin verran putkeen. Juuri tällä hetkellä, en tiedä mitään kamalampaa kuin tuon unen.

Kai tää paikka jotenkii muistuttaa Pajutietä liikaa. Sitä paikkaa mihin muutettii heti porukoiden eron jälkee. Siellä en pystyny nukkumaa, olin tosi ahdistunu koko ajan. Joten mietin vaa pystynkö olee tääl? Oon muuttunu niin paljo ja oikeestaan tää tuntuu jo kodilta, ihan jees kämppä. Mutta pahana tapana kun miulla on aina miettiä, mitä jos... Jos vaa päätän, et selviin ja en anna tän vaikuttaa muhun millää taval. Onks tää sit sillä selvä? Sovitaan, että on. Nyt haluisin vaan Mikon viekkuun ja kertoo sille kuinka paljon välitän.

Epämääränen mussutustuokio

Pahoittelen äänenlaatua tai siis sitä, ettei mitään äänenlaatua ole olemassa. Ja jossain kohtaa mun sanoista ei taho saada mitään selvää, koska aloin piipittää ja mutisemaan. Toivon, että pääasia tulee selville ja, että ymmärrätte mitä ajan takaa cc:

what if...

Mitä jos haluun vaa haaveilla, sulkee silmät ja elää sen hetken unelmaa. 

Nukahtaa onnellisena toiveeseen ja herätä todellisuuteen.

Jos en haluu kuulla totuutta asiasta, jos haluun kuvitella kaiken, suunnitella, haaveilla, unelmoida, unohtaa sen, että voin olla väärässä. 

Tuudittautua siihen, että mitään pahaa ei tapahdu. Leikkiä onnellista ja unohtaa, että joskus pitää itkeä. 

Jos haluunki vaa olla pieni lapsi ja oppia uutta. Olla kasvamatta isoks. 

Jos haluunki uskoo, sen kaiken mitä miulle sanotaa. 

Mitä jos haluun kaiken olevan helppoo. 

Mitäs jos haluun ottaa kaiken pahan muiden puolesta. 

Mitä jos kaikki on harhaa ja elämä on yhtä pudotusta ilman pohjaa. Jos mikään ei lopu, kaikki vaan jatkuu. 

Mitä jos huomenna on paha päivä...

Mitä jos en ookkaan antanu anteeksi, 

mitä jos en ansaitse sitä. 

Jos kaikki on oikeesti ollu hyvin koko ajan, 

jos mie oon vaa tehny kaikesta niin saatanan vaikeeta... 

Mitä jos valehtelen itelleni, 

jos kaikki valehtelee miulle, 

jos kaikki on valetta. 

Mitä jos Jumalaa ei oo olemassa, 

jos mihinkää ei voi luottaa. 

Mitä jos kuolen huomenna, 

mitä jos oikeesti kaikki haluu sitä. Mie en enää haluu. 

Mitä jos haluun elää ikuisesti, voinko tehä niin ? 

Jos kukaa ei osaa vastata miulle, 

ja jos joku vastaa ni haittaako jos en kuuntele..? 

jos en haluukkaan kuulla. 

Jos en osaa kuunnella. 

Jos osaanki vaan kysellä.. 

Mitä jos sanoisin siulle, et haluun siut miun elämää, lähtisitkö vaa pois niin ku kaikki muutki teki lopulta. 

Jos tiedän oikeesti kaiken, mut tykkään vaa kysellä. 

Jos en oikeesti osaa ajatella. 

Mitä jos kaikki olikii turhaa. 

Entä jos en oikeesti oo eläny hetkeekään.

Mitä jos oonkii vaa ihminen, enkä kestä kaikkea.

Mitä jos nauran tänää ja itken vasta huomenna.

Oonko paha ihminen jos en osaa rakastaa.

Mitä jos rakkautta ei oikeesti oo olemassa.

Mitä jos...

Entä sitten kun...

Ehkä..

Luulen, että...

Miusta tuntuu...

Mitä jos mikään ei ole varmaa...

Paitsi se, etten koskaan tule antamaan periksi.

piste.

Katoava ihmistyyppi.

Kiltit ihmiset. Heitä on liian vähän, sellaisia oikealla tavalla kilttejä. Kuitenkin, mie olen saanu tutustuu niin moneen kilttiin ihmiseen. En voi muuta kun ihailla sitä epäitsekkyyden määrää. Kykyä ajatella muiden tunteita viimeiseen asti, unohtamatta itseään. On vaikeeta olla kiltti, mie en oikeen osaa vaikka kuinka haluisin. 

En oikee tiiä myöskää miten kiltteys määritellään. Se on jotain, minkä on tultava suoraan sydämmestä, sitä ei voi näytellä. Kiltit ihmiset on huomaavaisii ja ottaa muut huomioon, ilman taka-ajatuksia tai halua saavuttaa jotain kiltteydellään. Pieni teko, tai pelkkä hyväntahtoinen ajatus voi tehä siusta kiltin. Tavallaan kaikki on kilttejä, ainakii joskus. Kukaa ei oo paha, kukaan ei voi vaan vihata aivan kaikkea. Jokainen osaa välittää ja omistaa tunteet, mutta jotkut tuo sen kaiken vaa vahvemmin esille.

Kiltteys voi tuottaa myös kiltteyden kipuja. Jos ei osaa ajatella itseään ja omia tunteitaan, vaan välittää ainostaan muista. Tällä tavoin alentaa itseään ja lopulta kadottaa omanitsensä kokonaan. Hukkuu muiden miellettämisen tarpeeseen ja näin kiltteys on kääntynyt sinua vastaan.

Haluisin opetella olemaan kiltti. Ehkä osaksi siksi, että ihmisten olis helpompi hyväksyy miut. Että miun ois helpompi opetella hyväksyy itteni. Voisin olla tyytyväinen...

Sormeni halusivat tanssia rumbaa näppäimistöllä.

Hiljaisuus huutaa, mutta minun mieleni kuiskaa.

Tyhjyyttä on täyttämässä vain valo.

Valokaan itsessään ei ole mitään. 

Ei mitään ilman varjoa.

Ei mitään ilman värejä.

Varjoa et halua nähdä, se on liian synkkä.

Haluat vain nähdä sen joka varjon on synnyttänyt.

Kaksi askelta. 

Yksi niistä on tyhjä.

ja toisella ei ole muuten vaan mitään väliä. 

Silti ne astun, vaikka en pääse eteenpäin kuin mielessäni.

Se riittää minulle.

Nyt vain haluan olla paikallani.

Tässä on hyvä.

Ei mitään ylimääräistä.

Vain minä ja ikuisuus.

Lämpö.

Kuiskaus.

Sinun äänesi.

Ja minusta tuntuu, että minä vain voin ymmärtää sanasi.

Oloni on erityinen.

Vaikka sille ei ole mitään syytä.

Olen vain palikka.

Joku ohjaa minua, vaikka en aina haluaisi niin.

Minulla on oma tahto, 

joskus se vain tukahtuu muiden ihmisten toiveiden alle.

Kuka lupas, että tää maailman on helppo paikka? Ei kukaan myönnä ainakaan.

Tää viikko on ollu aika kamala. Liikaa itkuu,  liikaa ahdistusta. Puhelin on tippunu liian monesti kädestä, vaan sen takii, etten pysty vastaamaan ja sanomaan mitä mietin. En pysty, se satuttais. Oon kans viel vahvemmin havahtunu siihe kuinka musta pidetään huolta, tai no jotkuu pitää jotkuu ei. 

Sekosin päivissä. Miulla ei oo mitään hajua mikä päivä oli kyseessä.. Oon voittanu mielini, juossu yhen aikaan yöllä paskasta hiekkatietä ambulanssia vastaa. En oo varmaan koskaa pelänny niin paljoo. Kaikki näytti pelottavalta, katulamput, tuuli ulis. Piti vaan olla rohkee, ei ollu muuta vaihtoehtoo. Minuutti tuntuu tunnilta, aika voi loppuu kesken. Siinä vaiheessa pysähdyin kokonaan. Kaikki loppu miun sisällä. Seuraavan päivän pystyin olemaan ihan normaali. Sitä seuraavaa en. 

Sinä hetkenä ku oisin eniten tarvinnu halausta ja lupasuta siitä, että kaikki järjestyy jokainen ihminen vaan juos mua karkuun. Kukaa ei kysyny mikä mulla on, katto vaan sivusta. Ymmärrän sen. En oo katkera, ihmettelen vaan. Aloin kuitenkii rauhottuu pikkuhiljaa, oli pakko rauhottuu. Matikantunnin aikaa meil oli joku työkyky juttu. Puol luokkaa oli josaa, ja opettaja katos. Olin hajota kokonaa palasiks. "tyttö rakas, kuuntele kanssani muusiikkia", Osku vaa sanoo ku itkin kuinka mua ahdistaa. Laitoin napin korvaa ja pidin kynää tärisevässä kädessäni. " tyttö itke vaan, vaikkei se kyllä mitään auta, ei, ei. mut ei se haittaakaan." Jep, kappale oli Pyhimyksen Prinsessa. Käänsin päätäni äkkii Oskusta pois päin, en halunnu, et se näkee miun itkevän. Vaikka veikkaan et se kyl tajus kaiken. Jokanen biisi, jonka kuulin helpotti miun oloo. Luulen, et se oli tarkotuskii, en tiiä, tai sitte vaan sattumaa.

Ootan, et tää viikko loppuu ja tulee maanantai. Uus viiko, uus alku. Voin olla ilonen ja onnellinen, tehä parempii päätöksii ja valintoja. Jälleen taas sekavaa tekstiä, lupaan yrittää koota ajatuksiani. Kyllä tämä tästä c:

Jännän äärellä

Tätä on kuunneltu koko kesä ja vähä enemmänkii !

Ajatusten kokoaja (ainakii osittain)

Jännitys. Odotus. Pieni pelko. Suuri helpotus. Huomenna siis Porvoo. En voi uskoo, se on ny menoo. Pääsen pois täältä, vihdoin. Ymmärrän, että miun ei tarvii kuolla, että kaikki ois hyvin. Minkää ei tarvii loppuu, vaikka niin luulin. Halusin kuolla, halusin kaiken loppuvatn, mut mius tuntuu, et se oon tarvinnu koko ajan on ollu uus alku. Aivojeni ajattelukeskus kulkee liian hitaasti käsitelläkseen kaikki jonossa olevat ajatukset, joten tää postaus on taas vähä tämmönen :DD Huomenna mitä todennäköisimmin postausta Porvoosta c:

"kuka oikeest olen, sä kuulet vaan mun äänen.."

Se sama kysymys mitä varmaan aika moni pyörittää sisällää eli 'kuka mie oon?' Siihen kysymykseen ei voi löytää vastausta muualta ku itsestään. Haluisin todella tietää kuka mie oon,luulin jo hetken, että oisin löytäny itteni, mut sitte kaikki hajos. Se olemus ei tuntunu oikeelta, mikää ei oikee tunnu siltä. Oon omaitteni, en pysty lokeroimaa itseäni niin ku luultavast moni tekee ihmisille. Oon vaa tällänen.

Tietäsin varmaan jo kuka oon jos miun lapsuus ei olis ollu sitä mitä oli. Pelkäsin niin paljon, olin huolissani vähä kaikesta eikä iskän epäaikuismainen toiminta luonu hirveen hyvää kuvaa elämästä tai suhtautumisesta itseensä. Tää selitys tuntuu pätevältä, tällästä miulle Päksissäkii selitettii. Tais sitte vaan uskon tohon sen takia, etten alkais syyttää itteeni.

Osaan kyllä kertoo siitä millanen mie oon, mut välillä sekii on vaikeeta, pelkään, että saan jonkuu leiman otsaan. Kuitenkii olen sitä mitä oon eli kohta Porvooseen opiskelemaan muuttava 16 kesäinen tyttö, joka uskaltaa vihdoin elää. Kärsin pahasta YouTube-addiktiosta sekä muutenkii kaikesta tietokoneisiin liittyvästä on tullu aika suuri osa mun elämää (outoa, tiiän :DD). Oon tavallaa herkkä, mut se ei miun mielest tarkota sitä, ettenkö olis vahva. Kirjottaminen on lähellä sydäntä samoin hyvä ruoka ^^ Elämäni tärkeimpiin miehiin kuuluu  Timo Soini siis miun rakas lumilauta, joka pitkän tien päätteeksi sai nimen Timo Soini (aika sekava ja pitkä tarina, joten en jaksa alkaa selittämään c: ) Osaisin kertoa vielä paljon, paljon, paaaaaaaljon enemmänkii itestäni, mutta silti en osaa sanoa sitä, kuka mie oon. Kyllä mie löydän itseni, luulet et aika pian, vastaus saattaa olla jo ihan kulman takana. Tais sitten miun pitää rakentaa ulkonen kuori itsestäni, sisältö on valmis jo. Joka tapauksessa tällänen mie oon, jotkuu hyväksyy miut tälläsenä ja jotkuu ei. En kuitenkaa enää ala muuttumaan sen takia, että joku hyväksys mut. Mulla on hyvä olla tälläsenä, osaan vihdoin hyväksyy omat virheeni.

Tää oli tällänen melko sekava postaus, mutta melko sekavat on ne ajatukset mitä tuol miun pääkopassa just nyt liikkuu, sillä kohta saan uuden elämän. 5 päivää tai no kohta enää 4. Huh, huh o:

Turhien lupausten mies

Isä... Ei vaan tuntematon henkilö, jota pelkäsin pienenä. Sä oot mulle tärkee, liianki ja mie ihmettelen, että miks. Miksi mie välitän sen kaiken jälkee mitä oot tehny mulle. Kuinka oot satuttanu. En tiedä, taaskaan en tiedä. Sie et voi sanoo, ettetkö muka tietäs mitä teet väärin, sulle on ainakii kymmenen ihmistä sen kertonu. Tuskin enää ees osaat laskee kymmenee. Oot sokee. Ainut mitä näät on se saatanan viinapullo. Oon monesti sulle kertonu kuinka muhun sattuu ku juot. Voit kuulemma lopettaa, niin varmaan... Tiiätkö kuinka monta kertaa toi on kuultu? Voin kertoa, että sekosin jo laskuissa. En usko enää, anteeksi siitä. Liian monesti oot pettäny lupaukses, liian monesti oot valehellu mulle. Oot syyttäny mua pienestä pitäen, onneks äiti tajus, että valehtelet. Et ota vastuuta teoistas, etkä myönnä virheitäs. Niin kauan ku et myönnä, et oo tehny mitään väärin. Etkö muka ymmärrä, että kaikki muut kyllä huomaa. Ne tietää millanen oot, mut silti ne on sun lähelläs. Se kertoo, että ne välittää. Mieki välitän. Ainut huono puoli tässä on se, että sie et välitä takas. Välität vaan siitä viinapullostas, mut se ei välitä takas, yrittäisit muistaa edes sen, jooko? 

Tiiätkö millasta on elää ku joudun pelkäämään? Oon monesti sulle kertonu, että pelkään sun menettämistä enemmän ku mitään muuta. Mitä sie oot tehny silloin? Sie oot nauranu mulle päin naamaa. Se kertoo siitä, et oon menettäny sut jo. En tunne sua enää, oonko koskaan edes tuntenukkaa... Liian kauan tuhlasin energiaani siihen, että uskoin sun valheistas. Tiiätkö kuinka monesti oon rukoillu sun puolestas? Joka yö siihen asti ku tajusin, että se on turhaa. Enkä mie enää edes usko Jumalaa, mut silti mie rukoilen. Haluisin uskoo, se varmaan auttais jaksamaan paremmin. Toivoin, että ymmärtäisit oman parhaas ja lopettaisit. Eka pyysin, että lopettaisit miun takia, kun luulin, että välittäisit musta. Luulin väärin. Pyysin, että lopettaisit ittes takia, koska vaan itestäs sie enää välität, ei muilla ihmisillä oo mitään väliä, oot ainut täs maailmas, tai siis siinä viinan huuruisessa paikassa missä oman pääsi sisällä elät. 

Oksetat mua, mut silti välitän susta. Ehk sen takia, koska en tiedä mitä mulle tapahtuis mulle jos sie jättäisit mut... En kestäis sitä. Tarviin sua, nääthän sie ees sen ? Elättelen vielkii toivoita siitä, että oisit niinku vaikka Tiian iskä. Huutaisit mulle joskus edes, kieltäisit ja halaisit, noi kaikki kertois siitä, että välität. Haluisin isän. Ja ainostaa sie voi mulle sellanen olla. Jari on saanu mut huomaamaa, että miehiin voi luottaa, että kaikki miehet ei oot tollasia molopäitä niin ku sie. Jari välittää enemmän ku sie oot ikinä välittäny. Se huolehtii musta, se tekee mun olon turvalliseks, tiiän, että Jari ei ikinä satuttais mua. Mutta Jari ei oo mun isä, se ei haluu olla ja ymmärrän sen. Sie voisit viel muuttuu jos haluaisit, mut sun on vaa helpompi olla tollane  alkoholisti paska, kerjätä sääliä ja tehä niin ku ite haluut. Et oo normaali. Ei siinä mitään pahaa, mutta ku oot sairas. Ymmärrä se jo. Kato peiliin, ei oo normaalii, että 50w miehen oma äiti käy viel siivoomas pojallaa ja vie sille ruokaa. Oot säälittävä. Pelkään, että musta  tulee samanlainen. En haluu olla sellanen, haluun pärjätä elämässä. Oot ollu mulle roolimallani. Siis siitä, että miten ei saa tehdä. Oot varottava esimerkki. Haluisin, että sie näät tän, mutta sie kuitenkaa ymmärtäs. Kaikkien pitää aina ymmärtää sua. Niin miekii luulin, ku mulla oli paha olla, että kaikkien pitää aatella kuinka paha olla mulla on, mut se ei mee sillee. Se on itsekästä aatella sillee. 

Haluisin huuta niin kovaa, että sie heräisit siitä koomasta mihin oot ittes juonu. Sie et kuuntele vaikka kerron, että välitän susta, katon sua suoraa silmii ja sanon "iskä mie rakastan sua", silloinki on ilmaa sulle. Tulisit takasin. En voi tulla hakemaan sua, jos voisin ni oisin tullu jo. Sun pitäs itse kävellä tää tie takasin kotii. Se ei oo helppoo, mut nyt ois viimeset hetket tehä se, vaihtaa suuntaa.

Oon ehkä ilkee ku kirjotan tällee, mut rakastan sua ♥ haluisin jonkuu syyn sille.

Ne vuodet pisti todella miettii haluanko elää.

Totean taas, että ajatteleminen ei sovi minulle. Satutan itseäni kun muistelen ja ajattelen, mutta se on vain niin koukuttavaa. Ajatukset on jotain mitä kukaan ei voi viedä multa, se kai siinä kiehtoo, mutta ajatusten kasaaminen on vaikeaa.

 Tänää, ihan niiku eilenki ja todennäkösesti huomen, mie kadun, sitä, että oon vielä tässä. Oudointa on se, että mulla on hyvä olla, kaikki on hyvin, mutta silti tuntuu siltä ettei mun olisi pitänyt nähdä tätäkään päivää. En saa sitä ajatusta pois vaikka kuinka yritän. Olen kai vaan niin pettyny itseeni, lupasin silloin ettei mun tarvis jaksaa, että pääsisin pois. Vaikka olisi kuinka hyvä olla ja hauskaa ja nauraisin enemmän kun koskaan tuntuu siltä, että se on väärin, vaikka kenenkään kohdalla hyvä olo ei ole väärin ja tiedän senkin. 

Itsemurha ei koskaan ole ratkaisu, niin mulle hoettiin tosia kauan, mutta nyt vasta alan tajuamaan kuinka itsekäs teko se on. Mun osalta siihen olisi loppunut kaikki, mun ei olisi tarvinnut enää kokee kipua, pahaa oloa tai jaksaa enää pidemmälle, mutta se kaikki paha olo ja muu ei olisi kadonnut mihkään, se ois vaan siirtyny kaikille mun rakkaille. Kukaan ei olisi koskaan tullu ymmärtämään saatisitte hyväksymää mun päätöstä oman elämäni lopettamisesta. Tiedän sen miksi suunnittelin sen kaiken, tiedän syyn sille kaikelle, tiesin silloin ja tiedän nyt, mutta en itsekkään hyväksy sitä. Haluaisin päästä syyllisyydestä eroon, pyyhkiä ne kaikki kerrat kun roikuin sillan kaiteessa pois. Toisaalta en koskaan halua unohtaa, että pystyisin pitää tiukemmin kiinni etten putoaisi taas pohjalle, koska sieltä todella vaikea päästä pois.

Hiljaisuus hajottaa minut, mutta se ei haittaa, koska en halua kuulla.

Sokeus rauhoittaa, minun ei tarvise nähdä epätäydellisyyttä tai vaatia itseltäni liikaa.

Tunnottomuus on tavallaan ihanaa. Ei kipua, ei sitä tunnetta, että eläisi.

En haluisi ymmärtää, mutta on pakko.

Nyt pitää nähdä ja kuulla. Siitä en pidä, vaikka tiedän että pystyn molempiin.

Kaikista vaikeinta on tuntea, sillä sitä en osaa.

En vaikka kuinka haluaisin.

En enää, ehkä joskus osasin, ehkä joskus tulen taas osaamaan,

tai sitten en. turha toivoa, voi pettyä. Osaanko sitäkään ?

Tälläistä on elämäni.

Tälläinen olen minä-  tunnevammainen.

Päivä minun silmieni läpi

Aloin yöllä miettiä. Yritin etsiä vastauksia , mutta mun pääi oli vaan täynnä kysymyksiä. Se mitä olen miettiny ja kysyny tosi monelta, se valvotti taas. Kysymys kuuluu: miksi minä? Itkin kääriytyneenä peittoon sängyllä ja nojasin nurkkaan. Se paikka on jo liiankin tuttu, mutta oudolla tavalla turvallinen. Voin luottaa siihen, että nojatessani oman pieneen kulmaukseeni pysyn pystyssä. Se ei kaadu, eikä petä. Rullasin hieman sälekaihtimia auki. Huomasin, että on ainakin jo keski yö koska katu lamput paloi. 

Itkin vielä vähän enemmän. En pidä siitä, koska mulle on opetettu, että se on heikkouden merkki, sen takia itken usein kun oon yksin, on sellanen pakottava halu pitää sitä luuloo yllä, että oisin muka vahva. Katsoin kelloa ja hätäännyin, se oli jo puoli kolme. Ihan niin ku ennenki, uni ei vaan tullu. En ajatellut mitään ennen kun sanoin ääneen itselleni "mä en haluu enää aamulla herätä". Se oli tullu takasin. Se paha ajatus. Omasta mielestäni se ei ole paha, mutta minulle on sanottu, että se olisi. Sen takia yritä opetella siihen ettei niin saisi ajatella, mutta mä ajattelin niin taas. Yritin tukkia korvani, mutten tajunnut sitä että ajattelin itse niin. En voi olla kuuro omille ajatuksilleni, joku muu voi olla mutta en minä. Ajattelin pahaa ajatusta ja käskin ääneen sen mennä pois. Taistelin sitä vastaan etten olisi tehnyt mitään typerää. Nyt en saa lipsua, nyt en voi vajota enää uudestaan.

 Yritin lopettaa itkemisen ja toistelin päässäni "itsensä satuttaminen on väärin, itsensä satuttaminen on väärin..." Olen ollut kohta puoli vuotta tekemättä itselleni pahaa, nyt en voi antaa periksi. Tästä kohtaa muistikuvani katkeaa. Filmi jatkuu vasta siitä kun herään ja katson kelloa, se on hieman yli viisi. Herätessäni olin jo ihan rauhallinen ja pystyin ajattelemaan järkevästi. Olin pystynyt pitämään kiinni ja olemaan antamatta valtaa masennukselle. Siitä kaikesta on liian vähän aikaa. Hieman yli vuosi viimeisemmästä itsemurha yrityksestä, pääsin vasta takaisin suljetulta, se kaikki on liian lähellä. Muistan sen kaiken liian selvästi, minun on vaikea erottaa mikä on elävä muistikuva ja mikä on sitä kun masennus ottaa minusta taas otteen ja tulee takaisin. Kaikista pahinta on se, etten pääse karkuun, en voi pakoilla sitä. Ja kaikki tämä siksi koska en voi hyväksyä sitä tosi asiaa että minulle on diaknosoitu vakava masennus. Luulen, että kaikilla ihmisillä on ainakin jossain tilanteessa ollut ajatus "ei minulle voi käydä noin". Siinäpä se. En usko vieläkään, haluan kieltää, haluan että kaikki paha olisi ollut vain unta. Pystyisin varmaan hyväksymään kaiken tapahtuneen jos osaisin yhdistää siihen kaikki tunteet, mutten osaa. Tiedän vain, että minulla on ollut tosi paha olla ja että olen suunnitellut sellaista teko jota kukaan ei koskaan tulisi täysin ymmärtämään. Tiedän syyn miksi masennuin, tiedän tavallaan syyllisenkin, mutta en osaa syyttää kuin itseäni.

Aamulla kun kello soi olisin vaan halunnu jäädä nukkumaa. Olin niin loppu. En olis halunnu herätä ollenkaan, olisin halunnu, että kaikki ois vaan loppunu, ettei mua olis enää, vaikka niin ei sais ajatella. Tiputtauduin sängystä alas, tunsin pienen kivu kädessäni, tunsin että olen elossa. Katoin itteni peilistä, silmtä oli vielkii punaset, kyynelten suola oli kiteytyny poskille. Hankasin naamaani, että suola raaputtuis pois ja ettei kukaa tajuai mitään. Oli pakko meikata ja laittaa hiukset edes jotenkii, koska muuten tulis vaa enemmän paha mieli ku kattoisin peilii.

Kävelin tai no ennemminkii laahasin jalkojani vastahakosest. Olin jotenkii ihan yksi. Kaikki näytti tosi synkältä. Oli tosi vapauttavaa olla ajattelamatta yhtään mitää. Se on yhkä ainut hyvä puoli väsymykses, se ettei jaksa ajatella. Heti kun näin Tiian aloin selittää tarinaa mun aamusta. Kyllä, mun on pakko alaa höpöttää jotaa ku nään kaverin. Olisin varmaan alkunu itkemään koulun pihalla jos en olis menny Tiian kaa samaa matkaa. Mussa ei varmaan päälle päin ollu mitään outoa, paitsi se etten oikein ollu löytäny tänä aamuna mitään mukavia vaatteita. 

Joka sella oppitunnilla ajattelin omiani. Välillä yritin herätellä itteeni takas tähä maailmaa, mutta se ei onnisunu, joten päätin lopetaa energian tuhlaamisen moisee turhuutee. Se näky tokavikalla tunnilla. Meillä oli kyl sopimus, etä ollaa hiljaa vaikka opettaja kysyis jotain, mut minä vaa kirjotin sen tunnin omia ajatuksiani ylös, että muistaisin ne. Se oli mun mielestä sillä hetkellä tärkeempää ku opiskelu, oli pakko saada kiinni omista ajatuksista. Vikalle tunnilla oli ruotsi. Se tunti tuli tarpeeseen. Meijän ruotsin opettaja on omaa laatuaan. Se tietää koko mun tarinan ja on aina auttanu mua. Se tietää, ettei rehtoria kiinnosta mun olo vaan se, miten herra rehtori pääsee helpommalla. Sen takia ruotsin opettaja on usein auttanu mut pois pulasta jos oon sanonu jotain tyhmää.

Tulin kotii ja kohtasin kaaoksen omassa huoneessani. En muistanukaa, että tää oli näin pahas kunnos. Olis pakko siivota, tulee vaa paskempi mieli kun pitää olla tälläse kaatopaika keskellä, mutten vaa jaksais siivota, sen on nyt liikaa vaadittu. Nyt mä en jaksa, vaikka olis pakko, mutta huomenna mä nousen, se on varmaa. Huomenna kaikki on paremmin. Tänää otan kaks lääkettä, että saan nukuttuu, koska siellää psykiatri käski tehä, mutta toisaalta pelottaa se ettei se jäis kahteen, että otaisin jotain muutaki, vaa sen takii koska nyt on huonompi päivä. Tiedän kyllä, ettei itselääkitys auta, siitä menee vaa pää sekasin, se on nähty monet kerrat. Tiedän myös sen, että pystyn vastustaa houkutsta, oon pystyny jo tosi kauan, sen takii pystyn jatkossakii. Oon selvinny tähän päivää asti, joten miks en selviäis jatkossakii?